But with the exception of you I dislike everyone in the room and I don't wanna lie but I don't wanna tell you the truth

Kun päätin lähteä au pairiksi, en oikeestaan koskaan ajatellu sitä aupparivuoden jälkeistä aikaa. Se on ehkä hieman huolestuttavaa, koska tämä kyseinen aika koittaa yllättävän pian. Miulla on nyt paluulippu kourassa ja jäljellä 66 päivää Lontoossa. En halua edes avautua aiheesta enempää juuri tällä hetkellä, koska tätäkin tekstiä kirjoitan kyyneleet poskilla. Pähkinänkuoressa: Jääminen ei tunnu oikealta vaihtoehdolta, mutta ajatus lähtemisestä tuntuu pahalta.

Joka tapauksessa, en oo vielä (toistaiseksi) päättänyt hautautua sänkyni pohjalle itkemään elämän vaikeutta kuudeksikymmeneksikuudeksi päiväksi. Miulla löytyy vielä muutamat jutut to do -listalta, jonka näette kokonaisuudessaan tässä näin:

Natural History Museum

Kiipeä Trafalgar Squaren leijonan päälle

Highgate Cemetery

Uusi vuosi keskustassa

Cambridge

The Kooks/Bullet For My Valentine

London Eye

King's Crossin Platform 9 3/4

Cardiff

One Direction

Doctor Who Experience

Warner Bros. Studio (The Making of Harry Potter)

Torstaina lähden toteuttamaan listalta muutamaa kohtaa, kun bussi ottaa suunnaksi Walesin ja tarkemmin sanottuna Cardiffin. Lähdetään Roxanen kanssa vähän seikkailemaan, sillä rahapulassa päätettiin kokeilla hostellin sijaan sohvasurffausta. Löydettiin oikein mukava 50v leidi, joka tarjoaa meille omaan huoneen petivaatteine kaikkineen kolmeksi yöksi. Saadaan myös käyttöön oma avain, eli voidaan kulkea oman mielemme mukaan. Host mama ei oo oikein tykänny tästä meidän päätöksestä viettää kolme yötä täysin ventovieraan naishenkilön luona (äiti, älä huoli) ja se vieläkin pyörittelee silmiään kun mainitsen asiasta, haha. Joka tapauksessa, Cardiffia odotan innolla. The Doctor Who Experience sijaitsee sopivasti tuolla myös, eli suunnataan sinne innosta puhkuen joensuulaisen vahvistukseni (lennetään myös yhdessä kotiin, jee<3) kanssa.

Tullaan takaisin Lontooseen sunnuntaina, josta onkin sitten enää tasan viikko One Directionin Wembleyn keikkaan. Ostin jämäpaikkani tuonne konserttiin viime vuoden syyskuussa, joten onhan tuota kyseistä tapahtumaa odotettukin jo ihan kiitettävän pitkään. En oo ikinä ollu kattomassa mitään artistia istumapaikoilta, joten saa nähdä miten homma sujuu. Toivon, että sieltä on ihan kiitettävät näkymät erääseen kiharahiuksiseen Stylesiin....

Luultavasti viimeinen isompi juttu tulee olemaan tuo Warner Bros. Studiolla vierailu. Ollaan katottu Roxanen kanssa kaikki Harry Potterit nyt viimeisen kahden viikon aikana ja valmistauduttu henkisesti kesäkuun 29. päivään. Tää on jännittävää sinällään, koska Roxane ei välittäny yhtään Harry Potterista (eikä ollu lukenu yhtäkään kirjaa) vielä syyskuussa. Miun painostuksesta se sitten kuitenkin luki ne kirjat läpi ja tällä hetkellä se haluais ostaa oman taikasauvan (miks wand kuulostaa niin paljon vaikuttavammalta?). Varattiin liput eilen, koska niitä ei ollu enää hirveesti jäljellä edes kuukauden päähän.

Anteeks muuten tää kuvattomuus, oon vaan jotenkin erittäin laiska aloittamaan sitä projektia, joka vaaditaan aina kun haluaisin lisätä kuvia tänne. Mutta instagramia käytän erittäin ahkerasti, eli jos kiinnostaa nähdä kuvallistakin puolta niin suunnatkaa ihmeessä sinne! Linkki löytyy tuosta oikealta tai jos nimimerkillä haluaa etsiä, niin se on avaruuskojootti.

Ps. Käytiin viikko sitten sunnuntaina London Eyessa ja voin kertoo, että kyllä siinä alko vähän jalat tutisemaan. Mutta hyvät oli näkymät ja sattu vielä hyvä sääkin vielä kaiken lisäksi!

Do I still believe in magic? Yes I do

Jos nyt ihan totta puhutaan, ajatus takaisin Suomeen muuttamisesta pelottaa. Nyt kun tätä nykyistä aikakautta on jäljellä enää reilu 100 päivää, oon alkanu pohtimaan suhteellisen vakavasti tulevaa syksyä ja sitä, millä tavalla se vaikuttaa minuun.

Käytiin Kyran kanssa tänään syvä ja hyvä keskustelu koskien miun tulevaisuutta. Se sano pelkäävänsä, että tyydyn johonkin keskinkertaiseen, vaikka voisin saada niin paljon enemmän. Oon kuulema mielenkiintoinen ihminen ja täynnä potentiaalia, eikä miun paikka oo kaupan kassalla klo 8 -> 16. Tuntu vähän kammottavalta kuulla nuo asiat toisen ihmisen suusta, koska oon ollu itekin huolissani juuri tuosta samasta asiasta. Entä jos elämä jatkuukin Suomessa siitä, mihin se jäi ennen tänne lähtemistä? Entä jos päivät hukkuu taas harmauteen ja sekoittuu toisiinsa, entä jos en osaa enää iloita tai surra mistään? Kaikki pyörii pelkästään työpaikan hankkimisen ja rahan saamisen välillä, enkä enää välitä siitä mitä oikeesti haluaisin saavuttaa? Entä jos en oo onnellinen, vaikka miulla on Suomessa kaikki mitä toivoa saattaa: perhe, ystävät ja poikaystävä? Samaan aikaan miulla kun ei kuitenkaan oo siellä mitään konkreettista juuri minua varten, ei opiskelupaikkaa, töitä tai harrastusta. Tiedän että pitäis elää yksi päivä kerrallaan ja tarkkailla tilanteen kehittymistä, mutta siitäkin huolimatta pyörittelen mielessäni näitä kauhuskenaarioita. Mitä mie oikeesti teen, jos tunnen olevani umpikujassa palatessani takaisin Suomeen?

Kuten oon jo miljoona kertaa täälläkin toitottanu, oon menettänyt sydämeni Lontoolle. Tunnen olevani kotona, missä ikinä oonkaan täällä. Tämän päivän yksi parhaimpia hetkiä oli tubessa, kun kuuntelin The Kooksia volyymit kaakossa ja olin täysin harmonisessa olotilassa ihan vaan just siinä niin. Täällä voit olla kuka vaan, yksi miljoonien joukossa. On pukumiehiä, stereotyyppisia duunareita paskaisissa kollareissa persvako vilkkuen, uber hipstereitä, henkilöitä suoraan H&M:n katalogista, punkkareita, tyttöjä joita ei melkein tunnista edes ihmisiksi tekorusketuksen ja tekoripsien alta jne... Voit näyttää ihan miltä tahansa, eikä kukaan silti kiinnitä sinuun sen enempää huomiota. Satuin olemaan bussissa tänään ilmeisesti asperger-miehen kanssa, jolle bussilla matkustaminen tuotti vaikeuksia. Joku odottamaton ääni laukaisi siinä miehessä jonkun kohtauksen, jonka seurauksena tää mies alko huutamaan, piti kämmeniä korvien päällä ja "heitti" itteänsä bussin penkkiin ja takaisin. Luulen, että Suomessa vastaavassa tilanteessa ihmiset ois siirtyny istumaan kauemmas ja yrittäny blokata itsensä pois siitä tilanteesta. Mutta miten ihmiset suhtautu täällä samaan tilanteeseen? Toinen mies meni istumaan sen asperger-miehen viereen ja sano voimakkaalla/rauhottavalla äänellä "calm down, calm down". Bussikuski pysäytti bussin hetkeksi aikaa bussipysäkille ja odotti, että se mies sai koottua itsensä. Olin ihan häkeltynyt, hyvällä tavalla. Ihmiset pitää täällä toisistaan huolta.

Asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Ajattelen Suomea tosi usein ja haaveilen tulevasta. Ikävöin metsää, mustikoiden poimimista (ilmaiseksi), raikasta ilmaa, pyöräilyä ja hyviä pyöräteitä, Oltermannia/raejuustoa/karjalanpiirakoita/tuoretta kalaa/korvapuusteja, rullaluistelua, järviä ja niissä (alasti) uimista ja saunaa. Tunnen ylpeyttä kertoessani muille Suomesta, meidän luonnosta ja kulttuurista. Välillä tunnen olevani ihan joku metsäläinen, mutta sekin tekee miut vaan iloiseksi. On onni, että oon saanu kasvaa niin kiinni luonnossa. Roxane ei oo ikinä kalastanu, eikä syöny ihan itse ongittua - tuoreinta mahdollista - kalaa. Se ei oo ikinä nähny mitään villieläimiä luonnossa, koska niillä ei niitä ilmeisesti turhan paljoa ole. Roxane myös kysy miulta joskus että "do Finnish people really have summer cottages in the middle of nowhere?". Jep, they really do have summer cottages in the middle of nowhere.

Miten kukaan voi ikinä päättää kahden rakkaan maan väliltä? Kun olin Suomessa pari kuukautta sitten, en ois missään nimessä halunnu tulla enää takaisin tänne. Nyt kuitenkin täällä ollessa ajatus Suomeen lähtemisestä tuntuu kammottavan raskaalta. Miks aina pitää haluta jotain, mitä ei kuitenkaan voi saada?

Onneks voi aina välillä nollata aivot ja pitää Dexter-maratooneja Roxanen kanssa. Tai unelmoida Coldplayn heinäkuisesta keikasta, jonne oon esim. todellakin menossa.