Everybody wanna take her heart away

Oon odottanu saapumisestani lähtien THE LONDON CRY -itkuja ja tänään ne sitten pitkän odotuksen jälkeen saapuivatkin. Kattelin eilen mummin kanssa kuvia viime vuoden ajalta ja tänään sitten purskahdin itkuun kesken elokuvan ja itkinkin siinä sitten tunnin putkeen. Huh huh, jos sitä nyt helpottais ehkä?

Osasin valmistautua jo Lontoossa siihen, että palatessani Suomeen luultavasti ketään ei oikeastaan kiinnosta paneutua syvällisemmin miun Lontoossa vietettyyn vuoteen. Ja oikeassahan siinä olin, vaikka en tätä tekstiä kirjoitakaan katkerana tai vihaisena. On tosi vaikeeta puhua tästä koko kokemuksestani ihmisten kanssa, jotka ei oo ite käyny samaa rumbaa läpi. Miten kukaan voiskaan esittää niitä ns. oikeita kysymyksiä, jos ei edes tiedä mistä aloittaa?

Lontoossa vietetty vuosi oli valehtelematta parempaa mitä oisin ikinä voinu kuvitella. Sain ihan tosissaan toisen perheen, erittäin tärkeän ystävän, itsevarmuutta, mahdollisuuden tutustua lähemmin sukulaistätiin, kielitaitoa ja opin olemaan onnellinen. En juurikaan käyny pubeissa tai iltakerhoissa, en viettäny päiviä kahviloissa hienoja erikoiskahveja juoden vaan tein kaiken omalla tavallani. Ja se juuri on se asia, mitä lähdin Lontooseen hakemaan. Halusin tutustua miljoonakaupunkiin, jonka kiillotettua pintaa viikonlopputuristit ylistää. Mie tiesin aina Lontoon olevan jotain paljon suurempaa sen kiiltokuvan alla ja oletin sen tarjoavan jokaiselle jotain, mutta halusin silti ottaa siitä itse selvää. Vietin vuoden bussin yläkerrassa istuen (jalat ikkunalautaa vasten obviously), ruokaostoksia host perheeni kanssa tehden ja Heathrowlla ravaten, näin pähkinänkuoressa. En tavallaan halua antaa tästä kokemuksestani mitään pois, koska se oli niin ainutlaatuista ja Roxane on ainoa ihminen, joka ymmärtää täydellisesti jokaisen lauseen, jonka Lontoosta lausun.

Tänään oon ollu 86 päivää Suomessa. Vasta tänään tajusin, miten kovasti kaipaankaan takaisin Lontoon kaduille (vaikka yhtään päivää ei olekaan kulunut ilman Lontoota ajatuksissani). Tältä miusta tuntui silloin kun podin koti-ikävää istuessani sängyllä teekuppi kädessä ihanassa brittikodissani. Aika ei kultaa muistoja ja Lontoon huonot puolet on yhä tuoreena mielessä, mutta kyllä veri vetää sinne päin ja aika kovaa. Antaakseni esimerkin tästä säälittävyydestäni kerron teille salaisuuden: selailen Finnish People Living In London -ryhmää facebookissa ja oon kateellinen ihmisille, jotka on juuri muuttamassa Lontooseen ja postailee asuntohakuilmoituksia. Kaipaan vaan niin kovasti Tescoa, punaisia busseja, ystävällisiä ihmisiä, englannin puhumista, vesihanoja (joissa vaihtoehtoina joko helvetin kuuma tai helvetin kylmä), erikoisen makuista hanavettä, meidän turkoosia keittiötä, Harrya joka jahtas minuu aina kun otin jääkaapista porkkanan, halpoja quorn-tuotteita ja hedelmiä ja ben&jerry'sia, Thamesia ja mitä ikinä Lontoosta voikaan ikävöidä.

Mutta täytyy myös todeta, että oon kiitollinen ja erittäin tyytyväinen saadessani olla Suomessa perheeni ja poikaystäväni lähellä, mutta onni tuntuu kovin erilaiselta täällä verrattuna Englannissa kokemaani. Elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa; miulla on työpaikka, mutta ei varsinaisesti omaa paikkaa, jossa voisin olla täysin omilla säännöilläni. Seilaan kolmen eri asunnon ja kahden kaupungin välillä, eikä loppua vielä toistaiseksi näy. Ei oo siis mikään ihme, että haikailen takaisin onnellisiin, stressittömiin ja tavallaan helppoihin aikoihin.

Onneks ees One Direction tulee Suomeen kesäkuussa, muuten en ehkä kestäisi.

-

Tasan 40 päivää sitten tulin takaisin Suomeen. Oon monta kertaa ollut aikeissa kirjoittaa viimeisistä hetkistä Lontoossa, lähdöstä, lennosta, saapumisesta, uuden elämän aloittamisesta. En oo vaan jaksanut tarttua toimeen, sillä tuo koko urakka tuntuu suoraan sanottuna hirmu raskaalta. Aion kyllä vielä kirjoittaa viimeisen postaukseni tänne, mutta sen aika ei oo vielä tänään. Lupaan kuitenkin palata pian asiaan, miun vuosi au pairina tarvitsee arvoisensa päätöksen myös täällä blogin puolella!

I saw a blind man in Amsterdam with a box around his neck and the music box kept singing on and the song I won't forget

Miun au pair vuosi alkaa olla aika nätisti paketissa, tänään se on varmaan pakko uskoa. Edessä on vielä viimeinen kokonainen päivä täällä ja huomenna suunnataan sit aamupäivästä Heathrowlle Mian kanssa. Joudun tosin sanomaan heipat Kyralle ja Jackille jo tänään, koska ne lähtee ajamaan host mumin vanhemmille, jossa Jack on täyshoidossa seuraavan viikon. Annoin eilen läksiäislahjani (orkidean + valtavan suklaalevyn) ja käytiin syömässä vielä viimeistä kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Muisteltiin vanhoja juttuja, Steve ja Jack yritti opetella sanomaan R:n suomalaisittain, syötiin ihan tajuttoman hyvää ruokaa (seasonal chinese vegetables with oyster sauce riisillä<3) ja niin edelleen.

Oon tavallaan yllättyny siitä miten helposti nää viimeiset päivät on menny, luulin että oisin ihan hysteerisessä tilassa ja itkisin silmät päästäni aamusta iltaan. Miulla on kuitenkin ollu tosi hyvät fiilikset ja tuntuu hyvältä tulla Suomeen. Tietysti takana on sellanen pieni haikeus, mutta oon tyytyväinen että sellainenkin tunne löytyy. Ainakin tiedän viettäneeni mahtavan vuoden ja oppineeni niin itsestäni kuin maailmastakin vaikka mitä uutta ja tiedän, että tänne puolelle maailmaa jää ihmisiä joista välitän (ok nyt kyynelehdin muutamaan kyyneleen verran). Mutta tosiaan, en halua vollottaa holtittomasti, sillä sain täällä paljon enemmän mitä uskalsin edes unelmoida. Oon onnellinen että uskalsin lähteä ja että pääsin juuri tähän perheeseen, siinä riittää iloa ja onnea hamaan tulevaisuuteen asti.

Hoidin Operaatio Pakkauksen eilen ja nyt on kaikki materia siististi tungettu matkalaukun ja rinkan uumeniin. Olin ihan paineissa painorajoitusten takia, mutta yllätyksekseni miun tavarat painaa yhteensä (rinkka + matkalaukku + käsimatkatavarat) 35kg eli ei todellakaan paha! En ois kyllä saanu näitä tungettua yhteen laukkuun, mutta voisin siis vielä raahata lisää tavaraa melkein 20kg edestä (jos haluaisin nauttia koko rahasta). Nähtävästi oon ihan hyvin saanu myytyä tavaraa eBayssa ja vanhat vaatteet heitin armotta roskiin. Tuntuu hyvältä raahata Suomeen vaan pakolliset kamppeet, tuun kuitenkin juoksentelemaan kirppareilla hyvin ahkerasti. Ja tästä tulikin mieleeni se, että siirsin just kaikki rahani brittitililtä suomitilille. En nyt jaksanu tehdä tälle brittitilille mitään, pitää varmaan yrittää sulkea se sitten Suomesta käsin. Muuten antaisin sen varmaan vaan olla, mutta en sit tiedä onko miten mukavaa kun ne lähettelee postia tähän miun host perheen osoitteeseen.

Tää kulunut viikko on kyllä ollut kaikista mahdollisista näkökulmista mainio viikko. Mia tuli meille tiistaina ja yökyläili täällä kaksi yötä. Kokkailtiin hyvää ruokaa = Mia kokkasi, höpötettiin suomeksi AAAH rakastan puhua suomea (ja hassua kyllä, miun kurkkuun alko koskemaan kaiken sen äänentuottamisen ansiosta :D), käytiin puistossa Jackin kanssa, tehtiin miun viimeinen reissu Lontoon keskustaan, haaveiltiin Suomesta ja pelättiin putoavia lentokoneita. Eilen Mia lähti sitten tutkailemaan Lontoota vähän tarkemmin kaverinsa kanssa ja mie jäin tänne puuhailemaan vikat jutut host perheeni kanssa. Nähdään kuitenkin taas huomenna, koska Steve tosiaan heittää meidät molemmat Heathrowlle. Meillä on käytössä todella pieni punainen "leppäkerttuauto" ja meitä on tosiaan kolme ihmistä + kaksi matkalaukkua + rinkka + iso tietokonelaukku + reppu + pieni matkalaukku. 5/5.

Nyt taidan mennä syömään Jackin kanssa aamupalaksi jäätelöä, oon viimeistä päivää au pairina eli käytännössä voin tehdä mitä haluan. Eiks niin?

// Joo no voisinkin tässä vaikka ottaa tuon "en halua vollottaa holtittomasti" lauseen takaisin. Kaikki oli hyvin siihen asti kunnes Kyra ja Jack alkoi tekemään lähtöä. Kyra halas minuu ja toisteli vaan miten ikävä sillä tulee minuu ja että niillä on aina miulle huone vapaana jos haluan tulla käymään. Sain kuulla myös monia muita ihania juttuja, mutta en saa niitä päähäni juuri nyt. Mutta on varmaan sanomattakin selvää että en todellakaan itkuitta selvinny, onneksi hillitsin itteni edes siihen asti kunnes auto peruutti pihasta pois. Sit räjähdin vaan itkemään ja oon siitä asti (eli siis tällä hetkellä noin ~10h) itkeny enemmän tai vähemmän koko ajan. Kirjotin Jackin liitutauluseinään "moimoi ihana poika<3" ja itkin samalla siinä polvillani. Tää on ihan kamalaa! Oisin halunnu viettää illan Steven kanssa, mutta pelkkä ajatus host daddyn kohtaamisesta sai silmät kostumaan, joten miun oli pakko vaan olla omassa huoneessa ja nyyhkiä yksikseni aina kun tajusin, että oon ihan oikeesti lähdössä huomenna. En tiedä olisinko iloinen vai surullinen tästä tilanteesta, lähteminen ois ainakin helpompaa jos miulla ei ois ollu näin mahtavaa perhettä. En pysty menemään nukkumaan koska tiedän, että tuleva aamu on miun koko au pair vuoden viimeinen. Viimeistä kertaa herään omasta huoneestani ja näen meidän vehreän takapihan. Viimeistä kertaa rapsuttelen Harrya ja viimeistä kertaa pidän sitä sylissä. Viimeistä kertaa kannan laukkuni ulos ja suljen ulko-oven perässäni. Tää on niin vaikeeta.

You look at me like I'm crazy but you'll get what you deserve when suddenly the world stops and you think I'm not around look down baby, I'm probably in your pocket now

Kello on 23:23 ja pitäis kaiketi olla nukkumassakin, mutta en voi juuri nyt toteuttaa noinkaan yksinkertaista asiaa. Tasan viikon päästä oon ollu Suomen maaperällä jo tunnin ajan. Näytän luultavasti väsyneeltä ja itkeneeltä, takana on tähän astisen elämäni vaikeimmat hyvästit ja kannettavana 54 kilon edestä materiaa. Mutta tiedän myös olevani onnellinen ja se helpottaa lähtemistä. On hyvä olla täällä, mutta on myös hyvä olla Suomessa.

Oon poistunut kotoa viime päivien aikana vaan juoksulenkille, elokuviin Jackin kanssa ja Ben&Jerry's ostoksille. Meidän päivät Jackin kanssa on kulunu lautapelien ja siivoilun merkeissä, mutta käytiin tosiaan eilen katsomassa How to Train Your Dragon 2. Oli luonnollisestikin huonompi kuin ensimmäinen osa ja Hiccupin englantiääni poras reiän miun aivoihin. Koko elokuva ei kuitenkaan ollut ihan läpimätä ja vuodatettiin Jackin kanssa kyyneleitä kilpaa koskettavissa kohtauksissa. Ollaan pelattu ihan urakalla Afrikan Tähteä ja Mustapekkaa (ja oon yllättänyt itseni häviämällä joka ikinen kerta), käyty piknikillä paahtavassa helteessä ja viihdytty siellä tuskaisesti tunnin ajan, toisteltu kuinka tullaan ikävöimään toisiamme ja muuta mukavaa. Lisäksi mie oon rikkonu lautasia ja pesuainepulloja, kuunnellu Mambaa ja muita legendaarisia suomalaisia bändejä, lähestynyt lapsuudenystävää, kyhännyt kokoon useita työhakemuksia sekä haaveillut kaikesta siitä, mitä voin tehdä kun oon takaisin Suomessa. Ja nuo haaveilut itse asiassa on nyt tämän postauksen suola, kuvituksen mahdollistamiseksi pengoin vanhoja kuvia muistikortiltani. Osa kuvista on laadultaan pahempia kuin itse pahuus, mutta ei anneta sen häiritä tunnelmaa.





Vuoden kaukosuhde kahdella näkemisellä ei oo ollu mitenkään erityisen mainio juttu. En oikein muista miltä tuntuu seurustella ja jakaa arkensa toisen kanssa, joten luonnollisestikin välillä on vaadittu vakavia toimia suhteen ylläpitämiseen. Ollaan koettu vuoden aikana paljon - poikaystävä muun muassa armeijan - ja ehkä kasvettu siitä syystä hieman eri suuntiin kun ei olla oltu jakamassa niitä kokemuksia yhdessä. Skypet sun muut on ihan oiva tapa pitää yhteyttä, mutta ei ne mitenkään pysty korvaamaan ihan naamatusten vietettyä aikaa. Välillä ei huvita puhua tai on liian kiire, josta yleensä seuraa täydellinen mediahiljaisuus. Miulle on myös henkilökohtaisesti vaikeeta syväanalysoida tätä elämääni täällä läheisilleni, koska niin harva pystyy samaistumaan miun tunteisiin. Mutta tosiaan, odotan tällä hetkellä eniten vaan sitä hetkeä kun pääsen puolen vuoden tauon jälkeen tuttuun syliin.<3





Suomen luonto on ollu arvokas osa miun elämää ihan pienestä pitäen. Lontoo tarjoaa melkein kaikkea mahdollista, mutta Suomen metsät täältä puuttuu. Sellaiset metsät, jotka on täysin koskemattomia ja joissa liikkuu niin pieniä kuin isojakin villieläimiä. Sellaiset metsät, joihin kuka vaan voi mennä ja kerätä kulhot täyteen mustikoita tai vaikka pystyttää teltan yöksi. Kaipaan metsän huminaa ja raikasta ilmaa, havunneulasia kapealla kinttupolulla, sitä miten oksat rasahtaa katketessaan kun oikaisee läpi umpimetsän. Sitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen. Ryntään metsän siimekseen melkein heti kun kapuan Joensuussa ulos autosta, sillä meillä on poikaystäväni kanssa tiedossa pieni, muutaman päivän pituinen irtiotto. Odotan myös sitä hetkeä kun vedän lenkkarit jalkaan ja pääsen juoksemaan raikkaaseen ilmaan ja vihreisiin maisemiin. Motivaatio on yllättävän tiukilla kun ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, asfalttia ja betonia.





Odotan myös tietysti perheeni näkemistä ja yhdessä vietettyä aikaa. Oon aina arvostanu vanhempiani (myös pahimpina teinikiukutteluaikoina, vaikka välillä sanoin asioita mitä en tosissani tarkoittanutkaan) ja tykkään viettää aikaa niin äitin kuin iskänkin kanssa. Katotaan yhdessä telkkarista sarjoja ja elokuvia, syödään säännöllisin väliajoin yhdessä ja änkeän mukaan kauppareissuille. Varsinkin nyt vähän vanhempana tykkään oikeesti jutella asioista ja kertoa omista asioistani. Miulle oli tosi kova paikka lähteä tänne sillon viime vuoden elokuussa (tosin vielä kamalampaa oli lähteä sillon helmikuun vierailun jälkeen takaisin Lontooseen), mutta vuoden aikana oon itsenäistynyt ja huomannut sen, ettei miun välit vanhempiini/sisaruksiini muutu vaikken asuiskaan saman katon alla muun perheen kanssa. Mummin ja ukin luokse suuntaan myös yökyläilyn muodossa, oon ikuisesti ukin ja mummin pikku tyttö ja mummin murkinoita ei ole voittanutta. Unohtamatta tietenkään meidän karvakuonoa<3





Viime elokuussa ihastuin pari viikkoa ennen lähtöä mustikoiden keräämiseen ja tänä vuonna aionkin kykkiä mustikassa aamusta iltaan, toivottavasti arvon seuralaisteni (Mia & Valtteri) kera. Tuoreet mustikat on herkuista parhain, varsinkin mustikkamaitoa voisin litkiä litratolkulla. Aamupuuroonkin saa mukavasti makeutta mustikoiden muodossa. En oikeestaan keksi paikkaa, mihin mustikoita ei vois tunkea hyvällä menestyksellä. Kaiken tämän hypetyksen kruunaa tietysti se fakta, että metsät on mustikoita pullollaan ja kerääminen ei maksa itikoiden hätistelyä ja pientä selän jomotusta enempää!





Aion myös mennä haahuilemaan hautausmaalle ja ehkä moikata tuttuja kurrekamuja. Isomummin haudalle vien pitkän tauon jälkeen kynttilän ja lueskelen hautakivistä mielenkiintoisia nimiä. Lontoon hautausmaat on mielenkiintoisia, mutta kyllä se Joensuun hautausmaa on vieläkin se henkilökohtainen lempparini.





Voin olla onnellinen siitä, että kaikki kaverit on pysyny mukana matkassa koko tämän ulkomailla vietetyn vuoden ajan. Melkein kaikilla on uusi elämä toisella paikkakunnalla, mutta siitäkään huolimatta mikään ei oo muuttunu. Tiedän että meillä on tiedossa onnellisia jälleennäkemisiä ja tiedän myös sen, ettei meillä tuu olemaan yhtään vaivautuneita hetkiä. Ainakin riittää tarinoita kerrottavaksi, niin täältä Lontoosta kuin vaikkapa Helsingistä tai Tampereelta. Tuntuu hyvältä tietää olevansa rakastettu. Tällä hetkellä meillä on Valtterin kanssa tiedossa kirppiskierrosta ja pussikaljoittelua, kumpikin aktiviteeteista tekee miut onnelliseksi. Odotan myös uusien tuttavuuksieni tapaamista, sillä tiedän että meidän tapaamisen jälkeen on tiedossa täysin uudet seikkailut.





Täydelliset bikinit jäi nyt löytymättä, mutta aion siitäkin huolimatta heittää talviturkin heti kun osuu sopiva rapakko kohdalle. Lähes täysin vedettömässä kaupungissa eläminen on ainakin näin helteillä kirottua. Ja ei, Thames on niin likainen ettei siinä saa uida. Tiedän täällä yhden ainoan uimapaikan - pienen lammikon - mutta sen saman paikan tietää kaikki muutkin täällä. Eli uintirauhaa ei sieltä juurikaan löydy eikä ainakaan itseäni erityisesti houkuttais jäädä sinne makoilemaan pulahtamisen jälkeen. Haluan kirmata tyyneen järveen iltamyöhällä vailla rihman kiertämää.


Ps. Au pair urani on loppusuoralla ja näin ollen loppu häämöttää myös tälle blogilleni. Oon pyöritellyt ajatusta uuden blogin perustamisesta, kiinnostaiskohan ketään lueskella miun juttuja myös vastaisuudessa pudisteltuani Lontoon pölyt päältäni?

Let's go, I want to go all the way to the horizon

Viime yö oli yksi tuskien taival. Nukahdan yleensä tosi helposti ja vaivattomasti, mutta viime aikoina oon vaan tuskaisena pyöriny sängyssä ja havahdellut hereille silkkiäkin ohuemmasta unesta puolen tunnin välein. Todella raivostuttavaa, varsinkin kun tiedän mistä tää unettomuus johtuu enkä silti voi tehdä asialle mitään. Meillä on ollu Lontoossa ihan järjettömän tukalat ilmat, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja on vaan halunnu istua jääkylmässä suihkussa aamusta iltaan. Toinen vaikuttava tekijä on luultavasti se, että lento Suomeen lähtee kahdentoista yön päästä.

En osaa enää olla tän host perheeni kanssa. En tiedä mitä sanoa tai mistä puhua. Olo on vaan tosi levoton koko ajan, iltaisin itkettää kun mietin hyvästejä ja päivisin haaveilen vaan siitä että pääsisin jo Suomeen jatkamaan elämää. On suorastaan piinallista olla tässä välivaiheessa, edessä on enää yksi viikonloppu täällä ja silti päiviä on vielä enemmän kuin kahdessa kädessä sormia. Toivottavasti viimeiset päivät menis nopeeta, sillä en todellakaan osaa nauttia niistä yhtään. Asiaa ei myöskään helpota se fakta, että miulla ei oo niin mitään hajua mitä aion antaa näille läksiäislahjaksi. Aion ottaa miusta ja Jackista valokuvan, mutta lähetän sen luultavasti sitten postissa pitkän kirjeen kera. En pysty sanomaan näin naamatusten kaikkea mitä haluaisin (koska oon itkupilli) enkä tässä hämmentyneisyyden vaiheessa pysty kokoamaan ajatuksiani järkeväksi tekstiksi, joten ajattelin ottaa vähän etäisyyttä ja kirjoittaa sitten ajatuksen paperille.

Jackilla on enää kaksi koulupäivää jäljellä, eli pian voin hyvästellä (ainakin toistaiseksi) klo 07:00 aamuherätykset. Mutta toisaalta tää muutos tarkoittaa sitä, että oon Jackin kanssa kahdestaan 24/7 aamusta iltaan. Ei olla vielä pohdittu tekemistä meidän seitsemälle yhteiselle pitkälle päivälle, mutta käydään mahdollisesti retkeilemässä jossain hieman kauempana. Oon ottanu matkalaukun, rinkan ja käsimatkatavararepun tuohon lattialle nököttämään ja heitelly niihin jo vähän täytettäkin. Miulla saa olla lentokoneessa yhteensä 23kg + 23kg + 8kg ja luulen kyllä pärjääväni erinomaisesti. Aika ankaralla kädellä oon karsinu omaisuuttani, mutta en haluu raahata Suomeen mitään mitä en jokaisella solullani palavasti rakasta.

En oo hirveesti ottanu nyt tässä kuvia, mutta miulla oli oikein mainio viikonloppu! Perjantaina aamusta käytiin Roxanen kanssa kaupassa, ostettiin leivontatarpeita ja tultiin meille leipomaan. Saatiin hirveän sotkun lisäksi aikaiseksi mokkapaloja, skonsseja ja sitruunamuffinseja. Illalla kokoonnuttiin sitten Roxanen ja Elinan kanssa meille afternoon tean merkeissä. Syötiin ehkä 1/10 kaikista leipomuksista (kaikki kolmioleivät kyllä syötiin, nam!) haha, mutta parempihan se tietysti on tehdä liikaa kuin liian vähän. Lauantaina lähdettiin Elinan kanssa Westfieldiin vähän kiertämään kauppoja, minä en kyllä luojan kiitos löytäny muuta kuin meikkejä. En vieläkään halua ymmärtää sitä, että saan täältä ostettua meikkivoiteen + ripsivärin + peitevärin samalla rahalla, jolla saan Suomesta pelkästään tuon tismalleen saman ripsivärin. Käytiin myös syömässä Nando'sissa ja sit illalla vielä jossain pubissa Angel Islingtonin kulmilla. Torkuin koko tubematkan ajan ja laahustin järkyttävän väsyneenä kotiin. Sunnuntaina heräsin klo 11:30 ja kerrankin tunsin pirteyden virtaavaan jokaiseen jäseneeni heti kun avasin silmäni. Lähdin vesilasillisen saattamana kohti Wood Greenin Primarkia, koska olin lauantaisella reissulla bongannu täydellisen farkkutakki-mutta-hihat-ja-huppu-kollarikangasta -asian, mutta väärässä koossa. Onneks Wood Green ei pettäny tälläkään kertaa ja lähdin erittäin onnellisena tyttönä Primarkista mukanani tuo kyseinen takki + alusvaatteita. Kipaisin Lidliin ja ostin vähän evästä mukaan, jonka jälkeen suuntasin Hyde Parkiin. Matka ei kyllä sujunu ihan mutkattomasti, sillä pyöräilijä törmäs meidän bussiin. Onneks ei käyny miehelle mitään, sen verran vetreästi hän itsensä keräsi sieltä maasta ja tuli mesoamaan kuskille (joka oli kyllä täysin viaton tähän onnettomuuteen). Illalla löysin kotimatkalla oyster cardin bussista ja kävin tsekkaamassa oisko siellä yhtään rahaa (on täysi mahdottomuus enää saada kadotettua oyster cardia takaisin). Ja olihan siellä, 20 puntaa! Meinasin hyppiä riemusta.

Oon tehny mainioita ostoksia viime aikoina. Kävin hamstraamassa muutamat levyt HMV:ltä, mm. George Ezraa. On varmaan tarpeetonta mainita miten tulisesti rakastunut oon tuohon ihanan matalaääniseen nuoreen mieheen (joka btw on kotoisin näiltä meitsin hoodeilta). Vietettiin muuten edellinen viikonloppu Roxanen kanssa T in the Parkin merkeissä, seurattiin Biffy Clyron keikkaa meidän kotisohvalta. Oli ihan mieletön spektaakkeli ja Roxanekin oli mennyttä naista viimeistään viimeisiin biiseihin mennessä.

Nyt jatkan laiskottelupäivääni tomaattikeitolla ja Supernaturalin merkeissä.

Ps. Jack opetteli "kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut" -vitsin suomeksi.<3

"I love San Francisco and Brighton has something of San Francisco about it. It's by the sea, there's a big gay community, a feeling of people being there because they enjoy their life there."

Viime lauantaina tehtiin siis pikainen visiitti Brightoniin. Olin tästä reissusta varsin iloinen, koska en oo aikaisemmin käyny Brightonissa vaikka oon ehkä pienesti halunnutkin. Vietettiin mukavat neljä tuntia meren äärellä, lähinnä Brighton Pierin merkeissä. Käytiin ensin pelihallissa, jossa Jack voitti meille ihan karseet avaimenperät... Miekin yritin parhaani mukaan tunkea kolikoita koneisiin ja voittaa edes jotain, mutta ilmeisesti olin n00b amatööri ja jäin ilman voittoa. Onneks Kyra sitten voitti jonkun vaaleanpunaisen ponin (avaimenperä sekin) ja halus antaa sen miulle. Kelpuutin sen lohdutuspalkinnoksi, se on oikein söpö ja turha muovikrääsä. En tiedä mitä teen sille Jackin voittamalle yksilölle, en ainakaan ota mukaani Suomeen...





Pelihallista siirryttiin ihan Brighton Pierin päähän, jossa sijaitsee pienimuotoinen huvipuisto. En henkilökohtaisesti vihaa mitään niin paljon kuin huvipuistojen laitteita, mutta siinä sit yhtäkkiä huomasin ranteessani violetin rannekkeen ja kuulin Kyran kehotuksen mennä Jackin kanssa laitteisiin. Great. Käytiin sit jossain kauhutalossa (pidin silmiä kiinni tai kiljuin), törmäysautoissa, teekupeissa, karusellissa, tukkijoen tyylisessä vuoristoradassa (ihan kamala, istuit vaan "tukin" sisälle ja pidit reunoista kiinni. SIIS MITÄ, ei minkäänlaisia turvavaljaita etc??!!111) ja sit sellasessa laitteessa, joka nous suht korkealle ja "pomputti" ylös ja alas samalla kun pyöri ympyrää. Kieltäydyin kaikista hirveimmistä laitteista, mutta onneks myöskään Jack ei ollut halukas kokeilemaan niitä. Hyi.





Siinä kun oltiin aikamme pyöritty niissä laitteissa, päätettiin lähteä jatkamaan matkaa. Ennen autoon siirtymistä käytiin heittämässä vähän kevyttä kenttälounasta naamaan ihan kivassa pubissa. Lemppareita oli sipulirenkaat, niitä vois syödä esim. rekkalastillisen yhdeltä istumalta. Meidän viereisessä pöydässä istui turisteja, jotka otti niiden fish&chipseistä kuvia varmaan kymmenen minuuttia ennen kuin kenelläkään oli lupa alkaa syömään haha. Lounaan jälkeen Jack halus vielä käydä ostamassa itselleen söpöstä leipomosta muffinssin, joten koukattiin sinne ennen kuin lähdettiin ajamaan takaisin leirintäalueelle.





Tavallaan on harmi etten päässy kunnolla Brightonin makuun, koska näkemäni perusteella kyseessä on rento ja freesi kaupunki. Kauniita pieniä kujia, lippuja ripustettuna ympäri keskustaa ja tietysti meri ihan siinä vieressä. Ois ollu ihan mielenkiintoista viettää vähän enemmän aikaa uusissa maisemissa Brightonin kaltaisessa kaupungissa, mutta haluun nauttia Lontoosta nyt nämä viimeiset viikonloput. Viikonloppuja on itse asiassa tässä vaiheessa enää kolme jäljellä enkä oikein vieläkään ymmärrä lähestyvää lähtöä. Oon nyt viime aikoina intoillut paljon pääsystä Suomeen, mutta ehkä en vielä tajua mitä kaikkea joudun jättämään taakseni. Onneksi minuu odottaa kotona äiti ja isi, poikaystävä, sisarukset, mummi ja ukki, Nitro, havumetsät (täynnä mustikkaa), uudet tuttavuudet, pyörä(t), kirpputorit, ruisleipä, mustista karkeista koostuvat irttaripussit ja ihana suomen kieli. Miulla on ollu ihana vuosi ja oon varma, että miulla edessä lisää yhtä ihania vuosia olin missä päin maailmaa tahansa.

Ps. The Fault In Our Stars on muuten paljon parempi elokuvana kuin kirjana! Augustus Waters 5/5.

Maybe I will find you where all the black is white

Meidän viime viikonlopun telttailuretki oli yksi tämän Englannissa vietetyn vuoteni kohokohtia. Kyllä siinä pääsi ihan mukavasti oikeaan tunnelmaan, vaikka olikin käytössä vesivessat ja aamupalaksi pystyi paistamaan munakkaan.





Lähdettiin ajamaan kohti Sussexia perjantaina aamupäivästä, koska haluttiin välttää pahin liikenneruuhka. Napattiin Jack koulusta mukaan ja lähdettiin tien päälle. Oli ihan tajuttoman kuuma, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja jouduttiin vielä kaiken lisäks kärsimään liikenneruuhkassa tunnin ajan. Matka kesti liikenneruuhkineen noin kolme tuntia ja oltiin perillä meidän leirintäalueella kolmen aikoihin. Leirintäalue oli ihan mukavan kokoinen niitty ja jokaisen leirin edessä oli oma nuotiopaikka. Meidän ensimmäinen missio oli laittaa teltat kasaan ja siinä pienen hämmentyneisyyden jälkeen sain oman telttani pystyyn. Oon kyllä koonnu telttoja ihan kiitettävästi elämäni aikana, mutta juuri tämän kyseisen teltan rakenne poikkesi huomattavasti totutusta mallista.





Kyralla ja Jackilla kesti hieman pidempään telttapuuhissa, koska niiden teltta oli kunnon lukaali ja siihen päälle vielä ilmapatjan täyttäminen sun muut toimenpiteet. Kun teltat oli kasattu, hypättiin autoon ja otettiin suunnaksi Seaford, joka nimensä mukaisesti on merenrantakaupunki. Itse kaupunki oli aika laimee, mutta napattiin kuitenkin fish&chipsit (oh lord miten voin elää ilman tuota taivaallista ruokaa) mukaan ja mentiin istumaan rantaan. Sieltä näkyi myös hyvin tuo Seven Sisters, joka on seitsemän vierekkäisen liitukivijyrkänteen muodostama kai ihan kuuluisa nähtävyys. Tuolla ei viihdytty kauaa, sillä mereltä tuuli aika kylmästi ja oltiin kaikki ihan kananlihalla.

Illasta käytiin vielä kävelemässä meidän leirintäalueen vieressä sijaitsevassa "lintupuistossa". En nyt oikein tiedä parempaa nimitystä, mutta siis joku hullu on keränny järkyttävän kokoelman eri lintuja eri maanosista yhteen paikkaan. Siellä ne lintuparat eleli pienissä loosseissa siipien sulat leikattuina (karkaamisen estämiseksi). :( Tämän surullisen kävelyretken jälkeen päästiin onneksi parempiin tunnelmiin, koska meillä oli edessä nuotion sytyttäminen ja vaahtokarkkien grillaaminen! Siinä lähellä leirintäaluetta oli meneillään myös joku festari, eli saatiin nauttia erinomaisesta taustamusiikista siinä grillailun ohella. Pakko muuten mainita tässä välissä kuinka onnellinen oon tästä host perheestäni. Siinä me juteltiin syvällisiä host mumin kanssa ja naurettiin ihan hulluna hulvattomille jutuille. Mie en kustantanu _mitään_ itse koko viikonlopun aikana ja miut pyydettiin mukaan ihan vilpittömästi sen takia, että miut haluttiin mukaan.





Perjantain ja lauantain välinen yö meni vähän levottomasti, lähinnä järkyttävän kaatosateen ja tuulen takia. Heräsin katosta tippuviin vesipisaroihin ja pelkäsin, että koko teltta repeää kahtia. Aamulla haisin savulta ja märältä koiralta, mutta se kuulunee asiaan... Aamupalan jälkeen lähdettiin Lewesiin, koska Kyran piti ostaa puhelimeen matkalaturi. Nuo muutamat kuvat on siis juurikin sieltä. Oikein viehättävä pieni paikka, siellä oli meneillään markkinat ja voi että tuli ikävä Joensuun markkinoita ja tuoretta lakritsia! Ei kuitenkaan viihdytty tuolla pitkään, sillä meillä oli suurempia suunnitelmia päivän varalle...nimittäin Brighton! Teen Brightonista oman postauksen heti tähän perään, koska liian pitkät kuvaoksennusta täynnä olevat postaukset ei oo miellyttäviä. Matkalla Brightoniin tehtiin pieni välipysähdys tuollasella öö... kukkulaan kaiverretulla kuviolla? Kyseessä on Long Man of Wilmington enkä oikein osaa kertoa siitä mitään. Paitsi sen, että se on vanha ja suuri!





Kun päästiin illalla takaisin leirintäalueelle, lähdettiin siitä suoraan mahat kurnien etsimään ruokapaikkaa. Oltiin saatu aikaisemmin kuulla pubista, joka sijaitsee n. 40min kävelymatkan päässä ja päätettiin sitten käydä tsekkaamassa kyseinen paikka. Suurin osa matkasta käveltiin keskellä ei mitään, siellä oli vaan jättimäisiä niittyjä, jotka piikkilanka-aita erotti toisistaan. Yhdellä niityllä oli hevosia ja kuumotti kyllä hieman kun kaikki viis elikkoa tuijottaa jähmettyneinä paikoilleen. Voin jo ehkä nyt myöntää ääneen (teini-iän "yritän olla heppatyttö"-vaiheen jälkeen) että hevoset ei oo ikinä ollu miun juttu ja itse asiassa pelkään niitä aika paljon. Varsinkin jos kyseinen eläin on villinä ja vapaana samalla niityllä missä minä kävelen. Joka tapauksessa, paras oli vielä edessä. Hevosten jälkeen edettiin nimittäin pienelle niitylle, jossa meitä odotti pässi. Sekin tuijotti meitä täysin liikkumattomana ja aloin hermostua mitä lähemmäksi sitä kävelin, koska aistin pahan jännitteen minun ja pässin välillä. Etsin jo epätoivoisesti pakopaikkaa, koska olin ihan varma että se hyökkää päälle. Päästiin kuitenkin pässin ohi ilman taisteluhaavoja ja jatkettiin matkaa pubiin. Oltiin jo melkein epätoivoisia, kunnes nähtiin pubin siintävän kaukaisuudessa. En nyt muista kyseisen mestan nimeä, mutta se vaikutti todella vanhalta ja oli erittäin tunnelmallinen paikka. Ruoka ei ollu mitenkään erikoista, tilasin kasvislasagnea ja löysin juustokuorrutteen alta ehkä viisi pientä kasvispalaa.

Ruoan jälkeen lähdettiin taivaltamaan takaisin leirintäalueelle ja naureskeltiin sille pässille (jolla oli btw miun pään kokoiset kivekset). Hymy hyytyi kuitenkin varsin nopeasti kun päästiin pässin laitumen luokse ja siellähän se meitä odotti ihan portin edessä sieraimet väristen. Se oli niin kuumottavaa, kukaan ei edes tosissaan ajatellu avaavansa sitä porttia vaan oli ihan itsestäänselvyys että lähdetään rämpimään umpimetsään ja ohitetaan se pässi keinolla millä hyvänsä. Naurattaa vieläkin ihan hulluna se tilanne, metsä oli ihan täynnä korkeita nokkosia ja mie ulvoin siellä kirosanoja suomeksi aina kun nokkonen poltti leggingsien läpi. Ja ihan vaan huomioksi, sitä tapahtui USEIN. Kun oltiin tarpeeks pitkään räpiköity siellä metsässä, päätettiin että ainoa keino päästä takaisin meidän polulle on kiivetä sellaisen piikkilanka-aidan yli. Eihän siinä sit muu auttanu kun kiivetä ja toivoa ettei kuolema ihan vielä korjaa. Hypättiin siis hevosia täynnä olevalle niitylle ja hevoset ei näyttäny olevan erityisen tyytyväisiä siihen, että pölähdettiin metsästä niiden reviirille. Yks hevonen lähti juoksemaan suoraan kohti ja en voi edes kuvailla miten kauhuissani olin. Vedin varmaan 110km/h pikakävelyllä karkuun ja unohdin samalla kangaskassini. Onneks Kyra nappas sen mukaan, en ois mistään hinnasta halunnu lähesty niitä hevosia enää (ikinä).





Illalla istuttiin taas nuotion äärellä, jonka Jack sai sytyttää ihan itse. Meillä oli mukavaa siihen asti kunnes Jack pudotti sormillensa tulikuuman vaahtokarkin. Ihan hirveet rakkulat se siitä käteensä sai ja oletettavastikin huusi kuin syötävä. Ei siis grillailtu enää vaahtokarkkeja, ei sillä että niitä enää ois ollutkaan. Vetäydyttiin siitä aika pian telttoihimme ja mie nukuin taju kankaalla koko yön. Aamulla syötiin taas herkkuruokaa, käytiin vielä kävelemässä lintupuistossa, kasattiin teltat ja lähdettiin ajamaan takaisin Lontooseen. On kiva olla kotona taas, mutta oisin kyllä ihan mielelläni vielä jäädä nauttimaan raikkaasta ilmaasta ja kauniista maisemista!

Näin me marssimme arktiseen limboon ja taivutamme polviamme, kevät koittaa ja pian on lääkkeet loppu. Hurmio ja hankaluudet, erokirjeet ja vihaiset linnut, natsikorttitalon sameat yöt. Ajan virrassa jaetun kansan murheet ja sukupolvikokemukset

Lontoota on jäljellä tänään 29 päivää, joten oon alkanu tässä enemmän tai vähemmän aktiivisesti suunnittelemaan tulevaa syksyä. Mol.fi ja duunitori.fi on koluttu läpi ja käyn päivittäin tsekkaamassa uudet avoimet työpaikat. Ei sillä että vaihtoehtoja olis liikaa, lukiotaustalla ja heikohkolla työkokemuksella (tai no kyllähän sitä löytyy, mutta lähinnä lastenhoidosta)työpaikan etsiminen on astetta mielenkiintoisempaa. Eilen löysin kuitenkin potentiaalisen ilmoituksen ja aloin siinä illalla sitten rustaamaan työhakemusta One Directionin ja Pyhän Hengen voimin. Lähetin hakemuksen klo 01:30 ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en enää muista mitä sinne runoilin. Toivottavasti en ainakaan painottanu erinomaisuuttani venäjän kielen saralla, vaikka oonkin sitä opiskellut viisi vuotta niin käytännössä kielitaitoni tämän kyseisen kielen saralla on erittäin rajoittunut. Odotukset ei oo paljoa multakerrosta korkeammalla, mutta onpahan nyt ensimmäinen virallinen työhakemus tehty. Yritin ottaa itsestäni edustavaa kuvaa ansioluetteloon liitettäväksi, mutta jotenkin päädyin derppaamaan meidän vessassa. Ohessa todistusaineistoa.





Tällä viikolla oon päässy helpolla töiden suhteen, sillä host daddy on vieny Jackin kouluun joka_ikinen_päivä. Olen käyttänyt ajan hyödykseni muun muassa polttamalla maanisesti kynttilöitä keskellä päivää. Jos voisin muuttaa menneisyydestäni jotain, yrittäisin luultavasti hienovaraisesti hillitä itseni IKEA:n kynttilähyllyllä. Oon myös siivonnut huonettani - kyllä, tämä on ehdottomasti mainitsemisen arvoista - ja alkanu varovaisesti pakkaamaan tavaroita. Tuntuu että oon ostellu vaatteita ihan holtittomasti, mutta vaatekaapin sisältö kertoo toista tarinaa. En tiedä minne oon vaatteeni tunkenu, mutta tällä hetkellä henkareissa ei roiku yhtään ylimääräistä vaatekappaletta. Tosin suunnitelmana on silti laittaa lähtöpäivänä päälle kaikkein painavimmat (ja sitä kautta myös lämmittävimmät) vaatteet, toivottavasti meidän lähtöpäivä ois kolea...





Tänään me ollaan lähdössä telttailemaan host mumin ja Jackin kanssa Sussexiin. Oon lähtövalmisteluja tehdessä huomannu miten erilaiset oletukset minulla ja Kyralla on telttailusta. Miusta telttailu on selviytymistä erämaassa ja minimaalisesti elämistä, puskapissat kuuluu arkeen ja suihkusta voi vaan haaveilla. Hampaat pestään teltan vieressä ja naamaa kastellaan juomapullon vedellä (jos se on ihan tarpeellista). Mukana on reissumiestä, tonnikalaa, riisikakkuja ja porkkanoita. Niillä on selviydyttävä, mutta välipalaksi voi hakea mustikoita teltan takaa. Retkipatja on plussaa, mutta ilman sitäkin on selviydytty. Huppari toimii tyynynä ja makuupussi peittona. Telttailu on mahtavaa! Kyran näkökulma telttailusta on se, että varataan leirintäalueelta paikka ja maksetaan siitä 20 puntaa/hlö/yö. Vesivessan ja suihkun on kuuluttava olennaisena osana leirintäalueen palveluihin, mutta plussaa on myös mahdollisuus ostaa ruokaa paikan päältä. Mukaan pakataan kaikki ruoantekovälineet paistinpannua myöten ja aamupalaksi on tiedossa pekonia ja munaa. Yöt nukutaan tuplailmapatjalla ja kotoa raahataan ihan konkreettiset peitot ja tyynyt.
On siis varmaan tarpeetonta mainita siitä, miten usein tunnen olevani metsänpeikko suoraan sysimetsästä. Ehkä mie oonkin, katajaisen kansan ylpeä perillinen. ;)

Lights off when they should be on/Even stars and skies above/Short days when the nights are long

Kuluneen vuoden aikana oon käyny St Albansissa lukemattomia kertoja, mutta miun vierailut rajoittui lähinnä suomikoulun tiloihin. Se oli kuitenkin harmillista, sillä St Albansilla on takanaan pitkä historia mm. roomalaisten asuttamana kaupunkina. Ehdottomasti paremman tutustumisen arvoinen paikka siis! Siksi otinkin Roxanen mukaani yhtenä suomikoululauantaina ja mielenkiintoisen oppitunnin (Roxane oppi laskemaan yhdestä kymmeneen suomeksi, haha) jälkeen lähdettiin tallustamaan St Albansin keskustaan. Miulla ei ollu odotukset korkealla, ehkä siksi että maistoin vieläkin Cardiffin jättämän karvaan pettymyksen. Onneksi sain yllättyä tällä kertaa positiivisesti, koska St Albans oli erittäin viehättävä ja kaunis pieni kaupunki.





Meillä ei ollu oikeestaan mitään valmista suunnitelmaa, haluttiin vaan seikkailla siellä täällä ja nähdä jotain roomalaisten rakentamaa. Ensimmäisenä löydettiin markkinat, jotka suorastaan kuhisi elämää! Ja herkkuja. Kierrettiin kaikki kojut hartaudella läpi ja lopulta ostettiin kahdella punnalla tuoreita kirsikoita. Oltais ostettu mansikoita, mutta ne näytti siltä kuin joku olisi ne jo meille valmiiksi pureskellut. Huonot mansikat on yksi surullisimmista asioista maailmassa.





Popsittiin kirsikat nätissä puistossa ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Käveltiin ihan vaan minne jalat vei ja nautittiin kauniista maisemista ja tiiliseinää vasten kasvavista köynnöksistä. Meillä ei ollu mukana mitään karttaa eikä ollu mitään hajua mistä löytyi mitäkin, mutta siitäkin huolimatta päädyttiin onnistuneesti kovin erilaisista maisemista toisiin. Mainitsemisen arvoista on se, etten nähnyt yhtäkään rumaa asuintaloa koko päivän aikana. En tiedä miten voisin tiivistää sen tunnelman sanoiksi, mutta siellä mennyt aika yhdistyi uuteen kauniilla tavalla. Asuintalot oli vanhoja, mutta ne oli pidetty kunnossa (mm. maalattu kauniilla väreillä) historiallista arvokkuutta loukkaamatta. Olin ihan heikkona jokaisen pienen yksityiskohdan edessä ja otin yksittäisistä taloista tyyliin sata kuvaa. Miussa on ehkä ainesta pieneksi esteetikoksi.





Löydettiin myös tiemme St Albans Cathedraliin, joka yllätyksellisesti oli koko meidän reissun kohokohta. Ulkomuodoltaan katedraali ei oo ehkä se kaunein mahdollinen, mutta haluttiin tietysti siitäkin huolimatta käydä sisällä. Siellä oli meneillään ilmeisesti myyjäisten valmistelut/siivous, sillä koko paikka oli täynnä porukkaa roudaamassa tuoleja ja pöytiä. Eli siellä ei ollu kyllä mikään tyypillisin kirkkotunnelma ainakaan juuri sillä hetkellä. Bongattiin myös informaatiota ilmaisesta opaskierroksesta, jolle päätettiin ilman muuta osallistua. Meidän oppaana toimi hauska vanha mies, jolla oli ihan törkee risuparta ja punaiset posket. Se selitti meillä katedraalin historiaa (paikka avattiin v. 1877) ja vei meidät paikkoihin, joista sitten selitti enemmän. Koko kierros kesti yhteensä reilun tunnin ja oli todella informatiivinen ja mielenkiintoinen.





Katedraali oli siis ihan järkyttävän iso, siellä oli monta erilaista "huonetta" ja jokaisessa oli oma nähtävyytensä. Sieltä pystyi myös bongaamaan eri aikakausien arkkitehtuuria, sillä rakennusta on aikojen saatossa laajennettu ja laajennusten yhteydessä on käytetty aina sen ajan arkkitehtuuria. Tuntui jotenkin oudolta nähdä ihan selkeästi eri rakennus- ja koristelutyylit rinta rinnan kun on tottunu siihen, että yksi rakennus = yksi tyyli. Mutta kuten ehkä kuvista näkyy, kyseinen katedraali ei todellakaan ollu ruma sisältä. Olin ihan sanaton kun päästiin ulos, takaisin normaaliin elämään.





Lopuksi vielä kuva siitä vanhasta & roomalaisesta, tää on ilmeisesti ollut aikanaan muuri. Ei siinä nyt ihan hirveesti ihmeteltävää ollu, mutta kunhan nyt edes jotain nähtiin... Päivän sana oli KÄVELY ja se ei kyllä jääny epäselväks siinä illalla kun odoteltiin bussia tulevaksi. Välillä tuntuu hyvältä olla ihan rättipoikki mukavan päivän jälkeen.


Ps. Anteeks tönkkö kirjoitus, ei jotenkin ollu kirjoitusfiilis enkä ikinä pysty pakottamaan itseäni multimaalisiin suorituksiin tässä olotilassa!

Do you remember the beginning? Heartbeats one and the same? Living smitten in Texas burning bright as a flame, so young and in love, no care what anyone said until my soul grew cold and my heart turned dead

Maanantait ei oo ikinä kivoja. Ei huvita, ei kiinnosta, tekee mieli vaan olla peiton alla ja koomata. Oon siis antanu itselleni luvan ottaa rennosti aina maanantaisin, en vaadi itseltäni näinä päivinä mitään. Tää on itse asiassa viikossa ainoa päivä, jolloin voin vaan lahnata ja näyttää kuolemalta, koska viikonloppuisin pitää juosta ties missä aamusta iltaan ja muina päivinä pitää suoriutua kotitöistä.

Joka tapauksessa, taas on yksi maanantai käsillä ja minä olen kotoisasti 120cm leveällä sängylläni. Viikonloppu oli yllättävän hidastempoinen, lauantaina miulla oli babysittausta ja siitä syystä päätin käydä vaan Brent Crossilla (UK:n ensimmäinen kauppakeskus!) hakemassa sellaisen mahtavan double decker bus -purnukan. En kuitenkaan päässy määränpäähäni ongelmitta, koska bussissa miun viereen istui mies, joka häpeilemättä alkoi mm. silittelemään miun suht lyhyen hameen peittämää reittä loppumatkasta. Miusta on vaan niin käsittämätöntä että tuollaista toimintaa IHAN OIKEASTI tapahtuu, ihan vaikka keskellä kirkasta päivää ja paikassa, jossa on kymmeniä ihmisiä ympärillä. Noh joo, pääsin kuitenkin ahdistelijasta eroon ja kävin ostamassa sen purnukan. Yritin myös kiertää kauppoja läpi, mutta yllätin itseni haluamalla päästä koko paikasta pois ilman mitään ylimääräistä mukanani. Ehkä oon nyt vihdoinkin sisältänyt sen seikan, että täältä pitää myös joskus tulevaisuudessa(viiden viikon) päästä pois kaikkien näiden kamojen kanssa.





Ennen takaisin kotiin suuntaamista jouduin selvittämään tieni Brent Crossin tube stationille, koska tapani mukaan olin taas jättäny oyster cardin lataamisen viimeiseen mahdolliseen hetkeen ja miulla ei ollu siellä enää tarpeeks rahaa kotimatkalle. Luulin että se tube station ois ollu ihan siinä lähellä, mutta jouduinkin kävelemään jossain ihan ihme maisemissa moottoritien yläpuolella. Pääsin sitten pienen harhailun jälkeen oikeaan osoitteeseen ja pääsin kotiin. Roxane tuli meille illasta ja jouduin seuraamaan kokonaisen jalkapallopelin alusta loppuun Roxanen halutessa kannustaa Saksaa voittoon Ghanaa vastaan. Olin kuitenkin aika positiivisesti yllättynyt siinä pelin edetessä, koska luulin kyisesen homman olevan paljon pitkäveteisempää ja puuduttavampaa. Tai ehkä tällä kertaa kohdalle osui vaan astetta mielenkiintoisempi peli, maaleja tuli kuitenkin yhteensä neljä. Illasta käytiin vielä pitkällä kävelyllä ja intouduttiin siinä sitten haaveilemaan seuraavasta kesästä. Tällä hetkellä ajatuksena olisi lähteä reilaamaan yhdessä niin, että ensin minä (+matkakumppani) käyn matkaan ja selvitän itseni Saksaan, jossa Roxane hyppää messiin. Siitä lähdetään jatkamaan matkaa ja kiertoteiden kautta päädytään lopulta Suomeen ja Ilosaarirockiin. Onko ees miten hyvä suunnitelma, ihan kingi!





Sunnuntaina eli eilen sää oli kuin morsian, joten kerättiin kamat kasaan, käytiin kaupassa hakemassa murkinaa ja lähdettiin kohti Hampstead Heathia. Se on siis sellainen ihan tajuttoman iso puisto, löytyy niittyä, metsää ja uimapaikkaa. Reilun kymmenen kilometrin matkaan meillä upposi mukavat kolme tuntia. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli kyllä ihan kiitettävän tukala olo siellä bussissa n. 10000 (siltä se tuntui) hikoilevan kanssamatkustajan kanssa. Kaiken kruunasi vielä se, että aurinko meni pilveen heti kun päästiin perille... Onneks meillä oli kuitenkin paljon evästä: porkkanoita, miniluumutomaatteja, mansikoita, viinirypäleitä, patonkia, tuorejuustoa, appelsiinimehua, mandariineja ja croissanteja. Istuskeltiin viltillä muutama tunti ja kulutettiin aikaa mm. pelaamalla yatzya, lukemalla kirjoja ja bongailemalla koiria. Syötiin melkein taukoamatta se kaksi tuntia ja silti meille jäi vielä vaikka mitä jämäruokaa! Lopulta kyllästyttiin makoilemaan nurmikolla ja lähdettiin Camdenin kautta Piccadilly Circukselle. En oikein vieläkään voi sisäistää sitä ihmismäärää, mikä täällä pyörii. En tiedä miten turistit jaksaa pyöriä keskustassa, eihän siellä voi tehdä mitään kun joka paikassa on niin perkeleesti porukkaa.





Ajattelin tehdä tästä tällaisen sekametelipostauksen ja länttään tähän kuvia viime ajoilta. Tässä ensimmäisenä kuva meidän viime viikkoiselta yöseikkailulta, Tower Bridge on ehdottomasti parhaimmillaan keskellä yötä.





Viime viikolla käytiin Stratfordissa, koska siellä sijaitsee Queen Elizabeth Olympic Park. Kesän 2012 olympialaiset pidettiin siis tuolla ja rakas saksalaiseni halusi siitä syystä käydä paikan päällä aistimassa ilmapiiriä. Oletettavastikin tuolla kaikki oli uutta & hienoa, joten miun mielestä se oli aika sieluton paikka loppujen lopuksi. Löysin kuitenkin yhden mahtavan paikan, tuollaisen ihmeellisen suihkulähdesysteemin. Ei ollu mikään erityisen lämmin päivä, mutta koko paikka oli kuitenkin täynnä lapsia, jotka läpimärkinä ja riemusta kiljuen leikkivät tuolla vesisuihkujen keskellä. Lämmitti sydäntä seurata vierestä tuollaista pientä onnea. Bongattiin myös kukkia ja sisäinen biologini totesi heti, että kyseessä täytyy olla ruiskaunokki. En tosiaan tiedä onko tuo ruiskaunokki, mutta miusta tuntuu siltä että on!





Stratfordista otettiin bussi Blackfriarsiin. St Paul's Cathedral on ihan siinä kulmilla ja päätettiin osallistua jumalanpalvelukseen, koska oon itse asiassa halunnu tehdä sen jo kuukausien ajan. Kävin tuolla katedraalin sisällä huhtikuussa, mutta siellä on niin kaunista että ei siellä vaan yksinkertaisesti voi viettää liikaa aikaa. Halusin myös osallistua ns. vakavaan jumalanpalvelukseen, koska tuo meidän lähikirkko nyt on vähän mitä on (jos ette oo lukenu aikaisempia postauksia, niin jouduin tuolla kyseisessa kirkossa matkimaan vuohta jouluaaton jumalanpalveluksessa). Tykkään siitä, että kirkkoon voi mennä vakavalla naamalla, istua siellä ja pohtia kuulemaansa. St Paul's Cathedralin jumalanpalvelus oli onneksi juuri sitä mitä halusinkin sen olevan ja miulle tuli siellä todella levollinen olo. Jotain suitsukkeita ne kyllä siellä poltteli...





Tässä on miun paras kamu. En tykänny yhtään tämän rodun edustajista - kiitos naapureiden ihanille räksyttäjille - ennen tätä reissua, mutta Harry on kyllä varastanut paikan miun sydämestä. En yleensä halua nukkua samassa sängyssä koirien kanssa, mutta en mie tällaista 14-vuotiasta nappisilmää voi vastustaa mitenkään. Harry ei oo ikinä nukkunu kenenkään aikaisemman au pairin huoneessa (saati vieressä), mutta tää oli jo muistaakseni kolmas kerta miun aikana! Oon koirafani_95.





Viimeisenä katsaus keittiöön. Ensimmäisessä kuvassa miun surulliset mokkapalat, en löytäny leivinjauhoa ja lopputuloksena oli 0,5cm korkeat leivokset. Kuorrute onnistui kyllä tosi hyvin, se maistui juuri siltä miltä pitääkin. Täällä oon oppinu nauttimaan leipomisesta ja välillä tulee sellainen olo, että nyt on pakko päästä kyökkiin. Ehkäpä hakeudun mummin oppeihin Suomeen palattuani, siellä miusta varmaan ihan konkreettisesti leivottais hyvä jatke soppakauhalle. Toisessa kuvassa jotain harvinaislaatuista, miun host mum käyttämässä juustohöylää. Victory!

Ps. Ostin huopahatun ja se tekee miut onnelliseksi.