Oon odottanu saapumisestani lähtien THE LONDON CRY -itkuja ja tänään ne sitten pitkän odotuksen jälkeen saapuivatkin. Kattelin eilen mummin kanssa kuvia viime vuoden ajalta ja tänään sitten purskahdin itkuun kesken elokuvan ja itkinkin siinä sitten tunnin putkeen. Huh huh, jos sitä nyt helpottais ehkä?
Osasin valmistautua jo Lontoossa siihen, että palatessani Suomeen luultavasti ketään ei oikeastaan kiinnosta paneutua syvällisemmin miun Lontoossa vietettyyn vuoteen. Ja oikeassahan siinä olin, vaikka en tätä tekstiä kirjoitakaan katkerana tai vihaisena. On tosi vaikeeta puhua tästä koko kokemuksestani ihmisten kanssa, jotka ei oo ite käyny samaa rumbaa läpi. Miten kukaan voiskaan esittää niitä ns. oikeita kysymyksiä, jos ei edes tiedä mistä aloittaa?
Lontoossa vietetty vuosi oli valehtelematta parempaa mitä oisin ikinä voinu kuvitella. Sain ihan tosissaan toisen perheen, erittäin tärkeän ystävän, itsevarmuutta, mahdollisuuden tutustua lähemmin sukulaistätiin, kielitaitoa ja opin olemaan onnellinen. En juurikaan käyny pubeissa tai iltakerhoissa, en viettäny päiviä kahviloissa hienoja erikoiskahveja juoden vaan tein kaiken omalla tavallani. Ja se juuri on se asia, mitä lähdin Lontooseen hakemaan. Halusin tutustua miljoonakaupunkiin, jonka kiillotettua pintaa viikonlopputuristit ylistää. Mie tiesin aina Lontoon olevan jotain paljon suurempaa sen kiiltokuvan alla ja oletin sen tarjoavan jokaiselle jotain, mutta halusin silti ottaa siitä itse selvää. Vietin vuoden bussin yläkerrassa istuen (jalat ikkunalautaa vasten obviously), ruokaostoksia host perheeni kanssa tehden ja Heathrowlla ravaten, näin pähkinänkuoressa. En tavallaan halua antaa tästä kokemuksestani mitään pois, koska se oli niin ainutlaatuista ja Roxane on ainoa ihminen, joka ymmärtää täydellisesti jokaisen lauseen, jonka Lontoosta lausun.
Tänään oon ollu 86 päivää Suomessa. Vasta tänään tajusin, miten kovasti kaipaankaan takaisin Lontoon kaduille (vaikka yhtään päivää ei olekaan kulunut ilman Lontoota ajatuksissani). Tältä miusta tuntui silloin kun podin koti-ikävää istuessani sängyllä teekuppi kädessä ihanassa brittikodissani. Aika ei kultaa muistoja ja Lontoon huonot puolet on yhä tuoreena mielessä, mutta kyllä veri vetää sinne päin ja aika kovaa. Antaakseni esimerkin tästä säälittävyydestäni kerron teille salaisuuden: selailen Finnish People Living In London -ryhmää facebookissa ja oon kateellinen ihmisille, jotka on juuri muuttamassa Lontooseen ja postailee asuntohakuilmoituksia. Kaipaan vaan niin kovasti Tescoa, punaisia busseja, ystävällisiä ihmisiä, englannin puhumista, vesihanoja (joissa vaihtoehtoina joko helvetin kuuma tai helvetin kylmä), erikoisen makuista hanavettä, meidän turkoosia keittiötä, Harrya joka jahtas minuu aina kun otin jääkaapista porkkanan, halpoja quorn-tuotteita ja hedelmiä ja ben&jerry'sia, Thamesia ja mitä ikinä Lontoosta voikaan ikävöidä.
Mutta täytyy myös todeta, että oon kiitollinen ja erittäin tyytyväinen saadessani olla Suomessa perheeni ja poikaystäväni lähellä, mutta onni tuntuu kovin erilaiselta täällä verrattuna Englannissa kokemaani. Elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa; miulla on työpaikka, mutta ei varsinaisesti omaa paikkaa, jossa voisin olla täysin omilla säännöilläni. Seilaan kolmen eri asunnon ja kahden kaupungin välillä, eikä loppua vielä toistaiseksi näy. Ei oo siis mikään ihme, että haikailen takaisin onnellisiin, stressittömiin ja tavallaan helppoihin aikoihin.
Onneks ees One Direction tulee Suomeen kesäkuussa, muuten en ehkä kestäisi.
