"I'm going to miss you, you know that?"

"We are not going to find someone like her"

Lähdin tänne odotukset tosi korkealla - myönnän sen - mutta enpä olis ikinä arvannu löytäväni täältä "toista perhettä". Kyran sanat lämmitti ja alko itkettämään samaan aikaan. Kyra kävi myös tänään kaupassa yksin (yleensä tehdään se yhdessä) ja se osti miulle jogurttia, katkarapuja ja alpro soyan suklaajuomaa. Miun lemppareita. Tulee olemaan niin kova paikka lähteä täältä sitten aikanaan kotiin, onneksi sinne on vielä pitkä aika.

Huomenna suunnitelmissa ehkä museoita ja lähitulevaisuudessa se ostospostaus (tänään tuli viimeisetkin odotetut paketit perille, je!) + meidän kodin esittely. Tää oli nyt tällainen tynkä, mutta on pakko kirjoittaa nää fiilikset tänne nyt ja heti. Miulla on maailman paras host perhe.

Ps. Jos teillä on ikinä mahdollisuus lähteä au pairiksi, lähtekää.

Should I fight for what is right or let it die?

Moi täältä glögikupin takaa! Kävin eilen hamstraamassa vähän joulutavaraa Ikealta (joka btw sijaitsee erittäin epämiellyttävällä alueella) ja päätin korkata jo tänään tuon glögipullon, koska halusin tietää millaista litkua sitä tuli ostettua. Ja on muuten hyvää!! Voittaa paikallisen mulled winen (tavallaan glögiä mutta ei mitenkään erityisen hyvää) ihan 100 - 0, johtuu varmaan siitä että tuo mulled wine on osittain punaviiniä, yäk. Joka tapauksessa, heräsin tänään kahteen asiaan. 1) Unohdin tehdä kuukausipäiväpostauksen ja 2) Tajusin, että täytän 19 vuotta tasan kuukauden kuluttua. Palatakseni nyt kuitenkin tuohon ensimmäiseen kohtaan...

...En selvästikään ymmärrä miten tää kuukausihomma pitäis laskea. Edellisen kerran taisin julistaa kuukausipäivän olleen 26.10. vaikka tulin tänne Lontooseen 30.08. eli siis... :D Joka tapauksessa, oon ilmeisesti nyt ollu täällä kolme kuukautta. Ollaan host perheeni kanssa edelleen tosi hyvissä väleissä. Siitä ehkä kertoo jotain host mumin päättäväisyys miun ruokavalion muuttamisen suhteen... Kyra on nyt tässä parin viime viikon aikana mm. vieny miut syömään kiinalaiseen (seuraavaks mennään syömään thaimaalaista ruokaa, näin kuulin), pakottanu kehottanu lataamaan puhelimeen sellasen sovelluksen, josta näkyy syödyt kalorit & ravintoarvot ja lapannu kaupassa minua varten kaikkee ihmeellistä tavaraa kärryyn (mm. kanafileitä, jotka ei oo tehty kanasta vaan sienistä). Jack on tosi kiinnostunu suomesta ja kysyy varmaan joka päivä kahdesti "when can I go to Finland?" ihan kun asia ois minusta kiinni. Jack on myös halunnu oppii suomea ja tällä hetkellä hänen sanavarastonsa näyttää tältä: koira, kissa, kiska, ääliö, moi & vesinokkaeläin. Tästä se lähtee!

Kuten oon jo aikaisemmin todennu, oon kasvattanu täällä ihan huimasti itsevarmuuttani ja se on tehny elämästä paljon helpompaa. Jaksan uskoa itseeni ja tehdä asioita, joita haluun tehdä (vaikka välillä pelottaakin vähän). Ostin eilen liput Bullet For My Valentinen keikalle, vaikka a. keikka on keskellä viikkoa, b. en tiedä miten pääsen Wembley Arenalle, c. oon menossa yksin ja d. en oo ihan selvillä, että mistä miun pitää mennä lunastamaan keikkalippu. Tiedän kuitenkin, että torstaina tuun olemaan just siellä missä pitääkin eikä stressaaminen etukäteen auta mitään. En oikein tiedä mitä pitäis kertoa, tuntuu että toistan itteeni joka kuukausipäivänä! Mutta päätös lähteä au pairiksi oli oikeesti elämäni paras päätös. Ei tätä voi kuvailla mitenkään, koko tää tunnemyrsky pitää kokea itse. Välillä täällä vituttaa kaikki (normaalista kaupasta ei löydä soijasuikaleita, meidän perhe käyttää aspartaamituotteita eikä syö juustoa melkein ikinä, matkustamiseen menee ikä, terveys & rahat etc) ja välillä tuntuu pelottavalta ajatella elämää tämän vuoden jälkeen. Vaikka välillä oon kärsimätön ja haluaisin jo muuttaa omaan kotiin ja päästä yliopistoon, niin oon kyllä silti onnellinen juuri tässä hetkessä. En tiedä miten välivuoden vois käyttää tätä paremmin, oon saanu täältä kolmessa kuukaudessa mukaani niin paljon asioita, joita ei oo mahdollisuutta saada mistään muualta. Vaikka välillä onkin hankalaa ja poden koti-ikävää itku kurkussa niin oon kaikesta huolimatta kiitollinen siitä, että miulla oli mahdollisuus ja uskallusta lähteä.



Mutta palatakseni turhaan löpinään: Käytiin kattomassa Roxanen kanssa The Catching Fire ja se oli NIIN hyvä, että tekis mieli mennä kattomaan vielä toisenkin kerran. Ei haitannu ees 30 minuutin mainokset (kyllä, kolmekymmentä minuuttia) elokuvan alussa!

Oon myös virittäytyny joulutunnelmaan ihan urakalla tässä viime viikot ja Spotifysta on luukutettu kaikkia mahdollisia jouluklassikoita. Käytiin Emilian & Anninan kanssa viikko sitten Lontoon merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin sieltä Aurajuustoa (<3) ja mannapuuroa. Ois tehny mieli napata mukaan Oltermannia ja muuta mukavaa, mutta tällä kerralla ei budjetti antanu mitenkään periks, vaikka juustohiiren sydän jäikin itkemään verta. Ostin kuitenkin samalla reissulla Primarkista jouluvalot £1,5/kpl eli nyt alkaa olla kaikki kunnossa joulua varten! Täällä tais muuten sataa ekat räntälumetkin, mutta ei oo kyllä mitenkään talvista ja tuskin tulee olemaankaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on jo ihan kunnollista lunta! En vaan pysty tajuamaan sitä, vaikka tietysti oon nähny kuvia sieltä. Toivottavasti ois hirveesti lunta ja kauheesti pakkasta vielä helmikuussakin, koska MINÄ TULEN KÄYMÄÄN KOTONA SILLOIN!<3

Ps. Anteeks jättimäisestä kuvasta, en jaksanu pienentää sitä yhtään. Ehkä yksi iso kuva kompensoi muiden kuvien puuttumisen?
Pps. Nähtiin tänään aamulla kuollu kettu ja Jack totes hyvin dramaattisella äänellä "He died...Because someone ran over him". :D

"Our destiny is in the stars so let's go and search for it"

Moikka! Ajattelin huomenna kuvata ja kertoilla normaalista "työ"päivästäni, varmaan ainakin joitakin kiinnostaa että mitähän mie täällä ihan tarkalleen teen. Tänään kuitenkin haluun kirjottaa omasta näkökulmastani minkälaista on olla au pairina juuri tässä perheessä.

Usein luen muiden au pairien blogeista, että au pairina oleminen ei oo niin ruusuista mitä ehkä luulis. Huonoina päivinä lapsi/lapset tappelee, huutaa, kiukkuaa eikä ota kuuleviin korviinsa mitään mitä käsketään tekemään. Välillä epätoivon hetkiä ja "onko tämä tämän arvoista"-miettimistä. Oon ollu täällä huomenna viisi viikkoa ja tää on rehellisesti sanottuna ollu paljon helpompaa mitä ajattelin. Host poika Jack ei oo hirveemmin kokeillu rajojaan edes alussa (vaikka yks koulumatka olikin ihan järkyttävä, mutta senkin olisin voinu handlata paremmin. en vaan kehannu siinä tilanteessa alkaa löylyttämään Jackia koska Roxane oli miun kanssa ja se ei _ikinä_ kiellä host poikiaan) ja tullaan tosi hyvin toimeen. Jack tekee kaiken mitä käsken tekemään, käyttäytyy yleensä tosi fiksusti ja pyytää heti anteeks jos tekee jotain vähänkään typerää. Oltiin esimerkiks kerran tulossa pyörällä kotiin koulusta ja Jack ei pysähtyny sellasta tosi pientä tietä ylittäessä, vaikka käskin pysähtyä. Olin tietysti tosi upset, koska Jack on kuitenkin miun vastuulla ja jos sille tapahtuu koulumatkalla jotain niin se on miun vika. Pysähdyttiin juttelemaan just noista edellämainituista asioista ja kun lopuks sanoin että "So when I tell you to do something, you..." ja ennenku kerkesin jatkaa loppuun niin Jack jatko "listen. I'm sorry" ja näytti siltä, että se oikeesti tajus tehneensä väärin. Jackin kanssa on helppo puhua rakentavasti, koska se haluaa puhua asioista sillonkin kun sitä vaikka suututtaa.

Toinen juttu mitä kuulee aika usein on se, että on vaikeeta työskennellä ja asua samassa paikassa. No, miusta ei! Oon täällä ihan oikeesti yksi perheenjäsenistä ja oon ollu sitä ihan alusta asti. En oo kertaakaan jättäny käymättä esimerkiks jääkaapilla vaan sen takia, että en kehtais mennä syömään sieltä mitään. Ihan huoleti käytän kaikkea mitä vaan löytyy, koska tiedän sen olevan ok. Otan joskus tietokoneeni ja meen alakertaan istumaan muiden kanssa, ihan vaan seuran takia. Host vanhemmat jättää miulle sunnuntaisin (se on viikon ainut perheateria) ruokaa valmiiks mikroon, jos en oo kotona ruoka-aikaan. Miulta kysellään joka päivä että minkälainen päivä on ollu ja mitä oon puuhaillu. Ei kysytä oonko siivonnu alakerran, imuroinu Jackin huoneen tai vaihtanu petivaatteet ja se tuntuu hyvältä koska tiiän, että miun luotetaan tekevän ne asiat ilman kysymistä. Voin ihan luontevasti jutella host vanhempieni kanssa mistä vaan ja ollaankin juteltu syvällisesti esimerkiksi Suomen ja Britannian koulujärjestelmästä. Miulle on kerrottu mihin pubeihin kannattaa mennä ja mitkä kannattaa kiertää suosiolla kaukaa. Voin pyytää, että host vanhemmat ostaa kaupasta jotain tiettyjä juttuja (esim. raejuusto) ilman "kehtaanko nyt kysyä tätä.."-oloa. Saan kutsua tänne perheeni ja kavereita Suomesta käymään millon vaan, kunhan vaan hoidan Jackin kouluun ja sieltä takasin kotiin + kotihommat. Se on miusta aika huippua! Huippua on myös se, että Kyra osti miulle ja Roxanelle liput VegFesteille eikä halunnu ottaa mitään rahaan siitä.

Ja mitä tulee työpäiviin, niin ne loppuu poikkeuksetta aina kun toinen vanhemmista tulee kotiin. Ainut ero työajan ja vapaa-ajan välillä on se, että toisessa oon vastuussa Jackista ja toisessa en. Kumpanakin aikana oon kuitenkin ihan oma itseni, miulla ei oo kahta eri roolia ja puhun ja toimin ihan samalla tavalla olin sitten kahdestaan Jackin kanssa tai koko perhe koossa. Jään tosi usein alakertaan hengaamaan työpäivän jälkeen, mutta saatan myös mennä yläkertaan tai syödä jotain tai lähteä vaikka lenkille. Ne kaikki vaihtoehdot on ihan tasapainossa toistensa kanssa.

Tiedän olevani aika hyvässä tilanteessa ja arvostan tätä tosi paljon. En usko, että tätä parempaa perhettä vois ees juuri minulle olla olemassa! En voi tarpeeks painottaa sitä, että ei kannata tyytyä liian vähään etsiessään host familya. Host family on kuitenkin yks suurimmista asioista, jotka vaikuttaa siihen tuutko viihtymään au pairina vai et.

Ps. Anteeksi kuvattomasta postauksesta, ehkä tätä nyt kuitenkin joku jaksoi lukea siitä huolimatta!

"From the day they arrive on the planet, and blinking, step into the sun, there is no more to see than can ever be seen, more to do than... no. Sorry, that's The Lion King"

Alottelin tätä postausta jo eilen, mutta jouduin lopulta punnitsemaan nukkumisen ja bloggaamisen väliltä ja tällä kertaa uni vei erävoiton. Mutta tässä sitä nyt ollaan! Tänään oli tosi vaikee nousta aamulla, mutta onneks J oli helppo nakki ja teki kaikki aamutoimet kiltisti ja ennätyksellisen nopeesti. Nähtiin koulumatkalla päätön pulu ja se oli niin karu, että oisin halunnu ottaa siitä kuvan. En kuitenkaan kerenny kaivaa puhelinta esille siinä matkalla koululle, koska oltiin muutenkin taas vähän myöhässä liikenteessä ja tullessani takaisin päin joku/jokin (toivon ensimmäistä) oli kalunnu puluparan puhtaaks... Kun pääsin kotiin niin tein itelleni hyvän aamupalan ja satuin just aukasemaan telkkarin kun joltain musiikkikanavalta tuli 40 minuutin ajan pelkästään One Directionin biisejä!!! Fiilistelyjen jälkeen palasin karuun todellisuuteen ja aloin siivoomaan alakertaa. En löytäny sitä moppausveteen laitettavaa pesuainetta mistään, mutta keittiön kaapissa oli joku putilo ranskaksi ja putiloa koristi kuva kiiltävästä laattalattiasta, joten päätin sitten laittaa sitä. Virhe. Koko keittiö hais niin voimakkaasti kloorilta, että paniikissa sitten tuulettelin keittiötä loppupäivän. Elikkäs jeesbox, en tulevaisuudessa koske samaan aineeseen uudestaan! Siivoilun jälkeen lähdin kävelemään Barnetin keskustaan, koska oon tässä lähiaikoina ollu kalenterin tarpeessa. Luulin että olis ihan easy juttu napata kalenteri kainaloon ja kipasta takasin kotiin, mutta lopulta ravasin neljässä eri liikkeessä yhteensä kahdeksan kertaa kunnes lopulta luovutin ja tyydyin Barnetin valikoimaan. Täällä ei oo sellasia kalentereita mitä Suomessa, vaan 85% kalentereista on sellasia päiväkirjatyylisiä yksi päivä = yksi kokonainen sivu. Onneks sain ees vähän hillitymmän version.

Täällä on ollu parina päivänä ihan järkyttävän kylmä. Joudun puhaltelemaan käsiin lämmintä ilmaa ollessani omassa huoneessani ja tälläkin hetkellä kirjottelen täältä peittoni alta. Tää kylmyys on ihan erilaista mitä Suomessa. Täällä kylmyys on sellasta kosteeta, eli se ryömii vaatteiden alle ja siitä luihin ja ytimiin. Ei siis mikään ihme, että ostoslistalle on ilmestyny tässä nyt paksua kaulaliinaa, feikkiuggit (what's wrong with me, mutta Primarkista 5 punnalla niin samakos tuo), neuleita ja pipo. Pitäis ostaa myös uudet Converset, kun miun nykyisten tennareiden pohjassa on reikä. Huomasin sen viime sunnuntaina keskustassa, kun yhtäkkiä tuli hirvee sadekuuro ja kaikki kadut lainehti vedestä. Niin tosiaan, sunnuntaina oli iso au pair meeting ja se oli tylsä. laimea. mitäänsanomaton. huono. surkea... noh niin. Onneks miulla oli kuitenkin taas ihanat tytöt messissä mukana ja karattiin sitten vähän myöhemmin pois, haha. Tässä nyt kuitenkin vähän kuvia tuolta tapaamiselta. Nauratti tuo Roxanen tuoma kakku, mentiin siis picnicille ja hänellä ei ollu mitään muuta kun yks kokonainen kakku mukana. :---D



Eilen taas käytiin Roxanen kanssa McDonaldsissa ja yksinkertaisesti siitä syystä, että yksikään kahvila täällä ei ollu enää auki klo 19:00... Luulin asuvani Lontoossa, Joensuussakin kahvilat on pidempään auki! Syötiin kuitenkin hampat + ranskalaiset puoliks (kun olin kassalla maksamassa niin se myyjä kysy että oisko miulla jotain tiettyä kolikkoa ja koska en vieläkään tunnista näitä kolikkoja, niin annoin sit reippaasti koko kukkaron sille myyjälle ja se kaivo sieltä oikeen rahan) ja kotimatkalla juteltiin syvällisesti Suomen ja Saksan koulusysteemien eroista. Jatkoin keskustelua vielä kotona host isän kanssa ja lopussa se totes mulle että "I'm so glad you are going to university because you are so clever girl". Ihana! :(

I HAVE A HOST FAMILY!!!!!!!!!!!

En tiedä mitä sanoa. Pelottaa kamalasti, naurattaa, itkettää, tärisen, jännittää. Puoli vuotta tähän pisteeseen tähtäsin, mutta en silti osannut todellakaan varautua tähän uutiseen: musta tosiaankin on tulossa au pair. Sain tänään viestiä siltä perheeltä, joka hylkäs mut tuossa kesäkuun alussa. Olin siis sillon top kahdessa, mutta hävisin toiselle, koska mulla oli määrällisesti vähemmän lastenhoitokokemusta. Nyt muutama tunti sitten tuon saman perheen äiti laittoi sähköpostia, että se niiden valitsema tyttö peruikin koko homman ja olisinko vielä kiinnostunut tulemaan heille au pairiksi. TOTTA IHMEESSÄ OLEN!!!!! Sovittiin että jutellaan huomenna skypessä tarkemmin, mutta yksi asia on varma - MINÄ MUUTAN ENSI KUUN LOPUSSA LONTOOSEEN.

Perhe asuu siis Pohjois-Lontoossa, New Barnetissa. Mun hoidettavana on 7-vuotias poika + perheen 13-vuotias koira. Molemmat vanhemmista työskentelee poliiseina ja ainakin se äiti oli skypen välityksellä aivan ihana! On vaikeaa keksiä mitään sanottavaa, en voi vieläkään uskoa että pääsen lähtemään ihan oikeasti....

Laitoin tähän nyt tällaisen kartan, joka antaa ehkä vähän osviittaa siitä missä kohti Lontoota tuun majailemaan vuoden päivät!

Terveisin: jännittynyt ja paniikkinen Milla

Haastattelusta

Hip hei, paljon jännitetty haastattelu on nyt ohi! Eli tosiaan, viime lauantaina odotin todella hermostuneena tietokoneen edessä sitä, että kello löisi 12:00 ja the haastattelu alkaisi. Äiti kävi huikkaamassa ovelta pikaiset tsempit ja suin vielä hiuksiani parempaan kuosiin ennen H-hetkeä. Kaikki huolet ja murheet katosivat kuitenkin sillä samalla hetkellä, kun tämän perheen äidin naama ilmestyi ruutuun ja kuulin erittäin selkeällä brittiaksentilla "Good morning Milla!". Tunsin heti välittömän connectionin itseni ja tämän äidin välillä, enkä enää yhtään pelännyt mokaamista. Ymmärsin (kiitos selvän aksentin) lähes kaiken mitä perheen äiti sanoi ja yllätin jopa itseni puhumalla englantia epäröimättä ja monipuolisesti. Sain jopa kehuja, haha. Juteltiin lähes puoli tuntia hyvissä merkeissä, eikä tilanne todellakaan vaikuttanut varsinaiselta haastattelulta. Skypettelystä jäi todella hyvä mieli ja tuntuu, että tämä perhe olisi minulle ehdottomasti sopivin tähän astisista perheistä. Perheen poikakin eksyi kameran eteen ja hetken ujosteltuaan kysyi, tykkäänkö videopeleistä. Kun vastasin omistavani Wiin, poika - yhtään liitoittelematta - alkoi hyppiä tasajalkaa ja kiljui riemusta. Poika myöskin rakastaa Harry Potteria, joten jospa tästä nyt tulisi jotain...!

Juttutuokiomme jälkeen perheen mum laittoi vielä sähköpostia, että oli todella mukava jutella ja että voisinko vielä skypettää hänen kanssaan nyt tulevana lauantaina. Mikäpäs siinä, kyllä sitä nyt omista ylioppilasjuhlistaan kehtaa karata hetkeksi toiseen huoneeseen skypettämään Englantiin! En muuten tiedä onko perheen äidin halu jutustella toistekin jotenkin huomattava seikka ottaen huomioon, että au pairin valinta suoritetaan samaisena viikonloppuna... En uskalla elätellä mitään toiveita, joten pitää kai vaan jaksaa odottaa se viikko nyt. Tuskaa!