We're all in the gutter but some of us are looking at the stars

Huomenna se sitten alkaa, minun vuoteni au pairina. Lento lähtee Helsinki-Vantaan lentokentältä klo 17:10 ja oon perillä Lontoossa klo 18:10 paikallista aikaa. Viimeisin viikko on menny ihan käsittämätöntä vauhtia ja tässä sitä nyt ollaan. "Yhyy en voi jättää tätä kaikkea tänne!!!"-itkuparku on vaihtunu jo varovaisen innokkaisiin fiiliksiin ja oon jopa uskaltanu ottaa vähän selvää tulevasta asuinalueestani. Puistoja näyttäis olevan ihan runsain mitoin, kuten myös kirjastoja (jos nyt ymmärsin oikein, niin kirjastoja on Barnetissa 16kpl. Siis KUUSITOISTA?!). Mummi ompeli miulle maailman suloisimman kettupussukan, joka toimittaa nyt toilettilaukun virkaa. Matkalaukku retkottaa lattialla avonaisena ja siellä on kyllä tavaraa, mutta osa vaatteista taitaa vielä olla pesussa ja osa lopuista tavaroista muuten vaan karkuteillä. Tänään kävin vielä kaupasta ostamassa hirvittävällä summalla xylitolpurkkaa, xylitolpastilleja ja salmiakkia. Fazerin suklaat mummi halus sponssata (kuten myös kynsisakset, kahdet villasukat, kolmet lapaset, hammasharjakotelon, matkalaukun, rasvan....). Minuun ja tähän matkaan on uponnu ihan hirvittäviä summia rahaa, eli ilman äitiä&isiä sekä mummia olisin ollu ihan pulassa! Arvostan tosi paljon kaikkea mitä oon saanu, vaikka en ehkä oo osannu sitä ääneen kertoa.

Vaikka host familyn edellinen au pair on kehunu tuota perhettä hirveesti ja antanu vinkkejä ekoille päiville, ja vaikka tiedän tuon host mumin olevan tosi kiva ja tiedän myös että se puhuu selkeää englantia ja että ymmärrän kyllä sen puhetta ilman mitään ongelmaa, niin SILTI pelottaa vähän. No okei, aika paljon. Oon aina ollu vähän epämeneväisempi enkä oo hirveesti heittäytyny ilman tarkkaa suunnitelmaa, joten tuntuu ihan äärimmäisen kauhistuttavalta tehdä jotain näin radikaalia. En oo ikinä edes käyny Briteissä, en oo ikinä matkustanu lentokoneella yksin enkä oo ikinä ollu näin pitkään pois kotoa. En oo maailman paras kokki enkä oo pessy hirveesti pyykkiä saati silittäny vaatteita. Pelottaa hypätä täysin tuntemattomaan. Ja tuntuu ihan hirveeltä jättää Suomeen meidän koira, Nitro! Kinusin koiraa niin pitkään ja siitä päivästä lähtien kun Nitro tuli meille oon käyttäny sitä joka ilta pitkällä lenkillä. Vaikka tiedän host familylla olevan koira, niin tulee silti ihan järjetön ikävä tuota meidän otusta! :(

Tietysti samaan aikaan oon myös todella onnellinen ja iloinen että uskallan lähteä. Oon haaveillu tästä päivästä jo niin pitkään, että tuntuu lähinnä helpottavalta, että huomisesta alkaen oon virallisesti au pair. Enkä ihan missä tahansa, vaan Lontoossa! Kaupunki, jossa jokainen löytää varmasti jotain itsellensä sopivaa. Mutta toisaalta en oo myöskään hirmu kaukana siitä perinteisestä englantilaisesta maisemasta, joka kiehtoo myös kovasti.

Anteeksi sekava (ja kuvaton) teksti, mutta oon niin jännittynyt ja hämilläni, etten ees osaa muotoilla sanoja oikein!