I turn the music up, I got my records on/I shut the world outside until the lights come on/Maybe the streets alight, maybe the trees are gone/I feel my heart stop beating to my favorite song

Äsken harjatessani hampaita ui mieleeni tämä lause: Välivuoden pitäminen ja au pairiksi lähteminen olivat ainoat oikeat vaihtoehdot minulle. En tiedä mistä tällainen syvällinen miete ponnahti ilmoille, mutta jäin kuitenkin miettimään sitä istuessani siinä kylpyammeen reunalla.

Lukion viimeisillä metreillä melkein kaikilla tuntui olevan pienimuotoinen paniikki tulevasta syksystä. Sitä lupaavaa paksua kirjekuorta odotettiin kolahtavaksi postiluukkuun sormet syyhyten ja vakiopuheenaiheisiin kuului väistämättä tuttu lause - "minne ja mitä hait opiskelemaan?". Oli unelmia lääkikseen pääsystä, pääsykokeisiin pänttäämistä päivätolkulla kirjaston perimmäisessä nurkassa ja halukkuutta päästä pois meidän rakkaasta, mutta jo ehkä parhaat puolensa näyttäneestä kotikaupungista. Seurasin tätä kaikkea sivusta ihmetellen, enkä voinut mitenkään samaistua lapsuudenystäviini, luokkakavereihini ja muihin ikätovereihini.

Olin niin lopen kyllästynyt kouluun: jatkuvaan opiskeluun, koulutehtävien rustaamiseen, tunneilla aktiivisena olemiseen, aikaisiin aamuihin ja myöhään iltapäivään kestäviin koulupäiviin. En tuntenut minkäänlaista halukkuutta lähteä suorittamaan vieläkin korkeampaa tutkintoa välittömästi lukion jälkeen, pelkkä ajatuskin tuntui raskaalta ja masentavalta. Minä halusin lähteä, pakata matkalaukun tietämättä oikein itsekään mitä sinne pitäisi oikein laittaa, tehdä suunnitelmia vain koska "sydän sanoo niin". Halusin kyynelsilmin hyvästellä kaikki ja kaiken, koska tiesin että vain siten voisin jälleen löytää itseni. Halusin kokeilla onko minusta mihinkään, kohdata pelkoni ja tulla vahvemmaksi ihmiseksi vain ja ainoastaan oman itseni takia. Halusin rakastua tuntemattomiin maisemiin, olla täysin eksyksissä ja juuri oikeassa paikassa samaan aikaan, oppia taas olemaan onnellinen elämän miltei huomaamattomista yksityiskohdista, jotka aikaisemmin ohitin kääntämättä edes katsettani.

Olen onnellinen, paljon onnellisempi mitä ehkä koskaan aikaisemmin. Nyt tiedän kuka olen, eikä minun tarvitse enää koota sirpaleita sisälläni ja miettiä, miksi en tunne mitään. Vaikka välillä hukun omiin suolaisiin kyyneliini, tiedän olevani vahva ja pärjääväni. En enää vähättele itseäni tai mieti olevani "ihan sama", koska se ei ole totuus. Minä olen tärkeä ennen kaikkea itse itselleni ja se on kaiken perusta. Kun pystyy rakastamaan itseään, on muidenkin rakastaminen paljon helpompaa ja aidompaa. Minä en enää pelkää elämää, se pelko on muuttunut rakkaudeksi.

Lähteminen antoi minulle kaikki mahdollisuudet elämään. En ehkä omista vielä värikkäitä haalareita ja vietä viikkojani paksujen tekstintäyteisten kirjojen parissa, mutta nuo asiat eivät onneksi ole ainoa tie onneen. Minulle korkeakouluopinnot eivät koskaan olleet vaihtoehto heti lukion perään, koska halusin antaa elämän tapahtua. Uskon kyllä vielä joskus kantavani ylpeydellä vihreää haalaria, mutta se päivä koittaa silloin kun on tarkoitus niin tapahtua. Vielä toistaiseksi minä pelastan kotiloita kävelyteiltä, lepuutan jalkojani vasten bussin yläkerran ikkunaa ja tanssin pieni valkoinen koira sylissäni. Minun hartiani ovat kevyet ja vailla huolia.