I saw a blind man in Amsterdam with a box around his neck and the music box kept singing on and the song I won't forget

Miun au pair vuosi alkaa olla aika nätisti paketissa, tänään se on varmaan pakko uskoa. Edessä on vielä viimeinen kokonainen päivä täällä ja huomenna suunnataan sit aamupäivästä Heathrowlle Mian kanssa. Joudun tosin sanomaan heipat Kyralle ja Jackille jo tänään, koska ne lähtee ajamaan host mumin vanhemmille, jossa Jack on täyshoidossa seuraavan viikon. Annoin eilen läksiäislahjani (orkidean + valtavan suklaalevyn) ja käytiin syömässä vielä viimeistä kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Muisteltiin vanhoja juttuja, Steve ja Jack yritti opetella sanomaan R:n suomalaisittain, syötiin ihan tajuttoman hyvää ruokaa (seasonal chinese vegetables with oyster sauce riisillä<3) ja niin edelleen.

Oon tavallaan yllättyny siitä miten helposti nää viimeiset päivät on menny, luulin että oisin ihan hysteerisessä tilassa ja itkisin silmät päästäni aamusta iltaan. Miulla on kuitenkin ollu tosi hyvät fiilikset ja tuntuu hyvältä tulla Suomeen. Tietysti takana on sellanen pieni haikeus, mutta oon tyytyväinen että sellainenkin tunne löytyy. Ainakin tiedän viettäneeni mahtavan vuoden ja oppineeni niin itsestäni kuin maailmastakin vaikka mitä uutta ja tiedän, että tänne puolelle maailmaa jää ihmisiä joista välitän (ok nyt kyynelehdin muutamaan kyyneleen verran). Mutta tosiaan, en halua vollottaa holtittomasti, sillä sain täällä paljon enemmän mitä uskalsin edes unelmoida. Oon onnellinen että uskalsin lähteä ja että pääsin juuri tähän perheeseen, siinä riittää iloa ja onnea hamaan tulevaisuuteen asti.

Hoidin Operaatio Pakkauksen eilen ja nyt on kaikki materia siististi tungettu matkalaukun ja rinkan uumeniin. Olin ihan paineissa painorajoitusten takia, mutta yllätyksekseni miun tavarat painaa yhteensä (rinkka + matkalaukku + käsimatkatavarat) 35kg eli ei todellakaan paha! En ois kyllä saanu näitä tungettua yhteen laukkuun, mutta voisin siis vielä raahata lisää tavaraa melkein 20kg edestä (jos haluaisin nauttia koko rahasta). Nähtävästi oon ihan hyvin saanu myytyä tavaraa eBayssa ja vanhat vaatteet heitin armotta roskiin. Tuntuu hyvältä raahata Suomeen vaan pakolliset kamppeet, tuun kuitenkin juoksentelemaan kirppareilla hyvin ahkerasti. Ja tästä tulikin mieleeni se, että siirsin just kaikki rahani brittitililtä suomitilille. En nyt jaksanu tehdä tälle brittitilille mitään, pitää varmaan yrittää sulkea se sitten Suomesta käsin. Muuten antaisin sen varmaan vaan olla, mutta en sit tiedä onko miten mukavaa kun ne lähettelee postia tähän miun host perheen osoitteeseen.

Tää kulunut viikko on kyllä ollut kaikista mahdollisista näkökulmista mainio viikko. Mia tuli meille tiistaina ja yökyläili täällä kaksi yötä. Kokkailtiin hyvää ruokaa = Mia kokkasi, höpötettiin suomeksi AAAH rakastan puhua suomea (ja hassua kyllä, miun kurkkuun alko koskemaan kaiken sen äänentuottamisen ansiosta :D), käytiin puistossa Jackin kanssa, tehtiin miun viimeinen reissu Lontoon keskustaan, haaveiltiin Suomesta ja pelättiin putoavia lentokoneita. Eilen Mia lähti sitten tutkailemaan Lontoota vähän tarkemmin kaverinsa kanssa ja mie jäin tänne puuhailemaan vikat jutut host perheeni kanssa. Nähdään kuitenkin taas huomenna, koska Steve tosiaan heittää meidät molemmat Heathrowlle. Meillä on käytössä todella pieni punainen "leppäkerttuauto" ja meitä on tosiaan kolme ihmistä + kaksi matkalaukkua + rinkka + iso tietokonelaukku + reppu + pieni matkalaukku. 5/5.

Nyt taidan mennä syömään Jackin kanssa aamupalaksi jäätelöä, oon viimeistä päivää au pairina eli käytännössä voin tehdä mitä haluan. Eiks niin?

// Joo no voisinkin tässä vaikka ottaa tuon "en halua vollottaa holtittomasti" lauseen takaisin. Kaikki oli hyvin siihen asti kunnes Kyra ja Jack alkoi tekemään lähtöä. Kyra halas minuu ja toisteli vaan miten ikävä sillä tulee minuu ja että niillä on aina miulle huone vapaana jos haluan tulla käymään. Sain kuulla myös monia muita ihania juttuja, mutta en saa niitä päähäni juuri nyt. Mutta on varmaan sanomattakin selvää että en todellakaan itkuitta selvinny, onneksi hillitsin itteni edes siihen asti kunnes auto peruutti pihasta pois. Sit räjähdin vaan itkemään ja oon siitä asti (eli siis tällä hetkellä noin ~10h) itkeny enemmän tai vähemmän koko ajan. Kirjotin Jackin liitutauluseinään "moimoi ihana poika<3" ja itkin samalla siinä polvillani. Tää on ihan kamalaa! Oisin halunnu viettää illan Steven kanssa, mutta pelkkä ajatus host daddyn kohtaamisesta sai silmät kostumaan, joten miun oli pakko vaan olla omassa huoneessa ja nyyhkiä yksikseni aina kun tajusin, että oon ihan oikeesti lähdössä huomenna. En tiedä olisinko iloinen vai surullinen tästä tilanteesta, lähteminen ois ainakin helpompaa jos miulla ei ois ollu näin mahtavaa perhettä. En pysty menemään nukkumaan koska tiedän, että tuleva aamu on miun koko au pair vuoden viimeinen. Viimeistä kertaa herään omasta huoneestani ja näen meidän vehreän takapihan. Viimeistä kertaa rapsuttelen Harrya ja viimeistä kertaa pidän sitä sylissä. Viimeistä kertaa kannan laukkuni ulos ja suljen ulko-oven perässäni. Tää on niin vaikeeta.

You look at me like I'm crazy but you'll get what you deserve when suddenly the world stops and you think I'm not around look down baby, I'm probably in your pocket now

Kello on 23:23 ja pitäis kaiketi olla nukkumassakin, mutta en voi juuri nyt toteuttaa noinkaan yksinkertaista asiaa. Tasan viikon päästä oon ollu Suomen maaperällä jo tunnin ajan. Näytän luultavasti väsyneeltä ja itkeneeltä, takana on tähän astisen elämäni vaikeimmat hyvästit ja kannettavana 54 kilon edestä materiaa. Mutta tiedän myös olevani onnellinen ja se helpottaa lähtemistä. On hyvä olla täällä, mutta on myös hyvä olla Suomessa.

Oon poistunut kotoa viime päivien aikana vaan juoksulenkille, elokuviin Jackin kanssa ja Ben&Jerry's ostoksille. Meidän päivät Jackin kanssa on kulunu lautapelien ja siivoilun merkeissä, mutta käytiin tosiaan eilen katsomassa How to Train Your Dragon 2. Oli luonnollisestikin huonompi kuin ensimmäinen osa ja Hiccupin englantiääni poras reiän miun aivoihin. Koko elokuva ei kuitenkaan ollut ihan läpimätä ja vuodatettiin Jackin kanssa kyyneleitä kilpaa koskettavissa kohtauksissa. Ollaan pelattu ihan urakalla Afrikan Tähteä ja Mustapekkaa (ja oon yllättänyt itseni häviämällä joka ikinen kerta), käyty piknikillä paahtavassa helteessä ja viihdytty siellä tuskaisesti tunnin ajan, toisteltu kuinka tullaan ikävöimään toisiamme ja muuta mukavaa. Lisäksi mie oon rikkonu lautasia ja pesuainepulloja, kuunnellu Mambaa ja muita legendaarisia suomalaisia bändejä, lähestynyt lapsuudenystävää, kyhännyt kokoon useita työhakemuksia sekä haaveillut kaikesta siitä, mitä voin tehdä kun oon takaisin Suomessa. Ja nuo haaveilut itse asiassa on nyt tämän postauksen suola, kuvituksen mahdollistamiseksi pengoin vanhoja kuvia muistikortiltani. Osa kuvista on laadultaan pahempia kuin itse pahuus, mutta ei anneta sen häiritä tunnelmaa.





Vuoden kaukosuhde kahdella näkemisellä ei oo ollu mitenkään erityisen mainio juttu. En oikein muista miltä tuntuu seurustella ja jakaa arkensa toisen kanssa, joten luonnollisestikin välillä on vaadittu vakavia toimia suhteen ylläpitämiseen. Ollaan koettu vuoden aikana paljon - poikaystävä muun muassa armeijan - ja ehkä kasvettu siitä syystä hieman eri suuntiin kun ei olla oltu jakamassa niitä kokemuksia yhdessä. Skypet sun muut on ihan oiva tapa pitää yhteyttä, mutta ei ne mitenkään pysty korvaamaan ihan naamatusten vietettyä aikaa. Välillä ei huvita puhua tai on liian kiire, josta yleensä seuraa täydellinen mediahiljaisuus. Miulle on myös henkilökohtaisesti vaikeeta syväanalysoida tätä elämääni täällä läheisilleni, koska niin harva pystyy samaistumaan miun tunteisiin. Mutta tosiaan, odotan tällä hetkellä eniten vaan sitä hetkeä kun pääsen puolen vuoden tauon jälkeen tuttuun syliin.<3





Suomen luonto on ollu arvokas osa miun elämää ihan pienestä pitäen. Lontoo tarjoaa melkein kaikkea mahdollista, mutta Suomen metsät täältä puuttuu. Sellaiset metsät, jotka on täysin koskemattomia ja joissa liikkuu niin pieniä kuin isojakin villieläimiä. Sellaiset metsät, joihin kuka vaan voi mennä ja kerätä kulhot täyteen mustikoita tai vaikka pystyttää teltan yöksi. Kaipaan metsän huminaa ja raikasta ilmaa, havunneulasia kapealla kinttupolulla, sitä miten oksat rasahtaa katketessaan kun oikaisee läpi umpimetsän. Sitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen. Ryntään metsän siimekseen melkein heti kun kapuan Joensuussa ulos autosta, sillä meillä on poikaystäväni kanssa tiedossa pieni, muutaman päivän pituinen irtiotto. Odotan myös sitä hetkeä kun vedän lenkkarit jalkaan ja pääsen juoksemaan raikkaaseen ilmaan ja vihreisiin maisemiin. Motivaatio on yllättävän tiukilla kun ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, asfalttia ja betonia.





Odotan myös tietysti perheeni näkemistä ja yhdessä vietettyä aikaa. Oon aina arvostanu vanhempiani (myös pahimpina teinikiukutteluaikoina, vaikka välillä sanoin asioita mitä en tosissani tarkoittanutkaan) ja tykkään viettää aikaa niin äitin kuin iskänkin kanssa. Katotaan yhdessä telkkarista sarjoja ja elokuvia, syödään säännöllisin väliajoin yhdessä ja änkeän mukaan kauppareissuille. Varsinkin nyt vähän vanhempana tykkään oikeesti jutella asioista ja kertoa omista asioistani. Miulle oli tosi kova paikka lähteä tänne sillon viime vuoden elokuussa (tosin vielä kamalampaa oli lähteä sillon helmikuun vierailun jälkeen takaisin Lontooseen), mutta vuoden aikana oon itsenäistynyt ja huomannut sen, ettei miun välit vanhempiini/sisaruksiini muutu vaikken asuiskaan saman katon alla muun perheen kanssa. Mummin ja ukin luokse suuntaan myös yökyläilyn muodossa, oon ikuisesti ukin ja mummin pikku tyttö ja mummin murkinoita ei ole voittanutta. Unohtamatta tietenkään meidän karvakuonoa<3





Viime elokuussa ihastuin pari viikkoa ennen lähtöä mustikoiden keräämiseen ja tänä vuonna aionkin kykkiä mustikassa aamusta iltaan, toivottavasti arvon seuralaisteni (Mia & Valtteri) kera. Tuoreet mustikat on herkuista parhain, varsinkin mustikkamaitoa voisin litkiä litratolkulla. Aamupuuroonkin saa mukavasti makeutta mustikoiden muodossa. En oikeestaan keksi paikkaa, mihin mustikoita ei vois tunkea hyvällä menestyksellä. Kaiken tämän hypetyksen kruunaa tietysti se fakta, että metsät on mustikoita pullollaan ja kerääminen ei maksa itikoiden hätistelyä ja pientä selän jomotusta enempää!





Aion myös mennä haahuilemaan hautausmaalle ja ehkä moikata tuttuja kurrekamuja. Isomummin haudalle vien pitkän tauon jälkeen kynttilän ja lueskelen hautakivistä mielenkiintoisia nimiä. Lontoon hautausmaat on mielenkiintoisia, mutta kyllä se Joensuun hautausmaa on vieläkin se henkilökohtainen lempparini.





Voin olla onnellinen siitä, että kaikki kaverit on pysyny mukana matkassa koko tämän ulkomailla vietetyn vuoden ajan. Melkein kaikilla on uusi elämä toisella paikkakunnalla, mutta siitäkään huolimatta mikään ei oo muuttunu. Tiedän että meillä on tiedossa onnellisia jälleennäkemisiä ja tiedän myös sen, ettei meillä tuu olemaan yhtään vaivautuneita hetkiä. Ainakin riittää tarinoita kerrottavaksi, niin täältä Lontoosta kuin vaikkapa Helsingistä tai Tampereelta. Tuntuu hyvältä tietää olevansa rakastettu. Tällä hetkellä meillä on Valtterin kanssa tiedossa kirppiskierrosta ja pussikaljoittelua, kumpikin aktiviteeteista tekee miut onnelliseksi. Odotan myös uusien tuttavuuksieni tapaamista, sillä tiedän että meidän tapaamisen jälkeen on tiedossa täysin uudet seikkailut.





Täydelliset bikinit jäi nyt löytymättä, mutta aion siitäkin huolimatta heittää talviturkin heti kun osuu sopiva rapakko kohdalle. Lähes täysin vedettömässä kaupungissa eläminen on ainakin näin helteillä kirottua. Ja ei, Thames on niin likainen ettei siinä saa uida. Tiedän täällä yhden ainoan uimapaikan - pienen lammikon - mutta sen saman paikan tietää kaikki muutkin täällä. Eli uintirauhaa ei sieltä juurikaan löydy eikä ainakaan itseäni erityisesti houkuttais jäädä sinne makoilemaan pulahtamisen jälkeen. Haluan kirmata tyyneen järveen iltamyöhällä vailla rihman kiertämää.


Ps. Au pair urani on loppusuoralla ja näin ollen loppu häämöttää myös tälle blogilleni. Oon pyöritellyt ajatusta uuden blogin perustamisesta, kiinnostaiskohan ketään lueskella miun juttuja myös vastaisuudessa pudisteltuani Lontoon pölyt päältäni?

Let's go, I want to go all the way to the horizon

Viime yö oli yksi tuskien taival. Nukahdan yleensä tosi helposti ja vaivattomasti, mutta viime aikoina oon vaan tuskaisena pyöriny sängyssä ja havahdellut hereille silkkiäkin ohuemmasta unesta puolen tunnin välein. Todella raivostuttavaa, varsinkin kun tiedän mistä tää unettomuus johtuu enkä silti voi tehdä asialle mitään. Meillä on ollu Lontoossa ihan järjettömän tukalat ilmat, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja on vaan halunnu istua jääkylmässä suihkussa aamusta iltaan. Toinen vaikuttava tekijä on luultavasti se, että lento Suomeen lähtee kahdentoista yön päästä.

En osaa enää olla tän host perheeni kanssa. En tiedä mitä sanoa tai mistä puhua. Olo on vaan tosi levoton koko ajan, iltaisin itkettää kun mietin hyvästejä ja päivisin haaveilen vaan siitä että pääsisin jo Suomeen jatkamaan elämää. On suorastaan piinallista olla tässä välivaiheessa, edessä on enää yksi viikonloppu täällä ja silti päiviä on vielä enemmän kuin kahdessa kädessä sormia. Toivottavasti viimeiset päivät menis nopeeta, sillä en todellakaan osaa nauttia niistä yhtään. Asiaa ei myöskään helpota se fakta, että miulla ei oo niin mitään hajua mitä aion antaa näille läksiäislahjaksi. Aion ottaa miusta ja Jackista valokuvan, mutta lähetän sen luultavasti sitten postissa pitkän kirjeen kera. En pysty sanomaan näin naamatusten kaikkea mitä haluaisin (koska oon itkupilli) enkä tässä hämmentyneisyyden vaiheessa pysty kokoamaan ajatuksiani järkeväksi tekstiksi, joten ajattelin ottaa vähän etäisyyttä ja kirjoittaa sitten ajatuksen paperille.

Jackilla on enää kaksi koulupäivää jäljellä, eli pian voin hyvästellä (ainakin toistaiseksi) klo 07:00 aamuherätykset. Mutta toisaalta tää muutos tarkoittaa sitä, että oon Jackin kanssa kahdestaan 24/7 aamusta iltaan. Ei olla vielä pohdittu tekemistä meidän seitsemälle yhteiselle pitkälle päivälle, mutta käydään mahdollisesti retkeilemässä jossain hieman kauempana. Oon ottanu matkalaukun, rinkan ja käsimatkatavararepun tuohon lattialle nököttämään ja heitelly niihin jo vähän täytettäkin. Miulla saa olla lentokoneessa yhteensä 23kg + 23kg + 8kg ja luulen kyllä pärjääväni erinomaisesti. Aika ankaralla kädellä oon karsinu omaisuuttani, mutta en haluu raahata Suomeen mitään mitä en jokaisella solullani palavasti rakasta.

En oo hirveesti ottanu nyt tässä kuvia, mutta miulla oli oikein mainio viikonloppu! Perjantaina aamusta käytiin Roxanen kanssa kaupassa, ostettiin leivontatarpeita ja tultiin meille leipomaan. Saatiin hirveän sotkun lisäksi aikaiseksi mokkapaloja, skonsseja ja sitruunamuffinseja. Illalla kokoonnuttiin sitten Roxanen ja Elinan kanssa meille afternoon tean merkeissä. Syötiin ehkä 1/10 kaikista leipomuksista (kaikki kolmioleivät kyllä syötiin, nam!) haha, mutta parempihan se tietysti on tehdä liikaa kuin liian vähän. Lauantaina lähdettiin Elinan kanssa Westfieldiin vähän kiertämään kauppoja, minä en kyllä luojan kiitos löytäny muuta kuin meikkejä. En vieläkään halua ymmärtää sitä, että saan täältä ostettua meikkivoiteen + ripsivärin + peitevärin samalla rahalla, jolla saan Suomesta pelkästään tuon tismalleen saman ripsivärin. Käytiin myös syömässä Nando'sissa ja sit illalla vielä jossain pubissa Angel Islingtonin kulmilla. Torkuin koko tubematkan ajan ja laahustin järkyttävän väsyneenä kotiin. Sunnuntaina heräsin klo 11:30 ja kerrankin tunsin pirteyden virtaavaan jokaiseen jäseneeni heti kun avasin silmäni. Lähdin vesilasillisen saattamana kohti Wood Greenin Primarkia, koska olin lauantaisella reissulla bongannu täydellisen farkkutakki-mutta-hihat-ja-huppu-kollarikangasta -asian, mutta väärässä koossa. Onneks Wood Green ei pettäny tälläkään kertaa ja lähdin erittäin onnellisena tyttönä Primarkista mukanani tuo kyseinen takki + alusvaatteita. Kipaisin Lidliin ja ostin vähän evästä mukaan, jonka jälkeen suuntasin Hyde Parkiin. Matka ei kyllä sujunu ihan mutkattomasti, sillä pyöräilijä törmäs meidän bussiin. Onneks ei käyny miehelle mitään, sen verran vetreästi hän itsensä keräsi sieltä maasta ja tuli mesoamaan kuskille (joka oli kyllä täysin viaton tähän onnettomuuteen). Illalla löysin kotimatkalla oyster cardin bussista ja kävin tsekkaamassa oisko siellä yhtään rahaa (on täysi mahdottomuus enää saada kadotettua oyster cardia takaisin). Ja olihan siellä, 20 puntaa! Meinasin hyppiä riemusta.

Oon tehny mainioita ostoksia viime aikoina. Kävin hamstraamassa muutamat levyt HMV:ltä, mm. George Ezraa. On varmaan tarpeetonta mainita miten tulisesti rakastunut oon tuohon ihanan matalaääniseen nuoreen mieheen (joka btw on kotoisin näiltä meitsin hoodeilta). Vietettiin muuten edellinen viikonloppu Roxanen kanssa T in the Parkin merkeissä, seurattiin Biffy Clyron keikkaa meidän kotisohvalta. Oli ihan mieletön spektaakkeli ja Roxanekin oli mennyttä naista viimeistään viimeisiin biiseihin mennessä.

Nyt jatkan laiskottelupäivääni tomaattikeitolla ja Supernaturalin merkeissä.

Ps. Jack opetteli "kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut" -vitsin suomeksi.<3

"I love San Francisco and Brighton has something of San Francisco about it. It's by the sea, there's a big gay community, a feeling of people being there because they enjoy their life there."

Viime lauantaina tehtiin siis pikainen visiitti Brightoniin. Olin tästä reissusta varsin iloinen, koska en oo aikaisemmin käyny Brightonissa vaikka oon ehkä pienesti halunnutkin. Vietettiin mukavat neljä tuntia meren äärellä, lähinnä Brighton Pierin merkeissä. Käytiin ensin pelihallissa, jossa Jack voitti meille ihan karseet avaimenperät... Miekin yritin parhaani mukaan tunkea kolikoita koneisiin ja voittaa edes jotain, mutta ilmeisesti olin n00b amatööri ja jäin ilman voittoa. Onneks Kyra sitten voitti jonkun vaaleanpunaisen ponin (avaimenperä sekin) ja halus antaa sen miulle. Kelpuutin sen lohdutuspalkinnoksi, se on oikein söpö ja turha muovikrääsä. En tiedä mitä teen sille Jackin voittamalle yksilölle, en ainakaan ota mukaani Suomeen...





Pelihallista siirryttiin ihan Brighton Pierin päähän, jossa sijaitsee pienimuotoinen huvipuisto. En henkilökohtaisesti vihaa mitään niin paljon kuin huvipuistojen laitteita, mutta siinä sit yhtäkkiä huomasin ranteessani violetin rannekkeen ja kuulin Kyran kehotuksen mennä Jackin kanssa laitteisiin. Great. Käytiin sit jossain kauhutalossa (pidin silmiä kiinni tai kiljuin), törmäysautoissa, teekupeissa, karusellissa, tukkijoen tyylisessä vuoristoradassa (ihan kamala, istuit vaan "tukin" sisälle ja pidit reunoista kiinni. SIIS MITÄ, ei minkäänlaisia turvavaljaita etc??!!111) ja sit sellasessa laitteessa, joka nous suht korkealle ja "pomputti" ylös ja alas samalla kun pyöri ympyrää. Kieltäydyin kaikista hirveimmistä laitteista, mutta onneks myöskään Jack ei ollut halukas kokeilemaan niitä. Hyi.





Siinä kun oltiin aikamme pyöritty niissä laitteissa, päätettiin lähteä jatkamaan matkaa. Ennen autoon siirtymistä käytiin heittämässä vähän kevyttä kenttälounasta naamaan ihan kivassa pubissa. Lemppareita oli sipulirenkaat, niitä vois syödä esim. rekkalastillisen yhdeltä istumalta. Meidän viereisessä pöydässä istui turisteja, jotka otti niiden fish&chipseistä kuvia varmaan kymmenen minuuttia ennen kuin kenelläkään oli lupa alkaa syömään haha. Lounaan jälkeen Jack halus vielä käydä ostamassa itselleen söpöstä leipomosta muffinssin, joten koukattiin sinne ennen kuin lähdettiin ajamaan takaisin leirintäalueelle.





Tavallaan on harmi etten päässy kunnolla Brightonin makuun, koska näkemäni perusteella kyseessä on rento ja freesi kaupunki. Kauniita pieniä kujia, lippuja ripustettuna ympäri keskustaa ja tietysti meri ihan siinä vieressä. Ois ollu ihan mielenkiintoista viettää vähän enemmän aikaa uusissa maisemissa Brightonin kaltaisessa kaupungissa, mutta haluun nauttia Lontoosta nyt nämä viimeiset viikonloput. Viikonloppuja on itse asiassa tässä vaiheessa enää kolme jäljellä enkä oikein vieläkään ymmärrä lähestyvää lähtöä. Oon nyt viime aikoina intoillut paljon pääsystä Suomeen, mutta ehkä en vielä tajua mitä kaikkea joudun jättämään taakseni. Onneksi minuu odottaa kotona äiti ja isi, poikaystävä, sisarukset, mummi ja ukki, Nitro, havumetsät (täynnä mustikkaa), uudet tuttavuudet, pyörä(t), kirpputorit, ruisleipä, mustista karkeista koostuvat irttaripussit ja ihana suomen kieli. Miulla on ollu ihana vuosi ja oon varma, että miulla edessä lisää yhtä ihania vuosia olin missä päin maailmaa tahansa.

Ps. The Fault In Our Stars on muuten paljon parempi elokuvana kuin kirjana! Augustus Waters 5/5.

Maybe I will find you where all the black is white

Meidän viime viikonlopun telttailuretki oli yksi tämän Englannissa vietetyn vuoteni kohokohtia. Kyllä siinä pääsi ihan mukavasti oikeaan tunnelmaan, vaikka olikin käytössä vesivessat ja aamupalaksi pystyi paistamaan munakkaan.





Lähdettiin ajamaan kohti Sussexia perjantaina aamupäivästä, koska haluttiin välttää pahin liikenneruuhka. Napattiin Jack koulusta mukaan ja lähdettiin tien päälle. Oli ihan tajuttoman kuuma, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja jouduttiin vielä kaiken lisäks kärsimään liikenneruuhkassa tunnin ajan. Matka kesti liikenneruuhkineen noin kolme tuntia ja oltiin perillä meidän leirintäalueella kolmen aikoihin. Leirintäalue oli ihan mukavan kokoinen niitty ja jokaisen leirin edessä oli oma nuotiopaikka. Meidän ensimmäinen missio oli laittaa teltat kasaan ja siinä pienen hämmentyneisyyden jälkeen sain oman telttani pystyyn. Oon kyllä koonnu telttoja ihan kiitettävästi elämäni aikana, mutta juuri tämän kyseisen teltan rakenne poikkesi huomattavasti totutusta mallista.





Kyralla ja Jackilla kesti hieman pidempään telttapuuhissa, koska niiden teltta oli kunnon lukaali ja siihen päälle vielä ilmapatjan täyttäminen sun muut toimenpiteet. Kun teltat oli kasattu, hypättiin autoon ja otettiin suunnaksi Seaford, joka nimensä mukaisesti on merenrantakaupunki. Itse kaupunki oli aika laimee, mutta napattiin kuitenkin fish&chipsit (oh lord miten voin elää ilman tuota taivaallista ruokaa) mukaan ja mentiin istumaan rantaan. Sieltä näkyi myös hyvin tuo Seven Sisters, joka on seitsemän vierekkäisen liitukivijyrkänteen muodostama kai ihan kuuluisa nähtävyys. Tuolla ei viihdytty kauaa, sillä mereltä tuuli aika kylmästi ja oltiin kaikki ihan kananlihalla.

Illasta käytiin vielä kävelemässä meidän leirintäalueen vieressä sijaitsevassa "lintupuistossa". En nyt oikein tiedä parempaa nimitystä, mutta siis joku hullu on keränny järkyttävän kokoelman eri lintuja eri maanosista yhteen paikkaan. Siellä ne lintuparat eleli pienissä loosseissa siipien sulat leikattuina (karkaamisen estämiseksi). :( Tämän surullisen kävelyretken jälkeen päästiin onneksi parempiin tunnelmiin, koska meillä oli edessä nuotion sytyttäminen ja vaahtokarkkien grillaaminen! Siinä lähellä leirintäaluetta oli meneillään myös joku festari, eli saatiin nauttia erinomaisesta taustamusiikista siinä grillailun ohella. Pakko muuten mainita tässä välissä kuinka onnellinen oon tästä host perheestäni. Siinä me juteltiin syvällisiä host mumin kanssa ja naurettiin ihan hulluna hulvattomille jutuille. Mie en kustantanu _mitään_ itse koko viikonlopun aikana ja miut pyydettiin mukaan ihan vilpittömästi sen takia, että miut haluttiin mukaan.





Perjantain ja lauantain välinen yö meni vähän levottomasti, lähinnä järkyttävän kaatosateen ja tuulen takia. Heräsin katosta tippuviin vesipisaroihin ja pelkäsin, että koko teltta repeää kahtia. Aamulla haisin savulta ja märältä koiralta, mutta se kuulunee asiaan... Aamupalan jälkeen lähdettiin Lewesiin, koska Kyran piti ostaa puhelimeen matkalaturi. Nuo muutamat kuvat on siis juurikin sieltä. Oikein viehättävä pieni paikka, siellä oli meneillään markkinat ja voi että tuli ikävä Joensuun markkinoita ja tuoretta lakritsia! Ei kuitenkaan viihdytty tuolla pitkään, sillä meillä oli suurempia suunnitelmia päivän varalle...nimittäin Brighton! Teen Brightonista oman postauksen heti tähän perään, koska liian pitkät kuvaoksennusta täynnä olevat postaukset ei oo miellyttäviä. Matkalla Brightoniin tehtiin pieni välipysähdys tuollasella öö... kukkulaan kaiverretulla kuviolla? Kyseessä on Long Man of Wilmington enkä oikein osaa kertoa siitä mitään. Paitsi sen, että se on vanha ja suuri!





Kun päästiin illalla takaisin leirintäalueelle, lähdettiin siitä suoraan mahat kurnien etsimään ruokapaikkaa. Oltiin saatu aikaisemmin kuulla pubista, joka sijaitsee n. 40min kävelymatkan päässä ja päätettiin sitten käydä tsekkaamassa kyseinen paikka. Suurin osa matkasta käveltiin keskellä ei mitään, siellä oli vaan jättimäisiä niittyjä, jotka piikkilanka-aita erotti toisistaan. Yhdellä niityllä oli hevosia ja kuumotti kyllä hieman kun kaikki viis elikkoa tuijottaa jähmettyneinä paikoilleen. Voin jo ehkä nyt myöntää ääneen (teini-iän "yritän olla heppatyttö"-vaiheen jälkeen) että hevoset ei oo ikinä ollu miun juttu ja itse asiassa pelkään niitä aika paljon. Varsinkin jos kyseinen eläin on villinä ja vapaana samalla niityllä missä minä kävelen. Joka tapauksessa, paras oli vielä edessä. Hevosten jälkeen edettiin nimittäin pienelle niitylle, jossa meitä odotti pässi. Sekin tuijotti meitä täysin liikkumattomana ja aloin hermostua mitä lähemmäksi sitä kävelin, koska aistin pahan jännitteen minun ja pässin välillä. Etsin jo epätoivoisesti pakopaikkaa, koska olin ihan varma että se hyökkää päälle. Päästiin kuitenkin pässin ohi ilman taisteluhaavoja ja jatkettiin matkaa pubiin. Oltiin jo melkein epätoivoisia, kunnes nähtiin pubin siintävän kaukaisuudessa. En nyt muista kyseisen mestan nimeä, mutta se vaikutti todella vanhalta ja oli erittäin tunnelmallinen paikka. Ruoka ei ollu mitenkään erikoista, tilasin kasvislasagnea ja löysin juustokuorrutteen alta ehkä viisi pientä kasvispalaa.

Ruoan jälkeen lähdettiin taivaltamaan takaisin leirintäalueelle ja naureskeltiin sille pässille (jolla oli btw miun pään kokoiset kivekset). Hymy hyytyi kuitenkin varsin nopeasti kun päästiin pässin laitumen luokse ja siellähän se meitä odotti ihan portin edessä sieraimet väristen. Se oli niin kuumottavaa, kukaan ei edes tosissaan ajatellu avaavansa sitä porttia vaan oli ihan itsestäänselvyys että lähdetään rämpimään umpimetsään ja ohitetaan se pässi keinolla millä hyvänsä. Naurattaa vieläkin ihan hulluna se tilanne, metsä oli ihan täynnä korkeita nokkosia ja mie ulvoin siellä kirosanoja suomeksi aina kun nokkonen poltti leggingsien läpi. Ja ihan vaan huomioksi, sitä tapahtui USEIN. Kun oltiin tarpeeks pitkään räpiköity siellä metsässä, päätettiin että ainoa keino päästä takaisin meidän polulle on kiivetä sellaisen piikkilanka-aidan yli. Eihän siinä sit muu auttanu kun kiivetä ja toivoa ettei kuolema ihan vielä korjaa. Hypättiin siis hevosia täynnä olevalle niitylle ja hevoset ei näyttäny olevan erityisen tyytyväisiä siihen, että pölähdettiin metsästä niiden reviirille. Yks hevonen lähti juoksemaan suoraan kohti ja en voi edes kuvailla miten kauhuissani olin. Vedin varmaan 110km/h pikakävelyllä karkuun ja unohdin samalla kangaskassini. Onneks Kyra nappas sen mukaan, en ois mistään hinnasta halunnu lähesty niitä hevosia enää (ikinä).





Illalla istuttiin taas nuotion äärellä, jonka Jack sai sytyttää ihan itse. Meillä oli mukavaa siihen asti kunnes Jack pudotti sormillensa tulikuuman vaahtokarkin. Ihan hirveet rakkulat se siitä käteensä sai ja oletettavastikin huusi kuin syötävä. Ei siis grillailtu enää vaahtokarkkeja, ei sillä että niitä enää ois ollutkaan. Vetäydyttiin siitä aika pian telttoihimme ja mie nukuin taju kankaalla koko yön. Aamulla syötiin taas herkkuruokaa, käytiin vielä kävelemässä lintupuistossa, kasattiin teltat ja lähdettiin ajamaan takaisin Lontooseen. On kiva olla kotona taas, mutta oisin kyllä ihan mielelläni vielä jäädä nauttimaan raikkaasta ilmaasta ja kauniista maisemista!

Näin me marssimme arktiseen limboon ja taivutamme polviamme, kevät koittaa ja pian on lääkkeet loppu. Hurmio ja hankaluudet, erokirjeet ja vihaiset linnut, natsikorttitalon sameat yöt. Ajan virrassa jaetun kansan murheet ja sukupolvikokemukset

Lontoota on jäljellä tänään 29 päivää, joten oon alkanu tässä enemmän tai vähemmän aktiivisesti suunnittelemaan tulevaa syksyä. Mol.fi ja duunitori.fi on koluttu läpi ja käyn päivittäin tsekkaamassa uudet avoimet työpaikat. Ei sillä että vaihtoehtoja olis liikaa, lukiotaustalla ja heikohkolla työkokemuksella (tai no kyllähän sitä löytyy, mutta lähinnä lastenhoidosta)työpaikan etsiminen on astetta mielenkiintoisempaa. Eilen löysin kuitenkin potentiaalisen ilmoituksen ja aloin siinä illalla sitten rustaamaan työhakemusta One Directionin ja Pyhän Hengen voimin. Lähetin hakemuksen klo 01:30 ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en enää muista mitä sinne runoilin. Toivottavasti en ainakaan painottanu erinomaisuuttani venäjän kielen saralla, vaikka oonkin sitä opiskellut viisi vuotta niin käytännössä kielitaitoni tämän kyseisen kielen saralla on erittäin rajoittunut. Odotukset ei oo paljoa multakerrosta korkeammalla, mutta onpahan nyt ensimmäinen virallinen työhakemus tehty. Yritin ottaa itsestäni edustavaa kuvaa ansioluetteloon liitettäväksi, mutta jotenkin päädyin derppaamaan meidän vessassa. Ohessa todistusaineistoa.





Tällä viikolla oon päässy helpolla töiden suhteen, sillä host daddy on vieny Jackin kouluun joka_ikinen_päivä. Olen käyttänyt ajan hyödykseni muun muassa polttamalla maanisesti kynttilöitä keskellä päivää. Jos voisin muuttaa menneisyydestäni jotain, yrittäisin luultavasti hienovaraisesti hillitä itseni IKEA:n kynttilähyllyllä. Oon myös siivonnut huonettani - kyllä, tämä on ehdottomasti mainitsemisen arvoista - ja alkanu varovaisesti pakkaamaan tavaroita. Tuntuu että oon ostellu vaatteita ihan holtittomasti, mutta vaatekaapin sisältö kertoo toista tarinaa. En tiedä minne oon vaatteeni tunkenu, mutta tällä hetkellä henkareissa ei roiku yhtään ylimääräistä vaatekappaletta. Tosin suunnitelmana on silti laittaa lähtöpäivänä päälle kaikkein painavimmat (ja sitä kautta myös lämmittävimmät) vaatteet, toivottavasti meidän lähtöpäivä ois kolea...





Tänään me ollaan lähdössä telttailemaan host mumin ja Jackin kanssa Sussexiin. Oon lähtövalmisteluja tehdessä huomannu miten erilaiset oletukset minulla ja Kyralla on telttailusta. Miusta telttailu on selviytymistä erämaassa ja minimaalisesti elämistä, puskapissat kuuluu arkeen ja suihkusta voi vaan haaveilla. Hampaat pestään teltan vieressä ja naamaa kastellaan juomapullon vedellä (jos se on ihan tarpeellista). Mukana on reissumiestä, tonnikalaa, riisikakkuja ja porkkanoita. Niillä on selviydyttävä, mutta välipalaksi voi hakea mustikoita teltan takaa. Retkipatja on plussaa, mutta ilman sitäkin on selviydytty. Huppari toimii tyynynä ja makuupussi peittona. Telttailu on mahtavaa! Kyran näkökulma telttailusta on se, että varataan leirintäalueelta paikka ja maksetaan siitä 20 puntaa/hlö/yö. Vesivessan ja suihkun on kuuluttava olennaisena osana leirintäalueen palveluihin, mutta plussaa on myös mahdollisuus ostaa ruokaa paikan päältä. Mukaan pakataan kaikki ruoantekovälineet paistinpannua myöten ja aamupalaksi on tiedossa pekonia ja munaa. Yöt nukutaan tuplailmapatjalla ja kotoa raahataan ihan konkreettiset peitot ja tyynyt.
On siis varmaan tarpeetonta mainita siitä, miten usein tunnen olevani metsänpeikko suoraan sysimetsästä. Ehkä mie oonkin, katajaisen kansan ylpeä perillinen. ;)

Do you remember the beginning? Heartbeats one and the same? Living smitten in Texas burning bright as a flame, so young and in love, no care what anyone said until my soul grew cold and my heart turned dead

Maanantait ei oo ikinä kivoja. Ei huvita, ei kiinnosta, tekee mieli vaan olla peiton alla ja koomata. Oon siis antanu itselleni luvan ottaa rennosti aina maanantaisin, en vaadi itseltäni näinä päivinä mitään. Tää on itse asiassa viikossa ainoa päivä, jolloin voin vaan lahnata ja näyttää kuolemalta, koska viikonloppuisin pitää juosta ties missä aamusta iltaan ja muina päivinä pitää suoriutua kotitöistä.

Joka tapauksessa, taas on yksi maanantai käsillä ja minä olen kotoisasti 120cm leveällä sängylläni. Viikonloppu oli yllättävän hidastempoinen, lauantaina miulla oli babysittausta ja siitä syystä päätin käydä vaan Brent Crossilla (UK:n ensimmäinen kauppakeskus!) hakemassa sellaisen mahtavan double decker bus -purnukan. En kuitenkaan päässy määränpäähäni ongelmitta, koska bussissa miun viereen istui mies, joka häpeilemättä alkoi mm. silittelemään miun suht lyhyen hameen peittämää reittä loppumatkasta. Miusta on vaan niin käsittämätöntä että tuollaista toimintaa IHAN OIKEASTI tapahtuu, ihan vaikka keskellä kirkasta päivää ja paikassa, jossa on kymmeniä ihmisiä ympärillä. Noh joo, pääsin kuitenkin ahdistelijasta eroon ja kävin ostamassa sen purnukan. Yritin myös kiertää kauppoja läpi, mutta yllätin itseni haluamalla päästä koko paikasta pois ilman mitään ylimääräistä mukanani. Ehkä oon nyt vihdoinkin sisältänyt sen seikan, että täältä pitää myös joskus tulevaisuudessa(viiden viikon) päästä pois kaikkien näiden kamojen kanssa.





Ennen takaisin kotiin suuntaamista jouduin selvittämään tieni Brent Crossin tube stationille, koska tapani mukaan olin taas jättäny oyster cardin lataamisen viimeiseen mahdolliseen hetkeen ja miulla ei ollu siellä enää tarpeeks rahaa kotimatkalle. Luulin että se tube station ois ollu ihan siinä lähellä, mutta jouduinkin kävelemään jossain ihan ihme maisemissa moottoritien yläpuolella. Pääsin sitten pienen harhailun jälkeen oikeaan osoitteeseen ja pääsin kotiin. Roxane tuli meille illasta ja jouduin seuraamaan kokonaisen jalkapallopelin alusta loppuun Roxanen halutessa kannustaa Saksaa voittoon Ghanaa vastaan. Olin kuitenkin aika positiivisesti yllättynyt siinä pelin edetessä, koska luulin kyisesen homman olevan paljon pitkäveteisempää ja puuduttavampaa. Tai ehkä tällä kertaa kohdalle osui vaan astetta mielenkiintoisempi peli, maaleja tuli kuitenkin yhteensä neljä. Illasta käytiin vielä pitkällä kävelyllä ja intouduttiin siinä sitten haaveilemaan seuraavasta kesästä. Tällä hetkellä ajatuksena olisi lähteä reilaamaan yhdessä niin, että ensin minä (+matkakumppani) käyn matkaan ja selvitän itseni Saksaan, jossa Roxane hyppää messiin. Siitä lähdetään jatkamaan matkaa ja kiertoteiden kautta päädytään lopulta Suomeen ja Ilosaarirockiin. Onko ees miten hyvä suunnitelma, ihan kingi!





Sunnuntaina eli eilen sää oli kuin morsian, joten kerättiin kamat kasaan, käytiin kaupassa hakemassa murkinaa ja lähdettiin kohti Hampstead Heathia. Se on siis sellainen ihan tajuttoman iso puisto, löytyy niittyä, metsää ja uimapaikkaa. Reilun kymmenen kilometrin matkaan meillä upposi mukavat kolme tuntia. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli kyllä ihan kiitettävän tukala olo siellä bussissa n. 10000 (siltä se tuntui) hikoilevan kanssamatkustajan kanssa. Kaiken kruunasi vielä se, että aurinko meni pilveen heti kun päästiin perille... Onneks meillä oli kuitenkin paljon evästä: porkkanoita, miniluumutomaatteja, mansikoita, viinirypäleitä, patonkia, tuorejuustoa, appelsiinimehua, mandariineja ja croissanteja. Istuskeltiin viltillä muutama tunti ja kulutettiin aikaa mm. pelaamalla yatzya, lukemalla kirjoja ja bongailemalla koiria. Syötiin melkein taukoamatta se kaksi tuntia ja silti meille jäi vielä vaikka mitä jämäruokaa! Lopulta kyllästyttiin makoilemaan nurmikolla ja lähdettiin Camdenin kautta Piccadilly Circukselle. En oikein vieläkään voi sisäistää sitä ihmismäärää, mikä täällä pyörii. En tiedä miten turistit jaksaa pyöriä keskustassa, eihän siellä voi tehdä mitään kun joka paikassa on niin perkeleesti porukkaa.





Ajattelin tehdä tästä tällaisen sekametelipostauksen ja länttään tähän kuvia viime ajoilta. Tässä ensimmäisenä kuva meidän viime viikkoiselta yöseikkailulta, Tower Bridge on ehdottomasti parhaimmillaan keskellä yötä.





Viime viikolla käytiin Stratfordissa, koska siellä sijaitsee Queen Elizabeth Olympic Park. Kesän 2012 olympialaiset pidettiin siis tuolla ja rakas saksalaiseni halusi siitä syystä käydä paikan päällä aistimassa ilmapiiriä. Oletettavastikin tuolla kaikki oli uutta & hienoa, joten miun mielestä se oli aika sieluton paikka loppujen lopuksi. Löysin kuitenkin yhden mahtavan paikan, tuollaisen ihmeellisen suihkulähdesysteemin. Ei ollu mikään erityisen lämmin päivä, mutta koko paikka oli kuitenkin täynnä lapsia, jotka läpimärkinä ja riemusta kiljuen leikkivät tuolla vesisuihkujen keskellä. Lämmitti sydäntä seurata vierestä tuollaista pientä onnea. Bongattiin myös kukkia ja sisäinen biologini totesi heti, että kyseessä täytyy olla ruiskaunokki. En tosiaan tiedä onko tuo ruiskaunokki, mutta miusta tuntuu siltä että on!





Stratfordista otettiin bussi Blackfriarsiin. St Paul's Cathedral on ihan siinä kulmilla ja päätettiin osallistua jumalanpalvelukseen, koska oon itse asiassa halunnu tehdä sen jo kuukausien ajan. Kävin tuolla katedraalin sisällä huhtikuussa, mutta siellä on niin kaunista että ei siellä vaan yksinkertaisesti voi viettää liikaa aikaa. Halusin myös osallistua ns. vakavaan jumalanpalvelukseen, koska tuo meidän lähikirkko nyt on vähän mitä on (jos ette oo lukenu aikaisempia postauksia, niin jouduin tuolla kyseisessa kirkossa matkimaan vuohta jouluaaton jumalanpalveluksessa). Tykkään siitä, että kirkkoon voi mennä vakavalla naamalla, istua siellä ja pohtia kuulemaansa. St Paul's Cathedralin jumalanpalvelus oli onneksi juuri sitä mitä halusinkin sen olevan ja miulle tuli siellä todella levollinen olo. Jotain suitsukkeita ne kyllä siellä poltteli...





Tässä on miun paras kamu. En tykänny yhtään tämän rodun edustajista - kiitos naapureiden ihanille räksyttäjille - ennen tätä reissua, mutta Harry on kyllä varastanut paikan miun sydämestä. En yleensä halua nukkua samassa sängyssä koirien kanssa, mutta en mie tällaista 14-vuotiasta nappisilmää voi vastustaa mitenkään. Harry ei oo ikinä nukkunu kenenkään aikaisemman au pairin huoneessa (saati vieressä), mutta tää oli jo muistaakseni kolmas kerta miun aikana! Oon koirafani_95.





Viimeisenä katsaus keittiöön. Ensimmäisessä kuvassa miun surulliset mokkapalat, en löytäny leivinjauhoa ja lopputuloksena oli 0,5cm korkeat leivokset. Kuorrute onnistui kyllä tosi hyvin, se maistui juuri siltä miltä pitääkin. Täällä oon oppinu nauttimaan leipomisesta ja välillä tulee sellainen olo, että nyt on pakko päästä kyökkiin. Ehkäpä hakeudun mummin oppeihin Suomeen palattuani, siellä miusta varmaan ihan konkreettisesti leivottais hyvä jatke soppakauhalle. Toisessa kuvassa jotain harvinaislaatuista, miun host mum käyttämässä juustohöylää. Victory!

Ps. Ostin huopahatun ja se tekee miut onnelliseksi.

"Aamulla näen muuttolintuja muodostelmassa taivaalla, liikutuin ja niitä tervehdin; Nähdään keväällä tai myöhemmin"

En tiedä kummasta olin enemmän innoissani torstaina 29.5., rinkan neitsytmatkasta vai Cardiffiin lähtemisestä. Hypättiin tubeen aamulla (sen jälkeen kun oltiin kavuttu tuon kammottavan ylämäen huipulle, ei huh huh) ja suunnattiin Victoria Coach Stationille, josta meidän bussi lähti 10AM. Suosin yleensä National Expressia, mutta tällä kertaa haluttiin säästää matkakuluissa ja valittiin siitä syystä Megabus. Matkat molempiin suuntiin maksoi yhteensä 11 puntaa, en tajua miten täällä matkustaminen voi olla näin naurettavan halpaa. Voisiko joku ystävällisesti antaa minulle erinomaisen selityksen sille, miksi esimerkiksi JNS - KPO väli maksaa 26,3e/suunta?

Mutta palatakseni varsinaisesti asiaan, bussimatka oli aika köykäinen. Meillä oli käytössä joku vuokrabussi eikä siellä ilmeisesti ollut edes vessaa. Ei sillä, nukuttiin Roxanen kanssa taas vaihteen vuoks melkein koko bussimatka eli tarvetta toiletille ei varsinaisesti ollut. Välillä herättiin bongailemaan lentokoneita ja ihastelemaan vehreitä maisemia. Ihastelu kyllä muuttui Cardiffin lähestyessä ja vihannoivien niittyjen kadotessa hieman epäluuloiseksi pälyilemiseksi. Jos pitäisi kuvailla Cardiffia yhdellä adjektiivilla, se olisi varmaankin "ruma". Silmänkantamattomiin harmaita ja tylsiä betonirakennuksia. Lontoo on täynnä puistoalueita, nurmikkoa, puita ja pusikoita, joten oli aika järkytys viettää kolme päivää tuollaisessa betoniviidakossa.





Saavuttiin Cardiffiin aika tarkalleen 1:30PM ja Roxane oli sopinut tapaamisen meidän host ladyn kanssa viideksi. Suunnattiin ensin Tescoon ja minä ostin puoli tuntia ympäri kauppaa haahuiltuani ja tiukan pohdiskelun jälkeen leipää, juustoa ja hummusta. Se on tavallaan kyllä ihan riemukasta, oisin valmis lähtemään maailman toiselle puolelle muutaman päivän - ehkä jopa muutaman tunnin - varoitusajalla, mutta tuntuu ylitsepääsemättömältä päättää haluanko ostaa saman leivän muovi- vai paperipussista. Roxane näytti jo kyllä sen verran kypsyneeltä, että nopeasti kipitin itsepalvelukassan kautta ulos. Pidettiin pieni eväsretki keskellä kaupunkia ja yritin suorittaa eväsleipien valmistuksen noin 5cm x 5cm kokoisella alueella. Kun maha ei enää kurninu ihan niin kammottavasti, meillä oli vielä kolme tuntia ennen H-hetkeä, joten päätettiin tehdä pientä sightseeingia. Se osoittautui huonoksi ideaksi, sillä a) yllättävän pian alkoi ketuttamaan se lyllertäminen kaikkien kantamusten kera ja b) siellä ei ollut mitään nähtävää. Keskusta tuntui jatkuvan 5km jokaiseen ilmansuuntaan, joten päätettiin taas ottaa vähän lepoja. Päädyttiin Krispy Kremeen ja se oli oikein viihdyttävä valinta. Siellä oli töissä ilmeisesti ensimmäistä päiväänsä naishenkilö, jonka yli-innokas asiakaspalvelu oli kaikessa hulvattomuudessaan aika riipivää. Vietettiin kyseisessä kahvilassa kuitenkin hyvä tovi, yritettiin googlettaa "Cardiff sightseeing", seurattiin muita asiakkaita (ja sitä pelottavaa myyjää) ja koitettiin valmistautua henkisesti host ladyn tapaamiseen.

Kuten jo aiemmin ehkä mainitsin, päädyttiin sohvasurffaamaan. Kuulin koko toiminnasta ensimmäisen kerran lukiossa englannin tunnilla. Sohvasurffauksen ajatus on itsessään jo niin mielenkiintoinen, että oon palanu halusta päästä kokeilemaan sitä itse. Nyt oli hyvä sauma kun oltiin Roxanen kanssa kahdestaan matkassa ja haluttiin päästä halvalla. Miullakin on profiili couchsurfing.org:issa, mutta Roxane hoiti tällä kertaa kaikki järjestelyt alusta loppuun. Meidän majoittuminen hoitui tosi helposti, saatiin nimittäin majapaikka ensimmäiseltä henkilöltä jolta kysyttiin. Meidän host lady oli 50v nainen, joka asui noin 30 minuutin kävelymatkan päässä Cardiffin keskustasta varsin perinteisessä kaksikerroksisessa rivitalossa. Me saatiin Roxanen kanssa kokonaan oma huone ja se oli todella jees! Nukuttiin 120cm leveällä sängyllä ja meillä oli valehtelematta 10cm paksuinen peitto, mutta onneks ollaan totuttu nukkumaan kahdestaan tässä miunkin sängyssä. Asuintalo oli viimeksi kokenut pintaremontin villillä 60-luvulla, joten sieltä löyty mm. oranssi, spiraalein koristeltu laastiseinä. Vessa oli ihan järkyttävä eikä uskallettu käydä ollenkaan suihkussa, mie pesin pakon edessä hiukset kylpyammeen reunalla, ahahah. Tiedän että on epäkohteliasta valittaa ilmaisesta majapaikasta, mutta luulen ettei se kylpyhuone ois menny missään tarkastuksessa läpi. Meidän host lady ei myöskään kokannu _mitään_ itse, eli mekään ei siellä pahemmin voitu mitään kokkailla. Elin to - su välisen ajan leivällä, hummuksella, juustolla, porkkanoilla, kahdella appelsiinilla ja vedellä. Käytiin kyllä ensimmäisenä iltana syömässä yhdessä pubissa intialaista ruokaa (naan bread<3), mutta siitäkin meni sit jossain kohtaa maku meidän host ladyn puhuessa taukoamatta tunnin ajan sen työstä. Olin siinä illan edetessä jo niin väsyny, että tunsin melkein konkreettista kipua aina kun yritin palata keskusteluun mukaan.





Perjantai oli meidän päivistä kivoin. Nukuin koko yön erinomaisesti ja edessä oli koko reissun kohokohta: Doctor Who Experience! Saatiin Roxanen kanssa vahvistusta meidän kahden miehen jengiin Mian liittyessä meidän seuraan. Ollaan Mian kanssa molemmat joensuusta ja tunnetaan entuudestaan, joten oli 5/5 tavata näissä merkeissä täällä. Me ei kuitenkaan Roxanen kanssa ihan ongelmitta päästy juna-asemalle vastaan, koska otettiin perjantaina bussi keskustaan eikä tiedetty yhtään missä pitäis jäädä pois. On niin ihanaa kun täällä Lontoossa bussit ilmoittaa ääneen aina jokaisen pysäkin nimen, ei voi mennä harhaan!! Joka tapauksessa, hypättiin kuitenkin jossain vaiheessa pois kyydistä (ilmeisesti uusi kierros oli juuri alkamassa eli ihan hyvä ajoitus) ja löydettiin oikeaan paikkaan. Ei viititty ottaa bussia lue: ei löydetty bussipysäkkiä, joten kylttien avustuksella lähdettiin kävelemään kohti Cardiff Bayta, jossa tuo Doctor Who Experience siis sijaitsee.

Cardiff Bay oli itsessään ihan nätti paikka ja Doctor Who Experience oli mahtava! Kyllä hymyilytti kun TARDIS ilmestyi eteen ja pääsin vielä ohjauspuikkoihinkin. Kierros oli hyvä, mutta omasta mielestäni jäi loppujen lopuksi kuitenkin aika lyhyeen. Kuvia en jaksanu kunnon kamerallani ottaa, sillä kameraa sai käyttää vasta kierroksen jälkeen ja siellä hallissa oli tosi kehno valaistus. Kaupasta oisin voinu ostaa vaikka mitä, mutta tyydyin kuitenkin ihan vaan kahteen magneettiin (siis en kestä, googletin just "mangneetti vai magneetti".....) siinä toivossa, että omistaisin joskus oman jääkaapin. Doctor Who:n jälkeen käytiin nappaamassa subwayt naamariin ja en voi taas kun ihmetellä saman ketjun laatua Suomi vs UK. En tiedä onko kukaan muu huomannu samaa, mutta Subway on Suomessa paljon laadukkaampi mitä täällä. Ero on ihan valtava, jos näin totta puhutaan. Perjantaina ei oikeestaan tehty enää mitään sen kummempaa, käytiin kaupoissa, juotiin teetä Starbucksissa, etsittiin Mian hostelli ja käveltiin siksakkia keskustassa. Majapaikkaan päästyämme kaaduin suoraan sänkyyn ja nukahdin heti.





Lauantaina Roxane lähti päiväretkelle Walesin maaseudulle ja minä treffasin Miaa. Istuttiin 9AM McDonaldsissa ja itkettiin kun puhuttiin haikeista asioista. Se tilanne oli jotenkin vaan niin osuva, ois tehny mieli itkee muutenkin kun koko Cardiff oli hanurista... Kerättiin kuitenkin itsemme siitä täydellisestä kulmapöydästä ja käytiin taas kauppoja läpi. Mian juna lähti liian pian ja jäin yksin seilaamaan Cardiffin keskustaan. Istuin mm. McDonaldsissa tunnin ja litkin kaakaotani, ei vaan yksinkertaisesti ollu mitään muuta tekemistä. Kävin kyllä ostamassa meikkejä Bootsista ja siellä sain taas epäröidä tunnin verran eri tuotteiden ja värivaihtoehtojen välillä. Ostin myös mansikoita ja söin ne kaikki istuessani puistossa ja odottaessani Roxanea. Kun hän vihdoin ja viimein saapui, suunnattiin kauppaan ostamaan kukkapuska meidän host ladylle. Se oli ihan mukava nainen, vaikkakin ihan liian puhelias. Ei miun aivokapasiteetti riitä mitenkään, jos pitää kuunnella sanallista tykitystä 2h putkeen.

Sunnuntaina ois tehny mieli hyppiä onnesta heti aamusta. Host lady kysyi halutaanko aamupalaa ja naureskelin itsekseni kun luulin kuulleeni sen puhuvan muffinseista. No joo, se ei sit kuitenkaan ollu mikään vitsi ja olohuoneeseen saapuessani lautasella nökötti sitruunamuffinsi. Tuntui kyllä jotenkin väärältä mutustaa jotain tuollasta aamupalaksi, onneks oli kaapissa vielä sitä ah-niin-ihanaa leipää.... Aika pian aamupalan jälkeen pakattiin kimpsumme ja liuettiin paikalta. Päätettiin mennä jonnekin museoon, koska siellä oli tarjolla ilmainen säilytyspaikka meidän tavaroille, haha. Siellä kuljeskeltiin pitkin kovin tyhjää museota ja nautittiin welshiksi esitetyistä opetusvideoista. Siellä oli myös joku valokuvanäyttely ja yhdessä kuvassa oli karhu rämeikössä. Totesin Roxanelle miten juuri se kuva muistutti tosi elävästi kodista, ja jäin tutkimaan sitä kuvaa tarkemmin. Ja kuinka ollakaan, se kyseinen kuva oli otettu Suomesta eikä edes hirveän kaukana Joensuusta! Hassua. Museon jälkeen siirryttiin taas McDonaldsiin ja istuttiin siellä kahden tunnin ajan, laskettiin melkein sekunteja siinä lopussa.





Eli Cardiff ei kyllä oikein säväyttänyt enkä kyseistä kaupunkia muistele lämmöllä. En pysyny melkein pöksyissäni kun bussin ikkunasta alkoi näkemään tuttuja maisemia, miun kodin!<3 Tähän loppuun vielä nippelitietoa Cardiffista/Walesista:
1) Englanti ei ole virallinen kieli (vaikka kaikki sitä tietysti osaakin puhua)
2) Jos ostat ihan mistä tahansa kaupasta jotain ja haluat pussin ostoksillesi, joudut maksamaan pussista erikseen
3) Cardiffissa on järkyttävän iso feikkilinna

Ps. Onnitteluni, jos joku jaksoi kahlata tämän sanaoksennuksen läpi tänne asti. Kuvat on otettu suoraan googlesta, hakusanaksi "Cardiff" ja hyvä tulee.

"Och du lärde mig att fullständigt försvinna, in i dina tankar i ditt huvud står jag fri"

Nyt täytyy rehellisesti myöntää, että oon tänään ollu tavanomaistakin aikaansaamattomampi. Heräsin aamulla klo 07:15, makasin sängyssä peiton alla ja huutelin Jackille ohjeita kuten "have you brushed your teeth?" & "did you make your bed?". Lopulta oli kuitenkin pakko nousta antamaan tuolle ipanalle aamupalaa, tänä aamuna tarjolla oli perinteisesti paahtoleipää. Siinä sit itsekin yritin jotain syödä, tyhjensin astianpesukoneen, hengasin vähän aikaa alakerrassa siihen asti kunnes Steve tuli alakertaan ja lähti viemään Jackia kouluun, jonka jälkeen kapusin takaisin yläkertaan omaan sänkyyn, nukahdin heti pään osuessa tyynyyn ja nukuin tyytyväisesti melkein neljä tuntia. Omaan erinomaiset unenlahjat, nukahdan halutessani max. viidessä minuutissa minne vaan, milloin vaan ja missä vaan. Nukkuminen on ihanaa!!!

En jaksanu tänään edes syödä, illalliseksi kokkasin kuusi kalapuikkoa ja pilkoin vähän kurkkua. Voiko tästä enää vajota alemmaksi? Onneks Kyra ja Jack otti miut iltapäivällä mukaansa tässä aika lähellä sijaitsevaan puistoon, jossa on mm. kuntosali. "Treenattiin" siinä sit ahkerasti ja käytiin kaikki laitteet läpi, vaikka ei ois kyllä ainakaan minulla pokkaa tehdä tuota hommaa ihan vakavissaan. Siirryttiin siitä sit kiikkumaan ja harrastettiin yleistä riekkumista, Jack on ihana kun sen kanssa voi kirmailla pitkin maita ja mantuja. Ennen lähtöä napattiin mukaan riistohintaiset pehmikset ja harrastettiin pituushyppyä. Nyt käytiin vielä illasta kahden tunnin lenkillä armaan au pair toverini Roxanen kanssa, ehkä tää urheilusuoritus hyvittää päivän laiskottelun?

Käytiin muuten tosiaan siellä Cardiffissa kolme viikkoa sitten, mutta koko reissu oli näin kaunistelematta suhteellisen perseestä ja se on syy siihen, miksi en oo innosta puhkuen kirjottanu mitään koko seikkailusta. Otin kunnon kamerallani tasan kaksi kuvaa, toinen on näkymä Cardiff Baysta ja toinen on kuva TARDISista. Pakko kyllä varmaan kuitenkin avata tuota kokemusta täällä, lupaan tehdä sen heti huomenna.

Mitä muuta miulle kuuluu? Ostin söpön huopahatun, koin mielenkiintoisen kohtaamisen meidän British Gas -miehen kanssa, oltiin keskustassa yömyöhään ja nähtiin kun Tower Bridge avautui, sain nieleskellä kyyneleitä viimeisellä suomikoulukerralla (sain kukkia ja kauniin kortin<3), oon pohdiskellut tulevaisuutta, aloitin taas Neil Gaimanin Neverwheren ja voi luoja voiko täydellisempää kirjaa olla olemassakaan?, ostin kolmannet - ja tämän reissun viimeiset - vansit, kokosin Suomeen lähtevät tavarat kasaan ja olin sanaton, seurasin pienen oravan toimia yhtenä aamuna matkalla takaisin koululta kotiin, kävin St Albansissa ja rakastuin, oon nauranu ihan hulluna Very British Problems tweeteille, nautin jääkylmästä suihkusta boilerin sanottua itsensä irti, ihastuin palavasti Starbucksin uuteen Cool Lime Refreshmentiin & host mum oli ostanu miulle 1D kuitulampun ja oon ihan haltioissani näpeltäny sitä aina iltaisin. En vaadi ihan hirveästi ollakseni onnellinen, toivottavasti osaan jatkaa tätä samaa linjaa myös Suomessa. Lähtö häämöttää 45 päivän päässä, enkä vieläkään halua edes ajatella asiaa. Mietin innoissani mitä kaikkea aion Suomessa tehdä, mutta tämän hetken ja Suomessa elämisen välillä on musta aukko, jonne en halua kurkistaa.

Talking loud about future in our hands, exchanging dreams and how they'll last - still knowing nothing at all.

Euroviisut on miun juttu. Oon kattonu ne aina joka vuosi niin pitkään kun vaan jaksan muistella, ihan joka vuosi. Lordin voittoa seurasin meidän entisen talon olohuoneen nojatuolissa, enkä voinu uskoa silmiäni aina kun Suomelle pamahti täydet 12 pojoa kerta toisensa jälkeen. Käytiin itse asiassa luokkaretkelläkin seuraamassa vuoden 2007 Euroviisujen semifinaalia (tais kyllä olla kenraaliharjoitus, haha) Helsingissä ja nähtiin sen vuoden voittajan - Serbian - esitys. Huikeeta!

Tänä vuonnakin jaksoin luonnollisestikin innostua Euroviisuista niiden lähestyessä, vaikka en seurannu oikeestaan yhtään Uuden Musiikin Kilpailua (jossa siis valitaan aina Suomen edustaja). Miulla ei oo ollu enää pitkään aikaan hirmu korkeat odotukset Suomen biisiltä, koska se nyt sattuu yleensä olemaan... mauton tai mitäänsanomaton. Tänä vuonna olin kuitenkin ERITTÄIN positiivisesti yllättyny ja tunsin suurta ylpeyttä, kun katseltiin Euroviisuja telkkarista host perheen & Roxanen kanssa ja oli Suomen vuoro esiintyä. Eikä hävettäny siinäkään vaiheessa, kun alettiin jakamaan pisteitä. En ees muista millon oltais viimeks oltu pistetaulukon vasemmalla puolella! Hyvä Softengine ja hyvä Suomi.<3



Viime lauantaina koitti odotettu päivä ja hyppäsin aamulla bussiin, suuntana Heathrow. Miun paras ystävä osti lentoliput Lontooseen joku pari kuukautta sitten, mutta tuntuu että siitä päivästä viime lauantaihin oli vaan muutama viikko. Jee! Siellä sitä halailtiin arrivals aulassa ja mietittiin miten paljon meillä on viimeinkin aikaa olla kahdestaan. Nähtiin kyllä helmikuussa, mutta se miun visiitti oli suhteellisen kiireinen eikä keretty kunnolla paneutua itse asiaan. Eli voisi siis sanoa, että nähtiin nyt kunnolla ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen.

Joka tapauksessa, meillä oli esim. maailman paras viikko. Ekat kaks päivää seilattiin keskustassa nähtävyydeltä toiselle ja käytiin läpi mm. Tower Bridge, Buckingham Palace, Big Ben (obviously), London Eye, King's Crossin platform 9 3/4, Trafalgar Square jne. Kiivettiin Trafalgar Squarella olevien leijonien päälle ja voin kyllä kertoo, että oli ehkä hirvittävintä mitä oon ikinä tehny. Se jellona oli niin käsittämättömän liukas ja niin korkeella, että en uskaltanu liikkua yhtään mihinkään suuntaan päästessäni sinne selkään. Ehkä kuva kertoo kaiken tarpeellisen...



Miulla oli sinällään aika helppo työviikko, koska maanantaina oli Bank Holiday ja host vanhempien työvuorojen takia meidän piti handlata Jack vaan tiistaina ja keskiviikkona. Oli siis paljon aikaa tehdä ihan mitä vaan, vaikka ei sit loppujen lopuks tehty mitään sen mullistavampaa. Katottiin American Horror Storya eli kuolattiin Tatea, kokkailtiin soijarouheesta vaikka mitä, käytiin kevyellä 2h shoppailulla Primarkissa, käveltiin pitkin Barnetia ja juotiin sivistyneesti parit lähipuistossa. On ihanaa kun voi vaan olla toisen kanssa ilman mitään suuria suunnitelmia. Tutustuttiin Saanan kanssa vuonna 2001 (ollaan tunnettu reippaasti yli puolet miun koko elämästä) ja ollaan siitä asti oltu erinomainen tiimi. Ollaan vaihdettu yhdessä koulua kahdesti ja pysyttiin siitäkin huolimatta 11 vuotta samalla luokalla. Saana on miun toinen puolisko ja tuntee miut ehkä joka epäluonnollisen hyvin. Ollaan koettu about KAIKKI elämän parhaat jutut yhdessä, koska ollaan kasvettu yhdessä esim. pahimpien teiniaikojen yli. Jos haluan unohtaa jotain noloa menneisyydestäni, Saana kyllä pitää huolen siitä että niin ei tapahdu. Ollaan tosi samalla aaltopituudella ja saatetaan ymmärtää mistä toinen meinaa puhua yhden sanan perusteella. Ei tuollaisia ystäviä löydy joka nurkasta.

Viime syksyyn asti oltiin asuttu aina samassa kaupungissa ja tiedettiin kaikki tiedettävissä olevat asiat toisistamme ihmissuhteista ajanviettopaikkoihin. Sitten elämä kuljetti meidät 3000km päähän toisistamme. On outoa etten tunne ihmisiä, joiden kanssa Saana hengaa. En tiedä miltä sen yliopisto näyttää, enkä tiedä minkälaisia opettajia siellä on. En oo ikinä käyny Saanan ensimmäisessä asunnossa, enkä tiedä mihin lähikauppaan kipaistaan 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Haluan ja aionkin ottaa selvää noista asioista palatessani Suomeen, mutta samaan aikaan miulle oli tosi tärkeetä näyttää Saanalle miun elämä täällä. Että ei oltais ihan niin kaukana toisistamme.

Maybe that harmony promises happiness

Viime viikkoina:

1. Ostin viime viikonloppuna peitepuikon ja kassalla myyjä kysy "onks tää hyvä? oon miettiny että pitäiskö ostaa itelleenkin" :D Suomessa hyvä jos myyjä sanoo edes maksettavan summan ääneen.

2. Vietetään Roxanen kanssa erittäin paljon aikaa bussin yläkerrassa ja ollaan sen takia kehitetty yhteinen harrastus: Me bongaillaan bussipysäkkien katoilla olevia tavaroita ja infotaan sitten niistä toisillemme reaaliajassa. Tällä hetkellä bongauslistalla on mm. wc:n istuin, käsilaukku ja pinkit doc martensit.

3. Mistä huomaa asuneena Englannissa jo pidemmän aikaa? Siitä, että on suuria ongelmia olla sanomatta "bless you" kun tuntematon ihminen aivastaa bussissa.

4. Näin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa ikinä elävän villirotan. Tosin mieluummin mie niitä eläviä nään kuin niitä yksilöitä, jotka makaa keskellä kävelytietä päättöminä ja sisäelimet levällään.

5. Käytiin Roxanen kanssa Greenwichissa viime viikonloppuna ja haluttiin mennä National Maritime Museumiin. Siellä oli esillä Nelsonin (joku Britannian laivastojehu + Trafalgar Squaren keskellä oleva korkea patsas esittää juuri tätä heppua) veriset sukat + housut, joita se käytti just ennen kuolemaansa. Oli jotenkin tosi pysäyttävää nähdä ne, koska Nelson kuoli kuitenkin vuonna 1805.

6. Eilen oli +20 astetta lämmintä. Siis tajuutteko, +20!!!

7. Meidän koira Harry täytti eilen 14 vuotta ja siitäkin huolimatta se leikkii pallolla niinku pienet koiranpennut tekee.

8. Meille valittiin viime perjantaina uus au pair, mutta kerettiin jo vaihtaa valintaamme kun se ensimmäinen osottautu vähän sekopääks. Heh, ymmärrän nyt miks Kyra yrittää saada minuu jäämään.

Onneks jään ylihuomenna yksin kotiin viikoks, alkaa jo vähän tympimään tää tylsääkin tylsempi arki.

Jea, mä diggaan auringon paisteest ja dippaan varpaita aamukastees/Shubidubiduu kuutamonloistees, pieni merellinen tuuli on kans jees/Ukonilmalla ihailemaan salamoit, kadulla nakun kaatosatees vaan sanon moi

Oujee, video täynnä materiaalia, vilahtavia rintsikoita, sanasekoiluja ja olematonta leukaa. Olkaa hyvät. <3





Ps. Kyllä, päälläni on One Directionia.

Illalla iloinen, aamulla itkettää, mut ei sillä väliä oikeestaan ollenkaan oo, mä viheltelen vaan

Kävin hakemassa pikkusiskoni Heathrowlta perjantaina ensimmäinen maaliskuuta ja huhhahei taas että mikä reissu! Tube (ainaki Northern Line) toimii yleensä viikonloppuisin tosi huonosti, kun siellä tehdään korjaustöitä ja yritetään parantaa sitä ikivanhaa verkostoa. Näin ollen jouduin hyppäämään bussiin - tarkemmin sanottuna kolmeen - ja kulutin siinä ihanan lämpimän ja aurinkoisen päivän istuen bussissa, mikäpäs siinä. :D Liikenne on ihan hullua Heathrown lähellä ja oon aina sinne mennessä joutunu istumaan liikenneruuhkassa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin, nappasin siskon messiin ja lähdettiin takasin meille päin eikä oikein tehty enää sinä iltana mitään. Viikon aikana käytiin keskustassa kahdesti tekemässä perus sightseeingit ja ehkä vähän myös kiertelemässä kauppoja. Käytiin myös Ikealla, kävelemässä tässä lähistöllä, Wood Greenissa, Barnetin keskustassa ja syötiin ihan oksettavan paljon kaikkee herkkua... Mutta minkäs teet kun iso purnukka Ben&Jerry'sia maksaa kolme vaivaista puntaa!







Mutta oli tosi kivaa ja sattu ihan mahtava sää koko viikolle. Täällä on nimittäin jo ihan kevät eikä auringon paistaessa tarttee enää takkia ollenkaan! Oon vaan aina niin iloinen kun aurinko paistaa, en enää ees muistanu miltä tuntuu kun ei sada 24/7. Puihin on tulossa lehdet jo kovaa vauhtia ja jotkut puut kukkii jo ja nyt kuitenkin eletään vasta maaliskuun alkua, ihan uskomatonta. Oon hamstrannu Primarkista kesähepeneitä ja mielessä pyörii vaan ihanat kepeät ja kesäiset mekot ja nilkkakorut ja ja ja... Tulispa oikee kesä nopeesti, haluun mennä istumaan puistoihin ja nauttimaan auringosta. Kaikki tuntuu olevan helpompaa kun on hyvä ilma, energiatasot on ihan katossa ja tekis mieli vaan olla ulkona.






Kauniin sään johdosta päätettiin Roxanen kanssa lähteä käymään aika extemporesti Cambridgessa. Varattiin bussiliput noin 10h ennen lähtöä ja ne makso 14 puntaa/henkilö. Bussimatka kesti aika tarkalleen kaksi tuntia, mutta niistä toinen meni siihen että päästiin edes pois Lontoosta. :D Oltiin Cambridgessa klo 11:30 ja siinä ihmeteltiin vähän aikaan että mihinkäs suuntaan sitä pitäis lähteä. Ei oikeestaan tiedetty koko kaupungista mitään (paitsi tietty että se on opiskelukaupunki), mutta löydettiin kyllä aika helposti sit keskustaan.










Cambridge on suhteellisen pieni paikka, mutta kuitenkin tosi viehättävä! Koko kaupunki on täynnä tosi vaikuttavia vanhoja rakennuksia, kapeita kujia, mukulakivikatuja ja pyöriä lukittuina metallisiin aitoihin. Tunnelma oli ihan täysin erilainen mitä Lontoossa, mutta hyvällä tavalla vaan. Käytiin yhdessä pienessä kirjakaupassa ja en voinu uskoa silmiäni kun näin, että siellä oli kokolattiamatot. Britit... Kierreltiin kuitenkin siinä kaupunkia ympäriinsä, karisteltiin ärsyttäviä kanaalivenematkakaupustelijoita kannoiltamme, käytiin mäkistä vähän pirtelöä kuuman päivän kunniaksi ja kuunneltiin ihanaa katusoittajaa, joka soitti Ben Howardia. Käytiin myös ehkä Primarkissa ostamassa halpaa aurinkorasvaa, koska sellaset perus Nivean aurinkorasvat maksaa siellä neljä tai viis puntaa ja "normaalissa" kaupassa sama purkki maksaa 12 puntaa.













Meille kävi muuten tosi outo juttu tuolla. Huomattiin kolme tyyppiä ja niiden kädessä sellanen "FREE TOUR BY STUDENTS"-kyltti ja mentiin sit tietysti siihen juttelemaan että mitä häh, ilmaista opastusta kyllä kiitos! Ne opiskelijat selitti, että niiden pitää tehdä tällainen opastettu kierros halukkaille historian kurssia varten ja kuvata se videokameralla ja blaablaa. Lopulta meitä oli sit joku kymmenen ihmistä siinä ja lähdettiin kävelemään. Yks niistä opiskelijoista selosti aina että joo tässä on tällainen muistomerkki tällaisen henkilön kunniaksi, ihan perus kierros siis. Sit mentiin fudgekaupan eteen ja siinä kaupan ikkunassa oli A4 jossa oli kuva siitä meidän "oppaasta" ja teksti "DO NOT TRUST THIS MAN" sen kuvan alla. En ois ees huomannu sitä lappua, ellei joku ois kysyny siitä. Noh, matka kuitenki jatku Queen's Collegen sisälle johonki opiskelijahuoneeseen (jossa joku poika makas alastomana pöydällä kruunu päässä ja joku huivi jalkojensa välissä), ja siellä se opaspoika sano vaan että joo hehe koko tää kierros oli vaan pilaa, eikä ne oo oikeesti tekemässä mitään historian kurssiin liittyvää ja että ne on vaan tehny pienä piloja pitkin kaupunkia. Ja se poika vaan nauro ja toisti vaan että "I'm so sorry!". Ok? Se oli tosi awkwardia, koska sillä kierroksella ei tapahtunu oikeesti mitään hauskaa. Oisin ymmärtäny tuon paljon paremmin, jos joku niistä dudeista ois saanu vaikka jonkun "sairaskohtauksen" tai jotain, mutta siis ilmeisesti ainut hauska juttu oli se paperi kaupan ikkunassa ja tuo alaston poika opiskelijahuoneessa. Mitä hemmettiä ihan oikeesti. :D Tuhlattiin tuohon kierrokseen se aika, mikä oltais voitu käyttää tutustumalla vaikka johonkin collegeen... Ei nimittäin keretty enää minnekään sisälle, kun kaikki koulut oli jo sulkenu ovensa. Elikkäs jees.













Lopulta kaupat alko sulkemaan oviaan ja ihmiset hävis katukuvasta, eikä kyllä ollu enää mikään erityisen lämmin ja aurinkokin oli jo laskenu. Meillä oli kuitenkin vielä pari tuntia bussin lähtöön ja oltiin jo sellasella rätti-poikki-pinoon -väsymyksen tasolla ja maha oli tyhjää täynnä. Mentiin Sainsbury'siin voileipien toivossa, mutta kappas vain! Siellä hyllyssä ei ollu yhden ainoaa sämpylää/voileipää/wrappia, joten jouduttiin jatkamaan matkaa ruoan toivossa. Mietittiin Pizza Hutia vaihtoehtona, mutta jösses että siellä on kallista. Normaalikokoinen pitsa oli muistaakseni euroissa päälle 10e!!??11 Käveltiin siitä sitten odottamaan sitä bussia, mutta oli niin kova nälkä että googletin hädissäni lähimpää Tescoa. Se löytykin onneks melkein kulman takaa ja saatiin voileivät. <3 Siinä sitten odoteltiin melkein tunti sitä bussia ja istuttiin pimeässä puistossa mutustellen leipiämme. Bussissa päästiin istumaan parhaimmille paikoille (eli eteen vasemmalle, jee!) ja pääsin myös valitettavasti käymään bussin vessassa, jonka pönttö oli 3/4 täynnä kusta. En oo varmaan eläessäni pissannu niin nopeesti, koska pelkäsin että bussin heilahtaessa ne kaikki ryöpsähtää miun päälle...

Mut et sellanen viikko! Aika toiminnallista on ollu ja hyvä niin. Sain tänään H&M:n tilaukseni, mutta taas kerran jouduin pettymään niin pahasti, että pakko laittaa paketti takasin. En vaan oikein tiedä miten toimia, koska miun pitäis ilmeisesti soittaa kuriirille (onko tuo ees oikee sana?), että se vois tulla hakemaan tuon paketin takaisin. Argh! :D

PS. AINIIN! Miun host perhe alko ettimään eilen illalla uutta au pairia. Nyyh, tietysti tiesin tämän päivän koittavan, mutta että jo nyt! Viime vuonna tähän aikaan minäkin olin yksi niistä, jotka etsi epätoivoisesti sitä tulevaa host perhettään. Ja nyt joku niistä epätoivoisista etsijöistä on miun host perheen seuraava au pair. Tuntuu samaan aikaan tosi haikeelta ja helpottuneelta, koska odotan tosi paljon muuttoa poikaystävän kanssa yhteiseen kotiin, töiden etsimistä ja avoimen yliopiston opintojen aloittamista. Mutta silti! Tää perhe on niin huippu ja oon niin läheinen Jackin kanssa, että itkuhan tässä tulee silmään kun edes ajattelee lähtöä. Joudun kuulemma auttamaan uuden au pairin valitsemisessa ja itse asiassa luinkin yhden suomalaisen tytön kivan hakemuksen. ;) Kyrakin kattoo nyt suomalaisia ihan eri silmällä nyt miun jälkeen, haha! Mutta näissä fiiliksissä mennään, 134 päivää jäljellä tänään.