Kun aamulla herään mä tuntee voin sen, tää on kaunis päivä ja mä oon onnellinen

Noniin, linjoilla taas!

Makaan tällä hetkellä ihan riutuneena sängyssäni peiton alla ja kirjottelen täältä ihanalla uudella koneellani. Kuuntelen myös Robinia volat kaakossa enkä jaksa ladata Photofiltreä just nyt, eli tässäkin postauksessa mennään kuvattomalla linjalla. Oon tylsimys, mutta ei huvita yhtään tehdä mitään mikä vaatii ylimääräisiä ponnistuksia. Joka tapauksessa, tulin maanantaina aamuyöllä takasin tänne Lontooseen ja voisin vaan todeta, että ristus mikä reissu. Lähdin matkaan jo myöhään perjantaina 14.2., vaikka lento Suomeen lähtikin vasta lauantaina aamulla. En kuitenkaan suostunu maksamaan junalippua Gatwickille (kiristystä!!11) ja muilla kulkuneuvoilla en ois kerenny enää aamulla, joten raahauduin sitten tuben kautta Victorialle ja olin siellä klo 23:30. Bussi (tai coach, onko tolle mitään hyvää sanaa suomeksi?) tosin lähti vasta klo 02:30 eli siinä oli ihan hyvä tovi ennen H-hetkeä. Miulla oli koko ajan ihan karsee pissahätä, mutta vessaan oli 30 pennin maksu ja tietysti miulla oli mukana vaan 25 penniä, haha... Eipä siinä sitten, jalat ristissä ja hirvee väsymys päällä kulutin penkkiä kunnes ilokseni huomasin seisovani ulkona tuulessa ja sateessa viimeiset 1,5h, koska bussiasema menikin kiinni ja kaikki matkustajat siirrettiin ulos. Istuin matkalaukkuni päällä, hytisin ja kuuntelin Antti Tuiskua. Lopulta pääsin sitten siihen bussiin ja nukahdin heti kun lähdettiin liikkeelle. Matka Gatwickille kesti vähän reilun tunnin, ja siinäpä ne miun sen yön unet sitten olikin!

Gatwickilla pissahätä oli jo sen verran vakava, että painelin heti ensimmäiseks vessaan. Tuleva lento pelotti niin paljon, että miun syke huiteli varmaan 2-alkavissa numeroissa koko sen lentokentällä viettämäni ajan. Tein lähtöselvityksen joskus neljän maissa aamuyöllä ja kävin heittämässä matkalaukun eteenpäin. Ei kyllä sekään menny ihan putkeen, laukku nimittäin paino 22kg sen sallitun 20kg:n sijaan. En kuitenkaan joutunu maksamaan ylimääräisistä kiloista, näytin varmaan sen verran hämmentyneeltä ja pelästyneeltä. :D Mittasin nimittäin sen laukkuni just ennen lähtöä, ja sillon lukema oli 19,4kg. Pitää ilmeisesti ottaa tästä lähtien vähän varauksella nuo matkavaa'an lukemat. Matkalaukkuepisodin jälkeen yritin mennä istuskelemaan ja syömään vähän jotain, mutta eihän siitäkään tullu mitään. Päädyin siis haahuilemaan pitkin kenttää, kunnes menin turvatarkastuksen kautta kiertelemään kauppoja. Turvatarkastus oli tarkempi kun mitä Suomessa. Kun hälytin metallinpaljastimessa, jouduin heittämään kengät läpivalaisuun ja miut tarkastettiin käsikopelolla + jollain laitteella. Suomessa samassa tilanteessa heitin vaan kengät läpivalaisuun ja siinä se.

Turvatarkastuksen jälkeen kello ei ollu vielä edes kuutta aamulla ja oli jotenkin tosi epätodellinen olo, koska se lähtöterminaali oli ihan täynnä elämää. Oli suhteellisen haastavaa löytää istumapaikkaa, joten päätin lähteä etsimään isoja ikkunoita, joista näkisin koneiden lähdöt ja laskeutumiset hillitäkseni rinnassa kalmivaa pelkoa. Kävelin jonnekin ihan hevonkuuseen asti, mutta siellä oli sit ihan hyvät näkymät kiitoradalle ja runsaasti istumapaikkoja. Siinä tuijottelin niitä lähteviä ja saapuvia koneita ja laskin minuutteja lähtöön. Ihan turhaan kylläkin, lento oli lopulta reilu pari tuntia myöhässä eli kone lähti about klo 11:15. Koko lentomatka oli karmiva, koska lähtö oli niin pomppuinen ja kaikki lapset kirku aina kun tuli pienikin töyssy. Istuin silmät kiinni nyrkit hiuksissa, eikä ollu itkukaan hirveen kaukana. :D Miun vieressä istuva nainen ojens pussia, koska se luuli että miulla on vaan huono olo. Se nainen oli btw britti ja ne oli menossa koko perheen kanssa Suomeen lomalle ihan muuten vaan! Oli jotenkin niin hienoa, kun se selitti että ne ottaa yöjunan Helsingistä Lappiin ja että ne haluais nähdä revontulet. Lopulta alettiin lähestyä Helsinkiä ja meinashan siinä kyynel jos toinenkin vierähtää, kun näin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen havumetsää silmänkantamattomiin ja valkoisen maan. Lapset alko huutaa siellä "we are in paradise!!!" ja siltä miustaki tuntu just siinä hetkessä. Aika nopeesti tipuin kuitenkin pilvilinnoista, koska myöhästyneen lennon takia miun ehtiminen jatkolennolle (Helsinki - Joensuu) oli aika vaakalaudalla. Heti kun pääsin koneesta ulos ja siitä bussiin + bussista konkreettisesti lentokentälle, juoksin vaan koko matkan. Piti käydä nappaamassa hihnalta laukku, joka - luojan kiitos - oli siellä uskomattoman nopeasti, mennä passintarkastuksen läpi, juosta lähtöselvitykseen, heittää laukku uudestaan baggage dropiin, mennä turvatarkastuksen läpi ja sit vaan juosta ihan hulluna oikeelle lähtöportille. Ja minä kerkesin ajoissa! Jos oisin tullu 10 minuuttia myöhemmin, en ois enää päässy sille lennolle. Ois tehny mieli tuulettaa siellä koneessa, vaikka taas alko vähän riipimään ajatus siitä tunnin lentomatkasta. Jouduin istumaan vielä ihan ensimmäisellä mahdollisella paikalla, joka on miulle varmaan pahin mahdollinen paikka istua. :D Mutta eipä siinä, miun takana istu vähän vanhempi pariskunta ja tuli oikein kotoisa olo siitä murteesta ja murahtelevasta miehestä.

Kun laskeuduttiin pilvien päältä alas ja lähestyttiin Joensuun lentokenttää, jouduin taas vähän nieleskelemään. Joensuu oli niin uskomattoman kaunis valoineen ja lumisine maisemineen, mietin vaan että "tää on miun koti". Lentokentällä oli vastassa äiti, isi ja pikkuveli ja päästiin siitä halailujen ja laukun nappaamisen jälkeen kotimatkalle. Poikaystävä luuli että tuun vasta 17.2. maanantaina, joten sen takia en oo hirveesti täällä blogissakaan huudellu tarkoista päivämääristä, vaikka mieli oiskin tehny ja monesti! Kotona kerkesin olla pari tuntia, kävin suihkussa ja selvittelin vähän ajatuksiani, kunnes porukat lähti heittämään minuu kaverin tupareihin, joissa miun poikaystäväkin oli. Raukka oli ihan shokissa kun avasin oven, istu vaan paikoillaan ja toisteli "mitä ihmettä". :D<3

Olin Suomessa seitsemän kokonaista päivää, enkä hengähtäny oikeestaan yhtenäkään päivänä ja olin vaan koko ajan menossa. Nitro sekos kun tulin kotiin, se vaan hyppi ja nuuhki ja heilutti häntää ja seuras perässä kun hai laivaa. Olin yötä mummilla ja ukilla (ja söin varmaan ne kaikki pudotetut kilot takaisin, jees), käytiin maalla poikaystävän äidin luona ja saunottiin (ostin Prismasta Somersbyta saunasiideriks, naminami), kiersin kirpparit kahtena eri päivänä ja löysin ihanan villapaidan, kävin Coffee Housessa kahdesti ja join molemmilla kerroilla jättimukin teetä, näin parasta ystävääni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja tuntu ettei meidän tapaamisesta ois ollu edes kahta tuntia, olin yötä samaisen parhaan ystäväni luona ja se teki miulle herkkumunakasta aamupalaksi<3, kävin syömässä ravintolassa synttäri-illallista poikaystävän kanssa, sain sen mustan Fjällrävenin repun synttärilahjaks poikaystävän äidiltä (kiitos <3), käytiin kunnon hyvillä Hesessä ihanien kamujen kanssa, ostin 35 eurolla purkkaa ja pastilleja, kävin lenkkeilemässä Nitron kanssa ja nautin yleisesti vaan ihan kaikesta mahdollisesta.

On olemassa kahdenlaisia au paireja. On niitä, jotka ulkomaille muutettuaan ihastuvat uuteen asuinmaahan niin palavasti, että reissut Suomeen aiheuttaa vaan ahdistusta ja herättää halun pysyä ulkomailla for good. Suomen kulttuuri on kamalaa, ihmiset on liian hiljaisia ja kaikki on kallista. Mie oon taas se toinen esimerkki. En ois ikimaailmassa uskonu sitä, miten kamalaa ois pakata laukut ja lähteä takaisin jatkamaan vuotta täällä. Itkin melkein joka ikinen ilta, kun mietin vaan lähestyvää lähtöpäivää ja niitä päiviä, jotka pitää vielä viettää Lontoossa ennen kuin pääsen lopullisesti kotiin. Oli noin triljoona kertaa helpompaa lähteä au pairiksi silloin kuusi kuukautta sitten, kun ei tienny mitä täällä päässä odottaa. Nyt tiedän, eikä se vedä vertoja perheelle, poikaystävälle, ystäville, Joensuulle tai Suomelle. Aion olla täällä kunnialla loppuun asti ja tykkään Lontoosta edelleen, mutta oon täällä oikeesti tosi yksinäinen. Oon saanu täältä yhden sellaisen kaverin, jonka kanssa voin mennä minne vaan. Roxanellakin on tosin niin karseet työajat, että se on vapaana useimmiten vasta kahdeksalta illalla. Ei sillon voi oikein enää mennä istumaan kahviloihin (ne kaikki menee kiinni viimestään viideltä täällä Barnetissa), eikä oo järkeä lähteä minnekään hirveen kauas. Toisin sanoen istun kotona arkipäivät, koska en aina haluu lähtee yksin. Viikonloput onkin sitten ihan eri juttu, mutta kyllä tää arki on vähän raskasta välillä. Tosin tässä on vielä se vähän vajaa 5kk aikaa hankkia kavereita, eli en oo luovuttamassa tän asian suhteen ihan vielä. :)

Hirvittävä valituspostaus, mutta ei tää elämä täällä oo aina mitään hehkeetä ja nyt tuntuu tältä. Tosin pakko sanoa, että oli kiva nähdä host perhettä, varsinkin kun ne oli oikeesti kiinnostuneita siitä mitä tein Suomessa ja miten pärjäsin yöt lentokentällä. Jack oli innoissaan tuliaisistaan, varsinkin miun mummin neulomista villasukista. Se laitto ne sukat heti jalkaansa ja tais nukkuakin ne jaloissaan. Tänään pelataan ensimmäinen erä afrikan tähteä, saa nähdä kuka voittaa (minä). Host vanhemmille toin ruisleipää ja salmiakki-valkosuklaata, ja yllättäen Kyra sano ettei vihaa sitä suklaata! Yleensä oon syöny kaikki salmiakit tästä taloudesta, oli ne sitten tuliaisia tai ei...

Mutta niin, tässähän tämä elämä menee. Tänään aion käydä Sainsbury'ssa ostamassa 148 muistilappua, koska tasan niin monta päivää on jäljellä täällä. Niihin päiviin sisältyy mm. pikkusiskon ja parhaan ystävän vierailut, One Directionin keikka ja toivottavasti monta kaunista päivää. En kadu vieläkään tänne lähtemistä, koska tää puoli vuotta on ollu ihan uskomatonta aikaa ja oon näin kliseisesti sanottuna kasvanu ja karaistunu tosi paljon. Tää oli ehdottomasti paras päätös ikinä, enkä vaihtais kipeimpiäkään hetkiä pois.