Maybe I will find you where all the black is white

Meidän viime viikonlopun telttailuretki oli yksi tämän Englannissa vietetyn vuoteni kohokohtia. Kyllä siinä pääsi ihan mukavasti oikeaan tunnelmaan, vaikka olikin käytössä vesivessat ja aamupalaksi pystyi paistamaan munakkaan.





Lähdettiin ajamaan kohti Sussexia perjantaina aamupäivästä, koska haluttiin välttää pahin liikenneruuhka. Napattiin Jack koulusta mukaan ja lähdettiin tien päälle. Oli ihan tajuttoman kuuma, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja jouduttiin vielä kaiken lisäks kärsimään liikenneruuhkassa tunnin ajan. Matka kesti liikenneruuhkineen noin kolme tuntia ja oltiin perillä meidän leirintäalueella kolmen aikoihin. Leirintäalue oli ihan mukavan kokoinen niitty ja jokaisen leirin edessä oli oma nuotiopaikka. Meidän ensimmäinen missio oli laittaa teltat kasaan ja siinä pienen hämmentyneisyyden jälkeen sain oman telttani pystyyn. Oon kyllä koonnu telttoja ihan kiitettävästi elämäni aikana, mutta juuri tämän kyseisen teltan rakenne poikkesi huomattavasti totutusta mallista.





Kyralla ja Jackilla kesti hieman pidempään telttapuuhissa, koska niiden teltta oli kunnon lukaali ja siihen päälle vielä ilmapatjan täyttäminen sun muut toimenpiteet. Kun teltat oli kasattu, hypättiin autoon ja otettiin suunnaksi Seaford, joka nimensä mukaisesti on merenrantakaupunki. Itse kaupunki oli aika laimee, mutta napattiin kuitenkin fish&chipsit (oh lord miten voin elää ilman tuota taivaallista ruokaa) mukaan ja mentiin istumaan rantaan. Sieltä näkyi myös hyvin tuo Seven Sisters, joka on seitsemän vierekkäisen liitukivijyrkänteen muodostama kai ihan kuuluisa nähtävyys. Tuolla ei viihdytty kauaa, sillä mereltä tuuli aika kylmästi ja oltiin kaikki ihan kananlihalla.

Illasta käytiin vielä kävelemässä meidän leirintäalueen vieressä sijaitsevassa "lintupuistossa". En nyt oikein tiedä parempaa nimitystä, mutta siis joku hullu on keränny järkyttävän kokoelman eri lintuja eri maanosista yhteen paikkaan. Siellä ne lintuparat eleli pienissä loosseissa siipien sulat leikattuina (karkaamisen estämiseksi). :( Tämän surullisen kävelyretken jälkeen päästiin onneksi parempiin tunnelmiin, koska meillä oli edessä nuotion sytyttäminen ja vaahtokarkkien grillaaminen! Siinä lähellä leirintäaluetta oli meneillään myös joku festari, eli saatiin nauttia erinomaisesta taustamusiikista siinä grillailun ohella. Pakko muuten mainita tässä välissä kuinka onnellinen oon tästä host perheestäni. Siinä me juteltiin syvällisiä host mumin kanssa ja naurettiin ihan hulluna hulvattomille jutuille. Mie en kustantanu _mitään_ itse koko viikonlopun aikana ja miut pyydettiin mukaan ihan vilpittömästi sen takia, että miut haluttiin mukaan.





Perjantain ja lauantain välinen yö meni vähän levottomasti, lähinnä järkyttävän kaatosateen ja tuulen takia. Heräsin katosta tippuviin vesipisaroihin ja pelkäsin, että koko teltta repeää kahtia. Aamulla haisin savulta ja märältä koiralta, mutta se kuulunee asiaan... Aamupalan jälkeen lähdettiin Lewesiin, koska Kyran piti ostaa puhelimeen matkalaturi. Nuo muutamat kuvat on siis juurikin sieltä. Oikein viehättävä pieni paikka, siellä oli meneillään markkinat ja voi että tuli ikävä Joensuun markkinoita ja tuoretta lakritsia! Ei kuitenkaan viihdytty tuolla pitkään, sillä meillä oli suurempia suunnitelmia päivän varalle...nimittäin Brighton! Teen Brightonista oman postauksen heti tähän perään, koska liian pitkät kuvaoksennusta täynnä olevat postaukset ei oo miellyttäviä. Matkalla Brightoniin tehtiin pieni välipysähdys tuollasella öö... kukkulaan kaiverretulla kuviolla? Kyseessä on Long Man of Wilmington enkä oikein osaa kertoa siitä mitään. Paitsi sen, että se on vanha ja suuri!





Kun päästiin illalla takaisin leirintäalueelle, lähdettiin siitä suoraan mahat kurnien etsimään ruokapaikkaa. Oltiin saatu aikaisemmin kuulla pubista, joka sijaitsee n. 40min kävelymatkan päässä ja päätettiin sitten käydä tsekkaamassa kyseinen paikka. Suurin osa matkasta käveltiin keskellä ei mitään, siellä oli vaan jättimäisiä niittyjä, jotka piikkilanka-aita erotti toisistaan. Yhdellä niityllä oli hevosia ja kuumotti kyllä hieman kun kaikki viis elikkoa tuijottaa jähmettyneinä paikoilleen. Voin jo ehkä nyt myöntää ääneen (teini-iän "yritän olla heppatyttö"-vaiheen jälkeen) että hevoset ei oo ikinä ollu miun juttu ja itse asiassa pelkään niitä aika paljon. Varsinkin jos kyseinen eläin on villinä ja vapaana samalla niityllä missä minä kävelen. Joka tapauksessa, paras oli vielä edessä. Hevosten jälkeen edettiin nimittäin pienelle niitylle, jossa meitä odotti pässi. Sekin tuijotti meitä täysin liikkumattomana ja aloin hermostua mitä lähemmäksi sitä kävelin, koska aistin pahan jännitteen minun ja pässin välillä. Etsin jo epätoivoisesti pakopaikkaa, koska olin ihan varma että se hyökkää päälle. Päästiin kuitenkin pässin ohi ilman taisteluhaavoja ja jatkettiin matkaa pubiin. Oltiin jo melkein epätoivoisia, kunnes nähtiin pubin siintävän kaukaisuudessa. En nyt muista kyseisen mestan nimeä, mutta se vaikutti todella vanhalta ja oli erittäin tunnelmallinen paikka. Ruoka ei ollu mitenkään erikoista, tilasin kasvislasagnea ja löysin juustokuorrutteen alta ehkä viisi pientä kasvispalaa.

Ruoan jälkeen lähdettiin taivaltamaan takaisin leirintäalueelle ja naureskeltiin sille pässille (jolla oli btw miun pään kokoiset kivekset). Hymy hyytyi kuitenkin varsin nopeasti kun päästiin pässin laitumen luokse ja siellähän se meitä odotti ihan portin edessä sieraimet väristen. Se oli niin kuumottavaa, kukaan ei edes tosissaan ajatellu avaavansa sitä porttia vaan oli ihan itsestäänselvyys että lähdetään rämpimään umpimetsään ja ohitetaan se pässi keinolla millä hyvänsä. Naurattaa vieläkin ihan hulluna se tilanne, metsä oli ihan täynnä korkeita nokkosia ja mie ulvoin siellä kirosanoja suomeksi aina kun nokkonen poltti leggingsien läpi. Ja ihan vaan huomioksi, sitä tapahtui USEIN. Kun oltiin tarpeeks pitkään räpiköity siellä metsässä, päätettiin että ainoa keino päästä takaisin meidän polulle on kiivetä sellaisen piikkilanka-aidan yli. Eihän siinä sit muu auttanu kun kiivetä ja toivoa ettei kuolema ihan vielä korjaa. Hypättiin siis hevosia täynnä olevalle niitylle ja hevoset ei näyttäny olevan erityisen tyytyväisiä siihen, että pölähdettiin metsästä niiden reviirille. Yks hevonen lähti juoksemaan suoraan kohti ja en voi edes kuvailla miten kauhuissani olin. Vedin varmaan 110km/h pikakävelyllä karkuun ja unohdin samalla kangaskassini. Onneks Kyra nappas sen mukaan, en ois mistään hinnasta halunnu lähesty niitä hevosia enää (ikinä).





Illalla istuttiin taas nuotion äärellä, jonka Jack sai sytyttää ihan itse. Meillä oli mukavaa siihen asti kunnes Jack pudotti sormillensa tulikuuman vaahtokarkin. Ihan hirveet rakkulat se siitä käteensä sai ja oletettavastikin huusi kuin syötävä. Ei siis grillailtu enää vaahtokarkkeja, ei sillä että niitä enää ois ollutkaan. Vetäydyttiin siitä aika pian telttoihimme ja mie nukuin taju kankaalla koko yön. Aamulla syötiin taas herkkuruokaa, käytiin vielä kävelemässä lintupuistossa, kasattiin teltat ja lähdettiin ajamaan takaisin Lontooseen. On kiva olla kotona taas, mutta oisin kyllä ihan mielelläni vielä jäädä nauttimaan raikkaasta ilmaasta ja kauniista maisemista!

Näin me marssimme arktiseen limboon ja taivutamme polviamme, kevät koittaa ja pian on lääkkeet loppu. Hurmio ja hankaluudet, erokirjeet ja vihaiset linnut, natsikorttitalon sameat yöt. Ajan virrassa jaetun kansan murheet ja sukupolvikokemukset

Lontoota on jäljellä tänään 29 päivää, joten oon alkanu tässä enemmän tai vähemmän aktiivisesti suunnittelemaan tulevaa syksyä. Mol.fi ja duunitori.fi on koluttu läpi ja käyn päivittäin tsekkaamassa uudet avoimet työpaikat. Ei sillä että vaihtoehtoja olis liikaa, lukiotaustalla ja heikohkolla työkokemuksella (tai no kyllähän sitä löytyy, mutta lähinnä lastenhoidosta)työpaikan etsiminen on astetta mielenkiintoisempaa. Eilen löysin kuitenkin potentiaalisen ilmoituksen ja aloin siinä illalla sitten rustaamaan työhakemusta One Directionin ja Pyhän Hengen voimin. Lähetin hakemuksen klo 01:30 ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en enää muista mitä sinne runoilin. Toivottavasti en ainakaan painottanu erinomaisuuttani venäjän kielen saralla, vaikka oonkin sitä opiskellut viisi vuotta niin käytännössä kielitaitoni tämän kyseisen kielen saralla on erittäin rajoittunut. Odotukset ei oo paljoa multakerrosta korkeammalla, mutta onpahan nyt ensimmäinen virallinen työhakemus tehty. Yritin ottaa itsestäni edustavaa kuvaa ansioluetteloon liitettäväksi, mutta jotenkin päädyin derppaamaan meidän vessassa. Ohessa todistusaineistoa.





Tällä viikolla oon päässy helpolla töiden suhteen, sillä host daddy on vieny Jackin kouluun joka_ikinen_päivä. Olen käyttänyt ajan hyödykseni muun muassa polttamalla maanisesti kynttilöitä keskellä päivää. Jos voisin muuttaa menneisyydestäni jotain, yrittäisin luultavasti hienovaraisesti hillitä itseni IKEA:n kynttilähyllyllä. Oon myös siivonnut huonettani - kyllä, tämä on ehdottomasti mainitsemisen arvoista - ja alkanu varovaisesti pakkaamaan tavaroita. Tuntuu että oon ostellu vaatteita ihan holtittomasti, mutta vaatekaapin sisältö kertoo toista tarinaa. En tiedä minne oon vaatteeni tunkenu, mutta tällä hetkellä henkareissa ei roiku yhtään ylimääräistä vaatekappaletta. Tosin suunnitelmana on silti laittaa lähtöpäivänä päälle kaikkein painavimmat (ja sitä kautta myös lämmittävimmät) vaatteet, toivottavasti meidän lähtöpäivä ois kolea...





Tänään me ollaan lähdössä telttailemaan host mumin ja Jackin kanssa Sussexiin. Oon lähtövalmisteluja tehdessä huomannu miten erilaiset oletukset minulla ja Kyralla on telttailusta. Miusta telttailu on selviytymistä erämaassa ja minimaalisesti elämistä, puskapissat kuuluu arkeen ja suihkusta voi vaan haaveilla. Hampaat pestään teltan vieressä ja naamaa kastellaan juomapullon vedellä (jos se on ihan tarpeellista). Mukana on reissumiestä, tonnikalaa, riisikakkuja ja porkkanoita. Niillä on selviydyttävä, mutta välipalaksi voi hakea mustikoita teltan takaa. Retkipatja on plussaa, mutta ilman sitäkin on selviydytty. Huppari toimii tyynynä ja makuupussi peittona. Telttailu on mahtavaa! Kyran näkökulma telttailusta on se, että varataan leirintäalueelta paikka ja maksetaan siitä 20 puntaa/hlö/yö. Vesivessan ja suihkun on kuuluttava olennaisena osana leirintäalueen palveluihin, mutta plussaa on myös mahdollisuus ostaa ruokaa paikan päältä. Mukaan pakataan kaikki ruoantekovälineet paistinpannua myöten ja aamupalaksi on tiedossa pekonia ja munaa. Yöt nukutaan tuplailmapatjalla ja kotoa raahataan ihan konkreettiset peitot ja tyynyt.
On siis varmaan tarpeetonta mainita siitä, miten usein tunnen olevani metsänpeikko suoraan sysimetsästä. Ehkä mie oonkin, katajaisen kansan ylpeä perillinen. ;)

Lights off when they should be on/Even stars and skies above/Short days when the nights are long

Kuluneen vuoden aikana oon käyny St Albansissa lukemattomia kertoja, mutta miun vierailut rajoittui lähinnä suomikoulun tiloihin. Se oli kuitenkin harmillista, sillä St Albansilla on takanaan pitkä historia mm. roomalaisten asuttamana kaupunkina. Ehdottomasti paremman tutustumisen arvoinen paikka siis! Siksi otinkin Roxanen mukaani yhtenä suomikoululauantaina ja mielenkiintoisen oppitunnin (Roxane oppi laskemaan yhdestä kymmeneen suomeksi, haha) jälkeen lähdettiin tallustamaan St Albansin keskustaan. Miulla ei ollu odotukset korkealla, ehkä siksi että maistoin vieläkin Cardiffin jättämän karvaan pettymyksen. Onneksi sain yllättyä tällä kertaa positiivisesti, koska St Albans oli erittäin viehättävä ja kaunis pieni kaupunki.





Meillä ei ollu oikeestaan mitään valmista suunnitelmaa, haluttiin vaan seikkailla siellä täällä ja nähdä jotain roomalaisten rakentamaa. Ensimmäisenä löydettiin markkinat, jotka suorastaan kuhisi elämää! Ja herkkuja. Kierrettiin kaikki kojut hartaudella läpi ja lopulta ostettiin kahdella punnalla tuoreita kirsikoita. Oltais ostettu mansikoita, mutta ne näytti siltä kuin joku olisi ne jo meille valmiiksi pureskellut. Huonot mansikat on yksi surullisimmista asioista maailmassa.





Popsittiin kirsikat nätissä puistossa ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Käveltiin ihan vaan minne jalat vei ja nautittiin kauniista maisemista ja tiiliseinää vasten kasvavista köynnöksistä. Meillä ei ollu mukana mitään karttaa eikä ollu mitään hajua mistä löytyi mitäkin, mutta siitäkin huolimatta päädyttiin onnistuneesti kovin erilaisista maisemista toisiin. Mainitsemisen arvoista on se, etten nähnyt yhtäkään rumaa asuintaloa koko päivän aikana. En tiedä miten voisin tiivistää sen tunnelman sanoiksi, mutta siellä mennyt aika yhdistyi uuteen kauniilla tavalla. Asuintalot oli vanhoja, mutta ne oli pidetty kunnossa (mm. maalattu kauniilla väreillä) historiallista arvokkuutta loukkaamatta. Olin ihan heikkona jokaisen pienen yksityiskohdan edessä ja otin yksittäisistä taloista tyyliin sata kuvaa. Miussa on ehkä ainesta pieneksi esteetikoksi.





Löydettiin myös tiemme St Albans Cathedraliin, joka yllätyksellisesti oli koko meidän reissun kohokohta. Ulkomuodoltaan katedraali ei oo ehkä se kaunein mahdollinen, mutta haluttiin tietysti siitäkin huolimatta käydä sisällä. Siellä oli meneillään ilmeisesti myyjäisten valmistelut/siivous, sillä koko paikka oli täynnä porukkaa roudaamassa tuoleja ja pöytiä. Eli siellä ei ollu kyllä mikään tyypillisin kirkkotunnelma ainakaan juuri sillä hetkellä. Bongattiin myös informaatiota ilmaisesta opaskierroksesta, jolle päätettiin ilman muuta osallistua. Meidän oppaana toimi hauska vanha mies, jolla oli ihan törkee risuparta ja punaiset posket. Se selitti meillä katedraalin historiaa (paikka avattiin v. 1877) ja vei meidät paikkoihin, joista sitten selitti enemmän. Koko kierros kesti yhteensä reilun tunnin ja oli todella informatiivinen ja mielenkiintoinen.





Katedraali oli siis ihan järkyttävän iso, siellä oli monta erilaista "huonetta" ja jokaisessa oli oma nähtävyytensä. Sieltä pystyi myös bongaamaan eri aikakausien arkkitehtuuria, sillä rakennusta on aikojen saatossa laajennettu ja laajennusten yhteydessä on käytetty aina sen ajan arkkitehtuuria. Tuntui jotenkin oudolta nähdä ihan selkeästi eri rakennus- ja koristelutyylit rinta rinnan kun on tottunu siihen, että yksi rakennus = yksi tyyli. Mutta kuten ehkä kuvista näkyy, kyseinen katedraali ei todellakaan ollu ruma sisältä. Olin ihan sanaton kun päästiin ulos, takaisin normaaliin elämään.





Lopuksi vielä kuva siitä vanhasta & roomalaisesta, tää on ilmeisesti ollut aikanaan muuri. Ei siinä nyt ihan hirveesti ihmeteltävää ollu, mutta kunhan nyt edes jotain nähtiin... Päivän sana oli KÄVELY ja se ei kyllä jääny epäselväks siinä illalla kun odoteltiin bussia tulevaksi. Välillä tuntuu hyvältä olla ihan rättipoikki mukavan päivän jälkeen.


Ps. Anteeks tönkkö kirjoitus, ei jotenkin ollu kirjoitusfiilis enkä ikinä pysty pakottamaan itseäni multimaalisiin suorituksiin tässä olotilassa!

Do you remember the beginning? Heartbeats one and the same? Living smitten in Texas burning bright as a flame, so young and in love, no care what anyone said until my soul grew cold and my heart turned dead

Maanantait ei oo ikinä kivoja. Ei huvita, ei kiinnosta, tekee mieli vaan olla peiton alla ja koomata. Oon siis antanu itselleni luvan ottaa rennosti aina maanantaisin, en vaadi itseltäni näinä päivinä mitään. Tää on itse asiassa viikossa ainoa päivä, jolloin voin vaan lahnata ja näyttää kuolemalta, koska viikonloppuisin pitää juosta ties missä aamusta iltaan ja muina päivinä pitää suoriutua kotitöistä.

Joka tapauksessa, taas on yksi maanantai käsillä ja minä olen kotoisasti 120cm leveällä sängylläni. Viikonloppu oli yllättävän hidastempoinen, lauantaina miulla oli babysittausta ja siitä syystä päätin käydä vaan Brent Crossilla (UK:n ensimmäinen kauppakeskus!) hakemassa sellaisen mahtavan double decker bus -purnukan. En kuitenkaan päässy määränpäähäni ongelmitta, koska bussissa miun viereen istui mies, joka häpeilemättä alkoi mm. silittelemään miun suht lyhyen hameen peittämää reittä loppumatkasta. Miusta on vaan niin käsittämätöntä että tuollaista toimintaa IHAN OIKEASTI tapahtuu, ihan vaikka keskellä kirkasta päivää ja paikassa, jossa on kymmeniä ihmisiä ympärillä. Noh joo, pääsin kuitenkin ahdistelijasta eroon ja kävin ostamassa sen purnukan. Yritin myös kiertää kauppoja läpi, mutta yllätin itseni haluamalla päästä koko paikasta pois ilman mitään ylimääräistä mukanani. Ehkä oon nyt vihdoinkin sisältänyt sen seikan, että täältä pitää myös joskus tulevaisuudessa(viiden viikon) päästä pois kaikkien näiden kamojen kanssa.





Ennen takaisin kotiin suuntaamista jouduin selvittämään tieni Brent Crossin tube stationille, koska tapani mukaan olin taas jättäny oyster cardin lataamisen viimeiseen mahdolliseen hetkeen ja miulla ei ollu siellä enää tarpeeks rahaa kotimatkalle. Luulin että se tube station ois ollu ihan siinä lähellä, mutta jouduinkin kävelemään jossain ihan ihme maisemissa moottoritien yläpuolella. Pääsin sitten pienen harhailun jälkeen oikeaan osoitteeseen ja pääsin kotiin. Roxane tuli meille illasta ja jouduin seuraamaan kokonaisen jalkapallopelin alusta loppuun Roxanen halutessa kannustaa Saksaa voittoon Ghanaa vastaan. Olin kuitenkin aika positiivisesti yllättynyt siinä pelin edetessä, koska luulin kyisesen homman olevan paljon pitkäveteisempää ja puuduttavampaa. Tai ehkä tällä kertaa kohdalle osui vaan astetta mielenkiintoisempi peli, maaleja tuli kuitenkin yhteensä neljä. Illasta käytiin vielä pitkällä kävelyllä ja intouduttiin siinä sitten haaveilemaan seuraavasta kesästä. Tällä hetkellä ajatuksena olisi lähteä reilaamaan yhdessä niin, että ensin minä (+matkakumppani) käyn matkaan ja selvitän itseni Saksaan, jossa Roxane hyppää messiin. Siitä lähdetään jatkamaan matkaa ja kiertoteiden kautta päädytään lopulta Suomeen ja Ilosaarirockiin. Onko ees miten hyvä suunnitelma, ihan kingi!





Sunnuntaina eli eilen sää oli kuin morsian, joten kerättiin kamat kasaan, käytiin kaupassa hakemassa murkinaa ja lähdettiin kohti Hampstead Heathia. Se on siis sellainen ihan tajuttoman iso puisto, löytyy niittyä, metsää ja uimapaikkaa. Reilun kymmenen kilometrin matkaan meillä upposi mukavat kolme tuntia. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli kyllä ihan kiitettävän tukala olo siellä bussissa n. 10000 (siltä se tuntui) hikoilevan kanssamatkustajan kanssa. Kaiken kruunasi vielä se, että aurinko meni pilveen heti kun päästiin perille... Onneks meillä oli kuitenkin paljon evästä: porkkanoita, miniluumutomaatteja, mansikoita, viinirypäleitä, patonkia, tuorejuustoa, appelsiinimehua, mandariineja ja croissanteja. Istuskeltiin viltillä muutama tunti ja kulutettiin aikaa mm. pelaamalla yatzya, lukemalla kirjoja ja bongailemalla koiria. Syötiin melkein taukoamatta se kaksi tuntia ja silti meille jäi vielä vaikka mitä jämäruokaa! Lopulta kyllästyttiin makoilemaan nurmikolla ja lähdettiin Camdenin kautta Piccadilly Circukselle. En oikein vieläkään voi sisäistää sitä ihmismäärää, mikä täällä pyörii. En tiedä miten turistit jaksaa pyöriä keskustassa, eihän siellä voi tehdä mitään kun joka paikassa on niin perkeleesti porukkaa.





Ajattelin tehdä tästä tällaisen sekametelipostauksen ja länttään tähän kuvia viime ajoilta. Tässä ensimmäisenä kuva meidän viime viikkoiselta yöseikkailulta, Tower Bridge on ehdottomasti parhaimmillaan keskellä yötä.





Viime viikolla käytiin Stratfordissa, koska siellä sijaitsee Queen Elizabeth Olympic Park. Kesän 2012 olympialaiset pidettiin siis tuolla ja rakas saksalaiseni halusi siitä syystä käydä paikan päällä aistimassa ilmapiiriä. Oletettavastikin tuolla kaikki oli uutta & hienoa, joten miun mielestä se oli aika sieluton paikka loppujen lopuksi. Löysin kuitenkin yhden mahtavan paikan, tuollaisen ihmeellisen suihkulähdesysteemin. Ei ollu mikään erityisen lämmin päivä, mutta koko paikka oli kuitenkin täynnä lapsia, jotka läpimärkinä ja riemusta kiljuen leikkivät tuolla vesisuihkujen keskellä. Lämmitti sydäntä seurata vierestä tuollaista pientä onnea. Bongattiin myös kukkia ja sisäinen biologini totesi heti, että kyseessä täytyy olla ruiskaunokki. En tosiaan tiedä onko tuo ruiskaunokki, mutta miusta tuntuu siltä että on!





Stratfordista otettiin bussi Blackfriarsiin. St Paul's Cathedral on ihan siinä kulmilla ja päätettiin osallistua jumalanpalvelukseen, koska oon itse asiassa halunnu tehdä sen jo kuukausien ajan. Kävin tuolla katedraalin sisällä huhtikuussa, mutta siellä on niin kaunista että ei siellä vaan yksinkertaisesti voi viettää liikaa aikaa. Halusin myös osallistua ns. vakavaan jumalanpalvelukseen, koska tuo meidän lähikirkko nyt on vähän mitä on (jos ette oo lukenu aikaisempia postauksia, niin jouduin tuolla kyseisessa kirkossa matkimaan vuohta jouluaaton jumalanpalveluksessa). Tykkään siitä, että kirkkoon voi mennä vakavalla naamalla, istua siellä ja pohtia kuulemaansa. St Paul's Cathedralin jumalanpalvelus oli onneksi juuri sitä mitä halusinkin sen olevan ja miulle tuli siellä todella levollinen olo. Jotain suitsukkeita ne kyllä siellä poltteli...





Tässä on miun paras kamu. En tykänny yhtään tämän rodun edustajista - kiitos naapureiden ihanille räksyttäjille - ennen tätä reissua, mutta Harry on kyllä varastanut paikan miun sydämestä. En yleensä halua nukkua samassa sängyssä koirien kanssa, mutta en mie tällaista 14-vuotiasta nappisilmää voi vastustaa mitenkään. Harry ei oo ikinä nukkunu kenenkään aikaisemman au pairin huoneessa (saati vieressä), mutta tää oli jo muistaakseni kolmas kerta miun aikana! Oon koirafani_95.





Viimeisenä katsaus keittiöön. Ensimmäisessä kuvassa miun surulliset mokkapalat, en löytäny leivinjauhoa ja lopputuloksena oli 0,5cm korkeat leivokset. Kuorrute onnistui kyllä tosi hyvin, se maistui juuri siltä miltä pitääkin. Täällä oon oppinu nauttimaan leipomisesta ja välillä tulee sellainen olo, että nyt on pakko päästä kyökkiin. Ehkäpä hakeudun mummin oppeihin Suomeen palattuani, siellä miusta varmaan ihan konkreettisesti leivottais hyvä jatke soppakauhalle. Toisessa kuvassa jotain harvinaislaatuista, miun host mum käyttämässä juustohöylää. Victory!

Ps. Ostin huopahatun ja se tekee miut onnelliseksi.

"Aamulla näen muuttolintuja muodostelmassa taivaalla, liikutuin ja niitä tervehdin; Nähdään keväällä tai myöhemmin"

En tiedä kummasta olin enemmän innoissani torstaina 29.5., rinkan neitsytmatkasta vai Cardiffiin lähtemisestä. Hypättiin tubeen aamulla (sen jälkeen kun oltiin kavuttu tuon kammottavan ylämäen huipulle, ei huh huh) ja suunnattiin Victoria Coach Stationille, josta meidän bussi lähti 10AM. Suosin yleensä National Expressia, mutta tällä kertaa haluttiin säästää matkakuluissa ja valittiin siitä syystä Megabus. Matkat molempiin suuntiin maksoi yhteensä 11 puntaa, en tajua miten täällä matkustaminen voi olla näin naurettavan halpaa. Voisiko joku ystävällisesti antaa minulle erinomaisen selityksen sille, miksi esimerkiksi JNS - KPO väli maksaa 26,3e/suunta?

Mutta palatakseni varsinaisesti asiaan, bussimatka oli aika köykäinen. Meillä oli käytössä joku vuokrabussi eikä siellä ilmeisesti ollut edes vessaa. Ei sillä, nukuttiin Roxanen kanssa taas vaihteen vuoks melkein koko bussimatka eli tarvetta toiletille ei varsinaisesti ollut. Välillä herättiin bongailemaan lentokoneita ja ihastelemaan vehreitä maisemia. Ihastelu kyllä muuttui Cardiffin lähestyessä ja vihannoivien niittyjen kadotessa hieman epäluuloiseksi pälyilemiseksi. Jos pitäisi kuvailla Cardiffia yhdellä adjektiivilla, se olisi varmaankin "ruma". Silmänkantamattomiin harmaita ja tylsiä betonirakennuksia. Lontoo on täynnä puistoalueita, nurmikkoa, puita ja pusikoita, joten oli aika järkytys viettää kolme päivää tuollaisessa betoniviidakossa.





Saavuttiin Cardiffiin aika tarkalleen 1:30PM ja Roxane oli sopinut tapaamisen meidän host ladyn kanssa viideksi. Suunnattiin ensin Tescoon ja minä ostin puoli tuntia ympäri kauppaa haahuiltuani ja tiukan pohdiskelun jälkeen leipää, juustoa ja hummusta. Se on tavallaan kyllä ihan riemukasta, oisin valmis lähtemään maailman toiselle puolelle muutaman päivän - ehkä jopa muutaman tunnin - varoitusajalla, mutta tuntuu ylitsepääsemättömältä päättää haluanko ostaa saman leivän muovi- vai paperipussista. Roxane näytti jo kyllä sen verran kypsyneeltä, että nopeasti kipitin itsepalvelukassan kautta ulos. Pidettiin pieni eväsretki keskellä kaupunkia ja yritin suorittaa eväsleipien valmistuksen noin 5cm x 5cm kokoisella alueella. Kun maha ei enää kurninu ihan niin kammottavasti, meillä oli vielä kolme tuntia ennen H-hetkeä, joten päätettiin tehdä pientä sightseeingia. Se osoittautui huonoksi ideaksi, sillä a) yllättävän pian alkoi ketuttamaan se lyllertäminen kaikkien kantamusten kera ja b) siellä ei ollut mitään nähtävää. Keskusta tuntui jatkuvan 5km jokaiseen ilmansuuntaan, joten päätettiin taas ottaa vähän lepoja. Päädyttiin Krispy Kremeen ja se oli oikein viihdyttävä valinta. Siellä oli töissä ilmeisesti ensimmäistä päiväänsä naishenkilö, jonka yli-innokas asiakaspalvelu oli kaikessa hulvattomuudessaan aika riipivää. Vietettiin kyseisessä kahvilassa kuitenkin hyvä tovi, yritettiin googlettaa "Cardiff sightseeing", seurattiin muita asiakkaita (ja sitä pelottavaa myyjää) ja koitettiin valmistautua henkisesti host ladyn tapaamiseen.

Kuten jo aiemmin ehkä mainitsin, päädyttiin sohvasurffaamaan. Kuulin koko toiminnasta ensimmäisen kerran lukiossa englannin tunnilla. Sohvasurffauksen ajatus on itsessään jo niin mielenkiintoinen, että oon palanu halusta päästä kokeilemaan sitä itse. Nyt oli hyvä sauma kun oltiin Roxanen kanssa kahdestaan matkassa ja haluttiin päästä halvalla. Miullakin on profiili couchsurfing.org:issa, mutta Roxane hoiti tällä kertaa kaikki järjestelyt alusta loppuun. Meidän majoittuminen hoitui tosi helposti, saatiin nimittäin majapaikka ensimmäiseltä henkilöltä jolta kysyttiin. Meidän host lady oli 50v nainen, joka asui noin 30 minuutin kävelymatkan päässä Cardiffin keskustasta varsin perinteisessä kaksikerroksisessa rivitalossa. Me saatiin Roxanen kanssa kokonaan oma huone ja se oli todella jees! Nukuttiin 120cm leveällä sängyllä ja meillä oli valehtelematta 10cm paksuinen peitto, mutta onneks ollaan totuttu nukkumaan kahdestaan tässä miunkin sängyssä. Asuintalo oli viimeksi kokenut pintaremontin villillä 60-luvulla, joten sieltä löyty mm. oranssi, spiraalein koristeltu laastiseinä. Vessa oli ihan järkyttävä eikä uskallettu käydä ollenkaan suihkussa, mie pesin pakon edessä hiukset kylpyammeen reunalla, ahahah. Tiedän että on epäkohteliasta valittaa ilmaisesta majapaikasta, mutta luulen ettei se kylpyhuone ois menny missään tarkastuksessa läpi. Meidän host lady ei myöskään kokannu _mitään_ itse, eli mekään ei siellä pahemmin voitu mitään kokkailla. Elin to - su välisen ajan leivällä, hummuksella, juustolla, porkkanoilla, kahdella appelsiinilla ja vedellä. Käytiin kyllä ensimmäisenä iltana syömässä yhdessä pubissa intialaista ruokaa (naan bread<3), mutta siitäkin meni sit jossain kohtaa maku meidän host ladyn puhuessa taukoamatta tunnin ajan sen työstä. Olin siinä illan edetessä jo niin väsyny, että tunsin melkein konkreettista kipua aina kun yritin palata keskusteluun mukaan.





Perjantai oli meidän päivistä kivoin. Nukuin koko yön erinomaisesti ja edessä oli koko reissun kohokohta: Doctor Who Experience! Saatiin Roxanen kanssa vahvistusta meidän kahden miehen jengiin Mian liittyessä meidän seuraan. Ollaan Mian kanssa molemmat joensuusta ja tunnetaan entuudestaan, joten oli 5/5 tavata näissä merkeissä täällä. Me ei kuitenkaan Roxanen kanssa ihan ongelmitta päästy juna-asemalle vastaan, koska otettiin perjantaina bussi keskustaan eikä tiedetty yhtään missä pitäis jäädä pois. On niin ihanaa kun täällä Lontoossa bussit ilmoittaa ääneen aina jokaisen pysäkin nimen, ei voi mennä harhaan!! Joka tapauksessa, hypättiin kuitenkin jossain vaiheessa pois kyydistä (ilmeisesti uusi kierros oli juuri alkamassa eli ihan hyvä ajoitus) ja löydettiin oikeaan paikkaan. Ei viititty ottaa bussia lue: ei löydetty bussipysäkkiä, joten kylttien avustuksella lähdettiin kävelemään kohti Cardiff Bayta, jossa tuo Doctor Who Experience siis sijaitsee.

Cardiff Bay oli itsessään ihan nätti paikka ja Doctor Who Experience oli mahtava! Kyllä hymyilytti kun TARDIS ilmestyi eteen ja pääsin vielä ohjauspuikkoihinkin. Kierros oli hyvä, mutta omasta mielestäni jäi loppujen lopuksi kuitenkin aika lyhyeen. Kuvia en jaksanu kunnon kamerallani ottaa, sillä kameraa sai käyttää vasta kierroksen jälkeen ja siellä hallissa oli tosi kehno valaistus. Kaupasta oisin voinu ostaa vaikka mitä, mutta tyydyin kuitenkin ihan vaan kahteen magneettiin (siis en kestä, googletin just "mangneetti vai magneetti".....) siinä toivossa, että omistaisin joskus oman jääkaapin. Doctor Who:n jälkeen käytiin nappaamassa subwayt naamariin ja en voi taas kun ihmetellä saman ketjun laatua Suomi vs UK. En tiedä onko kukaan muu huomannu samaa, mutta Subway on Suomessa paljon laadukkaampi mitä täällä. Ero on ihan valtava, jos näin totta puhutaan. Perjantaina ei oikeestaan tehty enää mitään sen kummempaa, käytiin kaupoissa, juotiin teetä Starbucksissa, etsittiin Mian hostelli ja käveltiin siksakkia keskustassa. Majapaikkaan päästyämme kaaduin suoraan sänkyyn ja nukahdin heti.





Lauantaina Roxane lähti päiväretkelle Walesin maaseudulle ja minä treffasin Miaa. Istuttiin 9AM McDonaldsissa ja itkettiin kun puhuttiin haikeista asioista. Se tilanne oli jotenkin vaan niin osuva, ois tehny mieli itkee muutenkin kun koko Cardiff oli hanurista... Kerättiin kuitenkin itsemme siitä täydellisestä kulmapöydästä ja käytiin taas kauppoja läpi. Mian juna lähti liian pian ja jäin yksin seilaamaan Cardiffin keskustaan. Istuin mm. McDonaldsissa tunnin ja litkin kaakaotani, ei vaan yksinkertaisesti ollu mitään muuta tekemistä. Kävin kyllä ostamassa meikkejä Bootsista ja siellä sain taas epäröidä tunnin verran eri tuotteiden ja värivaihtoehtojen välillä. Ostin myös mansikoita ja söin ne kaikki istuessani puistossa ja odottaessani Roxanea. Kun hän vihdoin ja viimein saapui, suunnattiin kauppaan ostamaan kukkapuska meidän host ladylle. Se oli ihan mukava nainen, vaikkakin ihan liian puhelias. Ei miun aivokapasiteetti riitä mitenkään, jos pitää kuunnella sanallista tykitystä 2h putkeen.

Sunnuntaina ois tehny mieli hyppiä onnesta heti aamusta. Host lady kysyi halutaanko aamupalaa ja naureskelin itsekseni kun luulin kuulleeni sen puhuvan muffinseista. No joo, se ei sit kuitenkaan ollu mikään vitsi ja olohuoneeseen saapuessani lautasella nökötti sitruunamuffinsi. Tuntui kyllä jotenkin väärältä mutustaa jotain tuollasta aamupalaksi, onneks oli kaapissa vielä sitä ah-niin-ihanaa leipää.... Aika pian aamupalan jälkeen pakattiin kimpsumme ja liuettiin paikalta. Päätettiin mennä jonnekin museoon, koska siellä oli tarjolla ilmainen säilytyspaikka meidän tavaroille, haha. Siellä kuljeskeltiin pitkin kovin tyhjää museota ja nautittiin welshiksi esitetyistä opetusvideoista. Siellä oli myös joku valokuvanäyttely ja yhdessä kuvassa oli karhu rämeikössä. Totesin Roxanelle miten juuri se kuva muistutti tosi elävästi kodista, ja jäin tutkimaan sitä kuvaa tarkemmin. Ja kuinka ollakaan, se kyseinen kuva oli otettu Suomesta eikä edes hirveän kaukana Joensuusta! Hassua. Museon jälkeen siirryttiin taas McDonaldsiin ja istuttiin siellä kahden tunnin ajan, laskettiin melkein sekunteja siinä lopussa.





Eli Cardiff ei kyllä oikein säväyttänyt enkä kyseistä kaupunkia muistele lämmöllä. En pysyny melkein pöksyissäni kun bussin ikkunasta alkoi näkemään tuttuja maisemia, miun kodin!<3 Tähän loppuun vielä nippelitietoa Cardiffista/Walesista:
1) Englanti ei ole virallinen kieli (vaikka kaikki sitä tietysti osaakin puhua)
2) Jos ostat ihan mistä tahansa kaupasta jotain ja haluat pussin ostoksillesi, joudut maksamaan pussista erikseen
3) Cardiffissa on järkyttävän iso feikkilinna

Ps. Onnitteluni, jos joku jaksoi kahlata tämän sanaoksennuksen läpi tänne asti. Kuvat on otettu suoraan googlesta, hakusanaksi "Cardiff" ja hyvä tulee.

"Och du lärde mig att fullständigt försvinna, in i dina tankar i ditt huvud står jag fri"

Nyt täytyy rehellisesti myöntää, että oon tänään ollu tavanomaistakin aikaansaamattomampi. Heräsin aamulla klo 07:15, makasin sängyssä peiton alla ja huutelin Jackille ohjeita kuten "have you brushed your teeth?" & "did you make your bed?". Lopulta oli kuitenkin pakko nousta antamaan tuolle ipanalle aamupalaa, tänä aamuna tarjolla oli perinteisesti paahtoleipää. Siinä sit itsekin yritin jotain syödä, tyhjensin astianpesukoneen, hengasin vähän aikaa alakerrassa siihen asti kunnes Steve tuli alakertaan ja lähti viemään Jackia kouluun, jonka jälkeen kapusin takaisin yläkertaan omaan sänkyyn, nukahdin heti pään osuessa tyynyyn ja nukuin tyytyväisesti melkein neljä tuntia. Omaan erinomaiset unenlahjat, nukahdan halutessani max. viidessä minuutissa minne vaan, milloin vaan ja missä vaan. Nukkuminen on ihanaa!!!

En jaksanu tänään edes syödä, illalliseksi kokkasin kuusi kalapuikkoa ja pilkoin vähän kurkkua. Voiko tästä enää vajota alemmaksi? Onneks Kyra ja Jack otti miut iltapäivällä mukaansa tässä aika lähellä sijaitsevaan puistoon, jossa on mm. kuntosali. "Treenattiin" siinä sit ahkerasti ja käytiin kaikki laitteet läpi, vaikka ei ois kyllä ainakaan minulla pokkaa tehdä tuota hommaa ihan vakavissaan. Siirryttiin siitä sit kiikkumaan ja harrastettiin yleistä riekkumista, Jack on ihana kun sen kanssa voi kirmailla pitkin maita ja mantuja. Ennen lähtöä napattiin mukaan riistohintaiset pehmikset ja harrastettiin pituushyppyä. Nyt käytiin vielä illasta kahden tunnin lenkillä armaan au pair toverini Roxanen kanssa, ehkä tää urheilusuoritus hyvittää päivän laiskottelun?

Käytiin muuten tosiaan siellä Cardiffissa kolme viikkoa sitten, mutta koko reissu oli näin kaunistelematta suhteellisen perseestä ja se on syy siihen, miksi en oo innosta puhkuen kirjottanu mitään koko seikkailusta. Otin kunnon kamerallani tasan kaksi kuvaa, toinen on näkymä Cardiff Baysta ja toinen on kuva TARDISista. Pakko kyllä varmaan kuitenkin avata tuota kokemusta täällä, lupaan tehdä sen heti huomenna.

Mitä muuta miulle kuuluu? Ostin söpön huopahatun, koin mielenkiintoisen kohtaamisen meidän British Gas -miehen kanssa, oltiin keskustassa yömyöhään ja nähtiin kun Tower Bridge avautui, sain nieleskellä kyyneleitä viimeisellä suomikoulukerralla (sain kukkia ja kauniin kortin<3), oon pohdiskellut tulevaisuutta, aloitin taas Neil Gaimanin Neverwheren ja voi luoja voiko täydellisempää kirjaa olla olemassakaan?, ostin kolmannet - ja tämän reissun viimeiset - vansit, kokosin Suomeen lähtevät tavarat kasaan ja olin sanaton, seurasin pienen oravan toimia yhtenä aamuna matkalla takaisin koululta kotiin, kävin St Albansissa ja rakastuin, oon nauranu ihan hulluna Very British Problems tweeteille, nautin jääkylmästä suihkusta boilerin sanottua itsensä irti, ihastuin palavasti Starbucksin uuteen Cool Lime Refreshmentiin & host mum oli ostanu miulle 1D kuitulampun ja oon ihan haltioissani näpeltäny sitä aina iltaisin. En vaadi ihan hirveästi ollakseni onnellinen, toivottavasti osaan jatkaa tätä samaa linjaa myös Suomessa. Lähtö häämöttää 45 päivän päässä, enkä vieläkään halua edes ajatella asiaa. Mietin innoissani mitä kaikkea aion Suomessa tehdä, mutta tämän hetken ja Suomessa elämisen välillä on musta aukko, jonne en halua kurkistaa.

When the night is coming down on you we will find a way through the dark

Eilen koitti viimeinkin se pitkään hartaudella odotettu päivä! Ostin lipun One Directionin lähes loppuunmyydylle Wembley Stadiumin keikalle viime syyskuussa aika pikaisen päätöksen seurauksena. Sain jämäpaikan 70 punnalla, vaikka oisin kyllä ihan mieluusti käyttäny vähän (paljon) enemmän rahaa päästäkseni permannolle. Mutta koska olin myöhässä koko jutussa, oon kyllä erittäin onnellinen edes tuosta paikasta jonka sain. Kuvia otin minkä kerkesin, mutta ei tuolla puhelimen kameralla hirveen pitkälle paineltu menemään. Kuvat otin siis häpeilemättä vähintäänkin yhtä häpeilemättömän juorulehden Mirrorin sivuilta, kaikki oikeudet sinne suuntaan siis.

Mutta tosiaan, lähdin eilen Wood Greenin kautta kohti Wembley Stadiumia ennen puoltapäivää. Kävin Primarkissa ja lähdinkin sieltä sitten (yllärillä) ruskean paperipussin kanssa. Löysin vihdoin ja viimein täydellisen maksimekon - tämä tapahtui itse asiassa jo Cardiffissa mutta siellä ei ollu kokoja - ja illan keikkaakin ajatellen en vaan voinu lähteä Primarkista tyhjin käsin. Kävin myös Lidlistä vähän matkaevästä, jonka jälkeen hyppäsin bussiin. Matka tuntu ihan jeesuspitkältä, en tykkää yhtään bussireiteistä jotka kulkee osittain pitkin ruuhkaisia isoja teitä. Lopulta tuskaisen matkan jälkeen saavuin perille noin klo 15:30. Wembley Parkin tube stationilta menee valtava tie aina Wembley Stadiumille saakka ja tuo iso tie oli ihan täynnä porukkaa valumassa kohti stadionia. Tavallaan tiesin minne miun piti suunnata, mutta epäilin itseäni koko ajan väistellessäni jumalattoman pitkiä (istuvia) ihmisjonoja + fanipaidoin varustettuja irtoyksilöitä. Jatkoin kuitenkin vaan kävelyä ja sieltähän se oikee ovi sitten löytykin.

Lipussa luki ovien aukeavan klo 16:30, mutta päästiin sisälle jo puolta tuntia aikaisemmin. Lipussa luki myös, että omien ruokien + juomien + kameran tuominen on kiellettyä, joten olin vähän näreissäni kun ilmeisesti tällaista kieltoa ei sitten ollutkaan. Olin siellä siis juomatta, ruoatta ja kameratta. Mutta siinäpä se aika sitten kului ihan mukavasti isoa stadionia ihmetellessä ja "voiko tää muka olla loppuunmyyty, en usko että kaikki nuo tuhannet ja taas tuhannet paikat täyttyy" -ajatusten siivittämänä. Yritin myös keskittyä kindlen räpläämiseen, mutta - yllättävää kyllä - ajatukset oli kyllä jossain ihan toisaalla. Ihmisiä valui ihan mukavasti sisään tasaisena virtana ja lopulta kaikki ne vapaat paikat olikin kansoitettu täyteen. En oo ikinä ollu noin isossa tapahtumassa mukana, tilaa siellä on 90 000 ihmiselle ja tää kyseinen keikka oli loppuunmyyty.





Jossain vaiheessa isoilta screeneilta alkoi pyöriä musiikkivideoita, mm. Katy Perrya ja Olly Mursia. Toki tuli myös mainoksia esim. One Directionin hajuvedestä ja 5 Seconds of Summerin tuotantoa & let me tell you: kirkuvat fanitytöt on ehkä hauskinta ikinä. Varsinkin, kun tämä kirkuminen tapahtui JOKA KERRAN kyseisten bändien esiintyessä jossain muodossa siinä screenillä. Mutta seitsemän aikaan se kiljuminen sitten vasta alkokin, kun 5 Seconds of Summer aloitti soiton. Oon kuunnellu kyseistä bändiä vaan muutaman biisin verran, joten settilista oli suurimmilta osin aika tuntematon. Mutta ei siinä mitään, ihan mielellään söpöjä aussipoikia katteli kuunteli, vaikka lavaesiintymisestä huokui kyllä kokemattomuus. Tosin eipä tuohon taida muu auttaa kun keikkailu ja jostainhan sekin on aloitettava.

5 Seconds of Summerin jälkeen oli noin 40min tauko ja sitten VIHDOIN JA VIIMEIN koitti odotettu H-hetki. En oikein voi kuvailla sitä fiilistä mitenkään, yhtäkkiä ne vaan oli siinä. Keikka kesti suunnilleen kaksi tuntia ja settilista oli melkein täydellinen. Oisin halunnu ujuttaa sinne lisäksi pari vanhempaa biisiä, mutta oon erittäin tyytyväinen myös siihen mitä saatiin. Kuultiin mm. Happily, Better Than Words & Through The Dark. Siis niiden hittibiisien lisäksi.

Erittäin ihastunut olin siihen, minkälainen tunnelma pojista huokui. Sain sellaisen vaikutelman, että ne ei ota menestystään mitenkään itsestäänselvyytenä ja että ne on vieläkin ihan nöyrää poikaa, vaikka vetävätkin keikkaa mm. Euroopan toisiksi suurimmassa stadionissa ja muutenkin ympäri maailmaa. Varsinkin Niallin, Liamin ja Harryn kohdalla oikein sydäntä lämmitti aina kun ne puhu jotain tai kun katto niiden lavaesiintymistä. Zaynin osuus oli kyllä sitten sitäkin suurempi pettymys, en tiedä missä oli vika mutta jotain häikkää siellä kyllä oli. Zayn laulo soolonsa joka kerralla joko ihan väärästä nuotista tai sitten niin, ettei siitä kuullu mitään. Onneks kaikkien muiden lauluosuudet meni nappiin. Mutta oikeesti, Harryn ääni! Oon aina ollu ihan sulaa vahaa sen kuullessani, mutta en silti odottanu että se ois kuulostanu livenäkin yhtä hunajaiselta.





Paikallani en tietenkään pysyny sekuntiakaan ja kipitin suoraan tasanteen reunalle ennen keikan alkua. Siellä sitten pysyinkin koko kaksituntisen ajan ja kiljuin/huusin/huutolauloin sen minkä keuhkoista lähti (aamulla heräsin pieni verenmaku suussa, mutta se kuuluu asiaan). Saatiin nauttia ilotulituksista useampaan eri otteeseen ja koko show oli kyllä mieletön kokemus. Viimeisen biisin jälkeen (Best Song Ever) jälkeen ihmiset alko valua pois ja nappasin jostain mukaani melkein täynnä olevan dieettikolan pahimpaan janooni. Siinä sitten kuljettiin kuin karjalauma kohti Wembley Parkin tube stationia ja tähän vaellukseen uppos kyllä ihan mukavasti aikaa. Jouduttiin odottamaan aina välillä sitä, että tube kerkes ottamaan edelliset porukat kyytiin ennen uusien saapumista. Itse suuntasin kuitenkin bussiin, koska tube ei tänä viikonloppuna toiminu ihan moitteettomasti korjaustöiden takia ja bussi oli muutenkin itse asiassa oikein hyvä valinta. Jouduin vaihtamaan bussia kerran, mutta oli kerrassaan loistava matka. Olin kyydissä alusta melkein loppuun ja koko matkan aikana pysähdyttiin _kolme kertaa_ sen ainaisen 20 metriä - pysähdys - 20 metriä - pysähdys -rumban sijaan. Mitä luksusta. Siinä bussimatkan aikana taas itku silmässä mietin Lontoota ja sitä, miten en haluais millään lähteä täältä mutta en haluais myöskään jäädä juuri tässä elämäntilanteessa. Haluun opiskella Suomessa ja kattoo sitten minne tie johdattaa.

Olin ihan järkyttävän väsyny kavutessani pois bussista, mutta onneks tapahtu ratkiriemukas juttu melkein kotiovella. Minuu vastaan käveli mies ja nainen ja ne hihitteli keskenään tosi rakastuneen oloisesti. Jossain vaiheessa tää nainen lähti juoksemaan ja mies jäi vähän kauemmas, eikä ilmeisesti huomannu että olin kävelly niitä vastaan jo hyvän tovin. Eli siinä vaiheessa kun olin jo melkein sen miehen kohdalla, se luuli että oon ilmeisesti tämä tyttöystävä ja oli tulossa halaamaan minuu. Ei hitto mihin räkänauruun se nainen puhkes kun mies vaan huudahti "I thought that was you!!!!". :----D

Kello 00:30 painoin sitten pään tyynyyn täynnä onnellisia ajatuksia. Ihana ilta, vaikka yksin sen vietinkin!