"All of time and space, everything that happened or ever will - where do you want to start?"

Tasan kuukausi sitten hyvästelin kotini, perheeni + koirani, Joensuun ja Suomen. Kohtasin yhden suurimmista peloistani, mutta selvisin kuitenkin 2,5h lentomatkasta. Hymyilin Gatwickin lentokentällä kun ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan. Olin unelmoinut siitä hetkestä niin pitkään ja tuntui uskomattomalta vihdoinkin aloittaa vuoteni au pairina. Tapasin host perheeni ensimmäistä kertaa ja tajusin, että joudun ihan oikeasti puhumaan pelkkää englantia kotona.

Kuukausi on mennyt ihan hirvittävän nopeesti, vaikka oonkin kerenny tekemään ja näkemään vaikka mitä. Ensimmäinen viikko Lontoossa oli kuuma ja aurinkoinen, käytiin host perheen kanssa pubissa syömässä, tutustuttiin ja J:n koulu alkoi. Host mum opasti kotitöissä ja kävin yksin ensimmäistä kertaa Lontoon keskustassa. Nyt kolme viikkoa myöhemmin tää talo tuntuu jo kodilta, enkä vois toivoa parempaa host perhettä. J sano miulle pari päivää sitten, että oon yks parhaimmista au paireista mitä sillä on ikinä ollu (sen jälkeen annoin sille luvan pelata Nintendo 3DS:llä, haha!). Oon tavannu täällä monia au paireja, mutta oon myös löytänyt ystävän. Osaan jo suunnistaa täällä Barnetissa, eikä minuu pelota kulkea ulkona pimeälläkään. Tiedän millä bussilla pääsen minnekin, mutta en myöskään pelkää kysyä apua jos sitä tarvitsen. Tuntuu, että oon rohkaistunu tosi paljon kaiken suhteen, enkä enää panikoi uusista asioista. Lähdin käymään St Albansin suomikoululla, vaikka en tiennyt tarkalleen miten pääsen perille asti tai että mitä siellä odottaa. Se on paljon miulle, koska ennen oon halunnu vältellä kaikkea uutta ja pelottavaa. En edelleenkään oo oppinu käymään pubeissa (vaikka host vanhemmat yrittääkin kannustaa minuu siihen), mutta en aio tuntea siitä syyllisyyttä. Se ei vaan oo my cup of tea.

En oo kokenu missään vaiheessa kulttuurishokkia. En tiedä johtuuko se siitä, että valmistelin itseäni monta vuotta tähän. Tiesin, että on tosi kova paikka jättää kaikki taakseen ja alottaa ihan kokonaan uusi elämä toisessa maassa, joten murehdin sitä jo pari vuotta etukäteen. Olin ottanu paljon selvää Briteistä ja lukenu satoja au pair/vaihtari/ulkosuomalaisblogeja. Tai ehkä kulttuurishokkia ei tullut, koska ei tää elämä nyt niin merkittävästi oo erilaista täällä. Lähikaupasta ei saa ruisleipää ja on ihan ok jäädä juttelemaan tuntemattoman vanhan miehen kanssa elämästä matkalla kotiin, mutta samalla tavalla täällä käydään töissä ja koulussa, kokkaillaan ruokaa, käydään kaupassa ja pestään illalla hampaat ja naama mitä Suomessakin.

En kuitenkaan usko, että voisin tänne asettua lopullisesti. Kaikilla on niin kiire koko ajan ja ympärillä on hirveästi ihmisiä. Tänne ei tule paukkupakkaset ja lumikin viipyy maassa vain pari viikkoa (luultavasti loskana). Täällä ei voi kuulla havupuiden huminaa tai viettää joulua omaan perheen kanssa. Olen kuitenkin onnellinen, että saan viettää täällä vielä tulevat kymmenen kuukautta, koska rakastan Lontoota. Rakastan näitä isoja lehtipuita, vanhoja kirkkoja ja rakennuksia. Rakastan istua kaksikerroksisen bussin yläkerrassa ja katsoa maisemia. Rakastan sitä, kun telkkarista tulee I didn't know I was pregnant ja katsottavaa löytyy mihin kellonaikaan tahansa. Täällä on halvempaa ja paljon paremmat valikoimmat kaiken suhteen, tekemistä löytyy jos vaan jaksaa lähteä omasta huoneesta ja liikkuminen paikasta toiseen on helppoa. Busseja kulkee usein ja tubella pääsee nopeasti.

Tällaista tänään, katotaan mitkä fiilikset on kuukauden kuluttua!