Jos nyt ihan totta puhutaan, ajatus takaisin Suomeen muuttamisesta pelottaa. Nyt kun tätä nykyistä aikakautta on jäljellä enää reilu 100 päivää, oon alkanu pohtimaan suhteellisen vakavasti tulevaa syksyä ja sitä, millä tavalla se vaikuttaa minuun.
Käytiin Kyran kanssa tänään syvä ja hyvä keskustelu koskien miun tulevaisuutta. Se sano pelkäävänsä, että tyydyn johonkin keskinkertaiseen, vaikka voisin saada niin paljon enemmän. Oon kuulema mielenkiintoinen ihminen ja täynnä potentiaalia, eikä miun paikka oo kaupan kassalla klo 8 -> 16. Tuntu vähän kammottavalta kuulla nuo asiat toisen ihmisen suusta, koska oon ollu itekin huolissani juuri tuosta samasta asiasta. Entä jos elämä jatkuukin Suomessa siitä, mihin se jäi ennen tänne lähtemistä? Entä jos päivät hukkuu taas harmauteen ja sekoittuu toisiinsa, entä jos en osaa enää iloita tai surra mistään? Kaikki pyörii pelkästään työpaikan hankkimisen ja rahan saamisen välillä, enkä enää välitä siitä mitä oikeesti haluaisin saavuttaa? Entä jos en oo onnellinen, vaikka miulla on Suomessa kaikki mitä toivoa saattaa: perhe, ystävät ja poikaystävä? Samaan aikaan miulla kun ei kuitenkaan oo siellä mitään konkreettista juuri minua varten, ei opiskelupaikkaa, töitä tai harrastusta. Tiedän että pitäis elää yksi päivä kerrallaan ja tarkkailla tilanteen kehittymistä, mutta siitäkin huolimatta pyörittelen mielessäni näitä kauhuskenaarioita. Mitä mie oikeesti teen, jos tunnen olevani umpikujassa palatessani takaisin Suomeen?
Kuten oon jo miljoona kertaa täälläkin toitottanu, oon menettänyt sydämeni Lontoolle. Tunnen olevani kotona, missä ikinä oonkaan täällä. Tämän päivän yksi parhaimpia hetkiä oli tubessa, kun kuuntelin The Kooksia volyymit kaakossa ja olin täysin harmonisessa olotilassa ihan vaan just siinä niin. Täällä voit olla kuka vaan, yksi miljoonien joukossa. On pukumiehiä, stereotyyppisia duunareita paskaisissa kollareissa persvako vilkkuen, uber hipstereitä, henkilöitä suoraan H&M:n katalogista, punkkareita, tyttöjä joita ei melkein tunnista edes ihmisiksi tekorusketuksen ja tekoripsien alta jne... Voit näyttää ihan miltä tahansa, eikä kukaan silti kiinnitä sinuun sen enempää huomiota. Satuin olemaan bussissa tänään ilmeisesti asperger-miehen kanssa, jolle bussilla matkustaminen tuotti vaikeuksia. Joku odottamaton ääni laukaisi siinä miehessä jonkun kohtauksen, jonka seurauksena tää mies alko huutamaan, piti kämmeniä korvien päällä ja "heitti" itteänsä bussin penkkiin ja takaisin. Luulen, että Suomessa vastaavassa tilanteessa ihmiset ois siirtyny istumaan kauemmas ja yrittäny blokata itsensä pois siitä tilanteesta. Mutta miten ihmiset suhtautu täällä samaan tilanteeseen? Toinen mies meni istumaan sen asperger-miehen viereen ja sano voimakkaalla/rauhottavalla äänellä "calm down, calm down". Bussikuski pysäytti bussin hetkeksi aikaa bussipysäkille ja odotti, että se mies sai koottua itsensä. Olin ihan häkeltynyt, hyvällä tavalla. Ihmiset pitää täällä toisistaan huolta.
Asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Ajattelen Suomea tosi usein ja haaveilen tulevasta. Ikävöin metsää, mustikoiden poimimista (ilmaiseksi), raikasta ilmaa, pyöräilyä ja hyviä pyöräteitä, Oltermannia/raejuustoa/karjalanpiirakoita/tuoretta kalaa/korvapuusteja, rullaluistelua, järviä ja niissä (alasti) uimista ja saunaa. Tunnen ylpeyttä kertoessani muille Suomesta, meidän luonnosta ja kulttuurista. Välillä tunnen olevani ihan joku metsäläinen, mutta sekin tekee miut vaan iloiseksi. On onni, että oon saanu kasvaa niin kiinni luonnossa. Roxane ei oo ikinä kalastanu, eikä syöny ihan itse ongittua - tuoreinta mahdollista - kalaa. Se ei oo ikinä nähny mitään villieläimiä luonnossa, koska niillä ei niitä ilmeisesti turhan paljoa ole. Roxane myös kysy miulta joskus että "do Finnish people really have summer cottages in the middle of nowhere?". Jep, they really do have summer cottages in the middle of nowhere.
Miten kukaan voi ikinä päättää kahden rakkaan maan väliltä? Kun olin Suomessa pari kuukautta sitten, en ois missään nimessä halunnu tulla enää takaisin tänne. Nyt kuitenkin täällä ollessa ajatus Suomeen lähtemisestä tuntuu kammottavan raskaalta. Miks aina pitää haluta jotain, mitä ei kuitenkaan voi saada?
Onneks voi aina välillä nollata aivot ja pitää Dexter-maratooneja Roxanen kanssa. Tai unelmoida Coldplayn heinäkuisesta keikasta, jonne oon esim. todellakin menossa.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
perjantai 11. huhtikuuta 2014
I turn the music up, I got my records on/I shut the world outside until the lights come on/Maybe the streets alight, maybe the trees are gone/I feel my heart stop beating to my favorite song
Äsken harjatessani hampaita ui mieleeni tämä lause: Välivuoden pitäminen ja au pairiksi lähteminen olivat ainoat oikeat vaihtoehdot minulle. En tiedä mistä tällainen syvällinen miete ponnahti ilmoille, mutta jäin kuitenkin miettimään sitä istuessani siinä kylpyammeen reunalla.
Lukion viimeisillä metreillä melkein kaikilla tuntui olevan pienimuotoinen paniikki tulevasta syksystä. Sitä lupaavaa paksua kirjekuorta odotettiin kolahtavaksi postiluukkuun sormet syyhyten ja vakiopuheenaiheisiin kuului väistämättä tuttu lause - "minne ja mitä hait opiskelemaan?". Oli unelmia lääkikseen pääsystä, pääsykokeisiin pänttäämistä päivätolkulla kirjaston perimmäisessä nurkassa ja halukkuutta päästä pois meidän rakkaasta, mutta jo ehkä parhaat puolensa näyttäneestä kotikaupungista. Seurasin tätä kaikkea sivusta ihmetellen, enkä voinut mitenkään samaistua lapsuudenystäviini, luokkakavereihini ja muihin ikätovereihini.
Olin niin lopen kyllästynyt kouluun: jatkuvaan opiskeluun, koulutehtävien rustaamiseen, tunneilla aktiivisena olemiseen, aikaisiin aamuihin ja myöhään iltapäivään kestäviin koulupäiviin. En tuntenut minkäänlaista halukkuutta lähteä suorittamaan vieläkin korkeampaa tutkintoa välittömästi lukion jälkeen, pelkkä ajatuskin tuntui raskaalta ja masentavalta. Minä halusin lähteä, pakata matkalaukun tietämättä oikein itsekään mitä sinne pitäisi oikein laittaa, tehdä suunnitelmia vain koska "sydän sanoo niin". Halusin kyynelsilmin hyvästellä kaikki ja kaiken, koska tiesin että vain siten voisin jälleen löytää itseni. Halusin kokeilla onko minusta mihinkään, kohdata pelkoni ja tulla vahvemmaksi ihmiseksi vain ja ainoastaan oman itseni takia. Halusin rakastua tuntemattomiin maisemiin, olla täysin eksyksissä ja juuri oikeassa paikassa samaan aikaan, oppia taas olemaan onnellinen elämän miltei huomaamattomista yksityiskohdista, jotka aikaisemmin ohitin kääntämättä edes katsettani.
Olen onnellinen, paljon onnellisempi mitä ehkä koskaan aikaisemmin. Nyt tiedän kuka olen, eikä minun tarvitse enää koota sirpaleita sisälläni ja miettiä, miksi en tunne mitään. Vaikka välillä hukun omiin suolaisiin kyyneliini, tiedän olevani vahva ja pärjääväni. En enää vähättele itseäni tai mieti olevani "ihan sama", koska se ei ole totuus. Minä olen tärkeä ennen kaikkea itse itselleni ja se on kaiken perusta. Kun pystyy rakastamaan itseään, on muidenkin rakastaminen paljon helpompaa ja aidompaa. Minä en enää pelkää elämää, se pelko on muuttunut rakkaudeksi.
Lähteminen antoi minulle kaikki mahdollisuudet elämään. En ehkä omista vielä värikkäitä haalareita ja vietä viikkojani paksujen tekstintäyteisten kirjojen parissa, mutta nuo asiat eivät onneksi ole ainoa tie onneen. Minulle korkeakouluopinnot eivät koskaan olleet vaihtoehto heti lukion perään, koska halusin antaa elämän tapahtua. Uskon kyllä vielä joskus kantavani ylpeydellä vihreää haalaria, mutta se päivä koittaa silloin kun on tarkoitus niin tapahtua. Vielä toistaiseksi minä pelastan kotiloita kävelyteiltä, lepuutan jalkojani vasten bussin yläkerran ikkunaa ja tanssin pieni valkoinen koira sylissäni. Minun hartiani ovat kevyet ja vailla huolia.
Lukion viimeisillä metreillä melkein kaikilla tuntui olevan pienimuotoinen paniikki tulevasta syksystä. Sitä lupaavaa paksua kirjekuorta odotettiin kolahtavaksi postiluukkuun sormet syyhyten ja vakiopuheenaiheisiin kuului väistämättä tuttu lause - "minne ja mitä hait opiskelemaan?". Oli unelmia lääkikseen pääsystä, pääsykokeisiin pänttäämistä päivätolkulla kirjaston perimmäisessä nurkassa ja halukkuutta päästä pois meidän rakkaasta, mutta jo ehkä parhaat puolensa näyttäneestä kotikaupungista. Seurasin tätä kaikkea sivusta ihmetellen, enkä voinut mitenkään samaistua lapsuudenystäviini, luokkakavereihini ja muihin ikätovereihini.
Olin niin lopen kyllästynyt kouluun: jatkuvaan opiskeluun, koulutehtävien rustaamiseen, tunneilla aktiivisena olemiseen, aikaisiin aamuihin ja myöhään iltapäivään kestäviin koulupäiviin. En tuntenut minkäänlaista halukkuutta lähteä suorittamaan vieläkin korkeampaa tutkintoa välittömästi lukion jälkeen, pelkkä ajatuskin tuntui raskaalta ja masentavalta. Minä halusin lähteä, pakata matkalaukun tietämättä oikein itsekään mitä sinne pitäisi oikein laittaa, tehdä suunnitelmia vain koska "sydän sanoo niin". Halusin kyynelsilmin hyvästellä kaikki ja kaiken, koska tiesin että vain siten voisin jälleen löytää itseni. Halusin kokeilla onko minusta mihinkään, kohdata pelkoni ja tulla vahvemmaksi ihmiseksi vain ja ainoastaan oman itseni takia. Halusin rakastua tuntemattomiin maisemiin, olla täysin eksyksissä ja juuri oikeassa paikassa samaan aikaan, oppia taas olemaan onnellinen elämän miltei huomaamattomista yksityiskohdista, jotka aikaisemmin ohitin kääntämättä edes katsettani.
Olen onnellinen, paljon onnellisempi mitä ehkä koskaan aikaisemmin. Nyt tiedän kuka olen, eikä minun tarvitse enää koota sirpaleita sisälläni ja miettiä, miksi en tunne mitään. Vaikka välillä hukun omiin suolaisiin kyyneliini, tiedän olevani vahva ja pärjääväni. En enää vähättele itseäni tai mieti olevani "ihan sama", koska se ei ole totuus. Minä olen tärkeä ennen kaikkea itse itselleni ja se on kaiken perusta. Kun pystyy rakastamaan itseään, on muidenkin rakastaminen paljon helpompaa ja aidompaa. Minä en enää pelkää elämää, se pelko on muuttunut rakkaudeksi.
Lähteminen antoi minulle kaikki mahdollisuudet elämään. En ehkä omista vielä värikkäitä haalareita ja vietä viikkojani paksujen tekstintäyteisten kirjojen parissa, mutta nuo asiat eivät onneksi ole ainoa tie onneen. Minulle korkeakouluopinnot eivät koskaan olleet vaihtoehto heti lukion perään, koska halusin antaa elämän tapahtua. Uskon kyllä vielä joskus kantavani ylpeydellä vihreää haalaria, mutta se päivä koittaa silloin kun on tarkoitus niin tapahtua. Vielä toistaiseksi minä pelastan kotiloita kävelyteiltä, lepuutan jalkojani vasten bussin yläkerran ikkunaa ja tanssin pieni valkoinen koira sylissäni. Minun hartiani ovat kevyet ja vailla huolia.
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Maybe that harmony promises happiness
Viime viikkoina:
1. Ostin viime viikonloppuna peitepuikon ja kassalla myyjä kysy "onks tää hyvä? oon miettiny että pitäiskö ostaa itelleenkin" :D Suomessa hyvä jos myyjä sanoo edes maksettavan summan ääneen.
2. Vietetään Roxanen kanssa erittäin paljon aikaa bussin yläkerrassa ja ollaan sen takia kehitetty yhteinen harrastus: Me bongaillaan bussipysäkkien katoilla olevia tavaroita ja infotaan sitten niistä toisillemme reaaliajassa. Tällä hetkellä bongauslistalla on mm. wc:n istuin, käsilaukku ja pinkit doc martensit.
3. Mistä huomaa asuneena Englannissa jo pidemmän aikaa? Siitä, että on suuria ongelmia olla sanomatta "bless you" kun tuntematon ihminen aivastaa bussissa.
4. Näin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa ikinä elävän villirotan. Tosin mieluummin mie niitä eläviä nään kuin niitä yksilöitä, jotka makaa keskellä kävelytietä päättöminä ja sisäelimet levällään.
5. Käytiin Roxanen kanssa Greenwichissa viime viikonloppuna ja haluttiin mennä National Maritime Museumiin. Siellä oli esillä Nelsonin (joku Britannian laivastojehu + Trafalgar Squaren keskellä oleva korkea patsas esittää juuri tätä heppua) veriset sukat + housut, joita se käytti just ennen kuolemaansa. Oli jotenkin tosi pysäyttävää nähdä ne, koska Nelson kuoli kuitenkin vuonna 1805.
6. Eilen oli +20 astetta lämmintä. Siis tajuutteko, +20!!!
7. Meidän koira Harry täytti eilen 14 vuotta ja siitäkin huolimatta se leikkii pallolla niinku pienet koiranpennut tekee.
8. Meille valittiin viime perjantaina uus au pair, mutta kerettiin jo vaihtaa valintaamme kun se ensimmäinen osottautu vähän sekopääks. Heh, ymmärrän nyt miks Kyra yrittää saada minuu jäämään.
Onneks jään ylihuomenna yksin kotiin viikoks, alkaa jo vähän tympimään tää tylsääkin tylsempi arki.
1. Ostin viime viikonloppuna peitepuikon ja kassalla myyjä kysy "onks tää hyvä? oon miettiny että pitäiskö ostaa itelleenkin" :D Suomessa hyvä jos myyjä sanoo edes maksettavan summan ääneen.
2. Vietetään Roxanen kanssa erittäin paljon aikaa bussin yläkerrassa ja ollaan sen takia kehitetty yhteinen harrastus: Me bongaillaan bussipysäkkien katoilla olevia tavaroita ja infotaan sitten niistä toisillemme reaaliajassa. Tällä hetkellä bongauslistalla on mm. wc:n istuin, käsilaukku ja pinkit doc martensit.
3. Mistä huomaa asuneena Englannissa jo pidemmän aikaa? Siitä, että on suuria ongelmia olla sanomatta "bless you" kun tuntematon ihminen aivastaa bussissa.
4. Näin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa ikinä elävän villirotan. Tosin mieluummin mie niitä eläviä nään kuin niitä yksilöitä, jotka makaa keskellä kävelytietä päättöminä ja sisäelimet levällään.
5. Käytiin Roxanen kanssa Greenwichissa viime viikonloppuna ja haluttiin mennä National Maritime Museumiin. Siellä oli esillä Nelsonin (joku Britannian laivastojehu + Trafalgar Squaren keskellä oleva korkea patsas esittää juuri tätä heppua) veriset sukat + housut, joita se käytti just ennen kuolemaansa. Oli jotenkin tosi pysäyttävää nähdä ne, koska Nelson kuoli kuitenkin vuonna 1805.
6. Eilen oli +20 astetta lämmintä. Siis tajuutteko, +20!!!
7. Meidän koira Harry täytti eilen 14 vuotta ja siitäkin huolimatta se leikkii pallolla niinku pienet koiranpennut tekee.
8. Meille valittiin viime perjantaina uus au pair, mutta kerettiin jo vaihtaa valintaamme kun se ensimmäinen osottautu vähän sekopääks. Heh, ymmärrän nyt miks Kyra yrittää saada minuu jäämään.
Onneks jään ylihuomenna yksin kotiin viikoks, alkaa jo vähän tympimään tää tylsääkin tylsempi arki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)