You look at me like I'm crazy but you'll get what you deserve when suddenly the world stops and you think I'm not around look down baby, I'm probably in your pocket now

Kello on 23:23 ja pitäis kaiketi olla nukkumassakin, mutta en voi juuri nyt toteuttaa noinkaan yksinkertaista asiaa. Tasan viikon päästä oon ollu Suomen maaperällä jo tunnin ajan. Näytän luultavasti väsyneeltä ja itkeneeltä, takana on tähän astisen elämäni vaikeimmat hyvästit ja kannettavana 54 kilon edestä materiaa. Mutta tiedän myös olevani onnellinen ja se helpottaa lähtemistä. On hyvä olla täällä, mutta on myös hyvä olla Suomessa.

Oon poistunut kotoa viime päivien aikana vaan juoksulenkille, elokuviin Jackin kanssa ja Ben&Jerry's ostoksille. Meidän päivät Jackin kanssa on kulunu lautapelien ja siivoilun merkeissä, mutta käytiin tosiaan eilen katsomassa How to Train Your Dragon 2. Oli luonnollisestikin huonompi kuin ensimmäinen osa ja Hiccupin englantiääni poras reiän miun aivoihin. Koko elokuva ei kuitenkaan ollut ihan läpimätä ja vuodatettiin Jackin kanssa kyyneleitä kilpaa koskettavissa kohtauksissa. Ollaan pelattu ihan urakalla Afrikan Tähteä ja Mustapekkaa (ja oon yllättänyt itseni häviämällä joka ikinen kerta), käyty piknikillä paahtavassa helteessä ja viihdytty siellä tuskaisesti tunnin ajan, toisteltu kuinka tullaan ikävöimään toisiamme ja muuta mukavaa. Lisäksi mie oon rikkonu lautasia ja pesuainepulloja, kuunnellu Mambaa ja muita legendaarisia suomalaisia bändejä, lähestynyt lapsuudenystävää, kyhännyt kokoon useita työhakemuksia sekä haaveillut kaikesta siitä, mitä voin tehdä kun oon takaisin Suomessa. Ja nuo haaveilut itse asiassa on nyt tämän postauksen suola, kuvituksen mahdollistamiseksi pengoin vanhoja kuvia muistikortiltani. Osa kuvista on laadultaan pahempia kuin itse pahuus, mutta ei anneta sen häiritä tunnelmaa.





Vuoden kaukosuhde kahdella näkemisellä ei oo ollu mitenkään erityisen mainio juttu. En oikein muista miltä tuntuu seurustella ja jakaa arkensa toisen kanssa, joten luonnollisestikin välillä on vaadittu vakavia toimia suhteen ylläpitämiseen. Ollaan koettu vuoden aikana paljon - poikaystävä muun muassa armeijan - ja ehkä kasvettu siitä syystä hieman eri suuntiin kun ei olla oltu jakamassa niitä kokemuksia yhdessä. Skypet sun muut on ihan oiva tapa pitää yhteyttä, mutta ei ne mitenkään pysty korvaamaan ihan naamatusten vietettyä aikaa. Välillä ei huvita puhua tai on liian kiire, josta yleensä seuraa täydellinen mediahiljaisuus. Miulle on myös henkilökohtaisesti vaikeeta syväanalysoida tätä elämääni täällä läheisilleni, koska niin harva pystyy samaistumaan miun tunteisiin. Mutta tosiaan, odotan tällä hetkellä eniten vaan sitä hetkeä kun pääsen puolen vuoden tauon jälkeen tuttuun syliin.<3





Suomen luonto on ollu arvokas osa miun elämää ihan pienestä pitäen. Lontoo tarjoaa melkein kaikkea mahdollista, mutta Suomen metsät täältä puuttuu. Sellaiset metsät, jotka on täysin koskemattomia ja joissa liikkuu niin pieniä kuin isojakin villieläimiä. Sellaiset metsät, joihin kuka vaan voi mennä ja kerätä kulhot täyteen mustikoita tai vaikka pystyttää teltan yöksi. Kaipaan metsän huminaa ja raikasta ilmaa, havunneulasia kapealla kinttupolulla, sitä miten oksat rasahtaa katketessaan kun oikaisee läpi umpimetsän. Sitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen. Ryntään metsän siimekseen melkein heti kun kapuan Joensuussa ulos autosta, sillä meillä on poikaystäväni kanssa tiedossa pieni, muutaman päivän pituinen irtiotto. Odotan myös sitä hetkeä kun vedän lenkkarit jalkaan ja pääsen juoksemaan raikkaaseen ilmaan ja vihreisiin maisemiin. Motivaatio on yllättävän tiukilla kun ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, asfalttia ja betonia.





Odotan myös tietysti perheeni näkemistä ja yhdessä vietettyä aikaa. Oon aina arvostanu vanhempiani (myös pahimpina teinikiukutteluaikoina, vaikka välillä sanoin asioita mitä en tosissani tarkoittanutkaan) ja tykkään viettää aikaa niin äitin kuin iskänkin kanssa. Katotaan yhdessä telkkarista sarjoja ja elokuvia, syödään säännöllisin väliajoin yhdessä ja änkeän mukaan kauppareissuille. Varsinkin nyt vähän vanhempana tykkään oikeesti jutella asioista ja kertoa omista asioistani. Miulle oli tosi kova paikka lähteä tänne sillon viime vuoden elokuussa (tosin vielä kamalampaa oli lähteä sillon helmikuun vierailun jälkeen takaisin Lontooseen), mutta vuoden aikana oon itsenäistynyt ja huomannut sen, ettei miun välit vanhempiini/sisaruksiini muutu vaikken asuiskaan saman katon alla muun perheen kanssa. Mummin ja ukin luokse suuntaan myös yökyläilyn muodossa, oon ikuisesti ukin ja mummin pikku tyttö ja mummin murkinoita ei ole voittanutta. Unohtamatta tietenkään meidän karvakuonoa<3





Viime elokuussa ihastuin pari viikkoa ennen lähtöä mustikoiden keräämiseen ja tänä vuonna aionkin kykkiä mustikassa aamusta iltaan, toivottavasti arvon seuralaisteni (Mia & Valtteri) kera. Tuoreet mustikat on herkuista parhain, varsinkin mustikkamaitoa voisin litkiä litratolkulla. Aamupuuroonkin saa mukavasti makeutta mustikoiden muodossa. En oikeestaan keksi paikkaa, mihin mustikoita ei vois tunkea hyvällä menestyksellä. Kaiken tämän hypetyksen kruunaa tietysti se fakta, että metsät on mustikoita pullollaan ja kerääminen ei maksa itikoiden hätistelyä ja pientä selän jomotusta enempää!





Aion myös mennä haahuilemaan hautausmaalle ja ehkä moikata tuttuja kurrekamuja. Isomummin haudalle vien pitkän tauon jälkeen kynttilän ja lueskelen hautakivistä mielenkiintoisia nimiä. Lontoon hautausmaat on mielenkiintoisia, mutta kyllä se Joensuun hautausmaa on vieläkin se henkilökohtainen lempparini.





Voin olla onnellinen siitä, että kaikki kaverit on pysyny mukana matkassa koko tämän ulkomailla vietetyn vuoden ajan. Melkein kaikilla on uusi elämä toisella paikkakunnalla, mutta siitäkään huolimatta mikään ei oo muuttunu. Tiedän että meillä on tiedossa onnellisia jälleennäkemisiä ja tiedän myös sen, ettei meillä tuu olemaan yhtään vaivautuneita hetkiä. Ainakin riittää tarinoita kerrottavaksi, niin täältä Lontoosta kuin vaikkapa Helsingistä tai Tampereelta. Tuntuu hyvältä tietää olevansa rakastettu. Tällä hetkellä meillä on Valtterin kanssa tiedossa kirppiskierrosta ja pussikaljoittelua, kumpikin aktiviteeteista tekee miut onnelliseksi. Odotan myös uusien tuttavuuksieni tapaamista, sillä tiedän että meidän tapaamisen jälkeen on tiedossa täysin uudet seikkailut.





Täydelliset bikinit jäi nyt löytymättä, mutta aion siitäkin huolimatta heittää talviturkin heti kun osuu sopiva rapakko kohdalle. Lähes täysin vedettömässä kaupungissa eläminen on ainakin näin helteillä kirottua. Ja ei, Thames on niin likainen ettei siinä saa uida. Tiedän täällä yhden ainoan uimapaikan - pienen lammikon - mutta sen saman paikan tietää kaikki muutkin täällä. Eli uintirauhaa ei sieltä juurikaan löydy eikä ainakaan itseäni erityisesti houkuttais jäädä sinne makoilemaan pulahtamisen jälkeen. Haluan kirmata tyyneen järveen iltamyöhällä vailla rihman kiertämää.


Ps. Au pair urani on loppusuoralla ja näin ollen loppu häämöttää myös tälle blogilleni. Oon pyöritellyt ajatusta uuden blogin perustamisesta, kiinnostaiskohan ketään lueskella miun juttuja myös vastaisuudessa pudisteltuani Lontoon pölyt päältäni?