I saw a blind man in Amsterdam with a box around his neck and the music box kept singing on and the song I won't forget

Miun au pair vuosi alkaa olla aika nätisti paketissa, tänään se on varmaan pakko uskoa. Edessä on vielä viimeinen kokonainen päivä täällä ja huomenna suunnataan sit aamupäivästä Heathrowlle Mian kanssa. Joudun tosin sanomaan heipat Kyralle ja Jackille jo tänään, koska ne lähtee ajamaan host mumin vanhemmille, jossa Jack on täyshoidossa seuraavan viikon. Annoin eilen läksiäislahjani (orkidean + valtavan suklaalevyn) ja käytiin syömässä vielä viimeistä kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Muisteltiin vanhoja juttuja, Steve ja Jack yritti opetella sanomaan R:n suomalaisittain, syötiin ihan tajuttoman hyvää ruokaa (seasonal chinese vegetables with oyster sauce riisillä<3) ja niin edelleen.

Oon tavallaan yllättyny siitä miten helposti nää viimeiset päivät on menny, luulin että oisin ihan hysteerisessä tilassa ja itkisin silmät päästäni aamusta iltaan. Miulla on kuitenkin ollu tosi hyvät fiilikset ja tuntuu hyvältä tulla Suomeen. Tietysti takana on sellanen pieni haikeus, mutta oon tyytyväinen että sellainenkin tunne löytyy. Ainakin tiedän viettäneeni mahtavan vuoden ja oppineeni niin itsestäni kuin maailmastakin vaikka mitä uutta ja tiedän, että tänne puolelle maailmaa jää ihmisiä joista välitän (ok nyt kyynelehdin muutamaan kyyneleen verran). Mutta tosiaan, en halua vollottaa holtittomasti, sillä sain täällä paljon enemmän mitä uskalsin edes unelmoida. Oon onnellinen että uskalsin lähteä ja että pääsin juuri tähän perheeseen, siinä riittää iloa ja onnea hamaan tulevaisuuteen asti.

Hoidin Operaatio Pakkauksen eilen ja nyt on kaikki materia siististi tungettu matkalaukun ja rinkan uumeniin. Olin ihan paineissa painorajoitusten takia, mutta yllätyksekseni miun tavarat painaa yhteensä (rinkka + matkalaukku + käsimatkatavarat) 35kg eli ei todellakaan paha! En ois kyllä saanu näitä tungettua yhteen laukkuun, mutta voisin siis vielä raahata lisää tavaraa melkein 20kg edestä (jos haluaisin nauttia koko rahasta). Nähtävästi oon ihan hyvin saanu myytyä tavaraa eBayssa ja vanhat vaatteet heitin armotta roskiin. Tuntuu hyvältä raahata Suomeen vaan pakolliset kamppeet, tuun kuitenkin juoksentelemaan kirppareilla hyvin ahkerasti. Ja tästä tulikin mieleeni se, että siirsin just kaikki rahani brittitililtä suomitilille. En nyt jaksanu tehdä tälle brittitilille mitään, pitää varmaan yrittää sulkea se sitten Suomesta käsin. Muuten antaisin sen varmaan vaan olla, mutta en sit tiedä onko miten mukavaa kun ne lähettelee postia tähän miun host perheen osoitteeseen.

Tää kulunut viikko on kyllä ollut kaikista mahdollisista näkökulmista mainio viikko. Mia tuli meille tiistaina ja yökyläili täällä kaksi yötä. Kokkailtiin hyvää ruokaa = Mia kokkasi, höpötettiin suomeksi AAAH rakastan puhua suomea (ja hassua kyllä, miun kurkkuun alko koskemaan kaiken sen äänentuottamisen ansiosta :D), käytiin puistossa Jackin kanssa, tehtiin miun viimeinen reissu Lontoon keskustaan, haaveiltiin Suomesta ja pelättiin putoavia lentokoneita. Eilen Mia lähti sitten tutkailemaan Lontoota vähän tarkemmin kaverinsa kanssa ja mie jäin tänne puuhailemaan vikat jutut host perheeni kanssa. Nähdään kuitenkin taas huomenna, koska Steve tosiaan heittää meidät molemmat Heathrowlle. Meillä on käytössä todella pieni punainen "leppäkerttuauto" ja meitä on tosiaan kolme ihmistä + kaksi matkalaukkua + rinkka + iso tietokonelaukku + reppu + pieni matkalaukku. 5/5.

Nyt taidan mennä syömään Jackin kanssa aamupalaksi jäätelöä, oon viimeistä päivää au pairina eli käytännössä voin tehdä mitä haluan. Eiks niin?

// Joo no voisinkin tässä vaikka ottaa tuon "en halua vollottaa holtittomasti" lauseen takaisin. Kaikki oli hyvin siihen asti kunnes Kyra ja Jack alkoi tekemään lähtöä. Kyra halas minuu ja toisteli vaan miten ikävä sillä tulee minuu ja että niillä on aina miulle huone vapaana jos haluan tulla käymään. Sain kuulla myös monia muita ihania juttuja, mutta en saa niitä päähäni juuri nyt. Mutta on varmaan sanomattakin selvää että en todellakaan itkuitta selvinny, onneksi hillitsin itteni edes siihen asti kunnes auto peruutti pihasta pois. Sit räjähdin vaan itkemään ja oon siitä asti (eli siis tällä hetkellä noin ~10h) itkeny enemmän tai vähemmän koko ajan. Kirjotin Jackin liitutauluseinään "moimoi ihana poika<3" ja itkin samalla siinä polvillani. Tää on ihan kamalaa! Oisin halunnu viettää illan Steven kanssa, mutta pelkkä ajatus host daddyn kohtaamisesta sai silmät kostumaan, joten miun oli pakko vaan olla omassa huoneessa ja nyyhkiä yksikseni aina kun tajusin, että oon ihan oikeesti lähdössä huomenna. En tiedä olisinko iloinen vai surullinen tästä tilanteesta, lähteminen ois ainakin helpompaa jos miulla ei ois ollu näin mahtavaa perhettä. En pysty menemään nukkumaan koska tiedän, että tuleva aamu on miun koko au pair vuoden viimeinen. Viimeistä kertaa herään omasta huoneestani ja näen meidän vehreän takapihan. Viimeistä kertaa rapsuttelen Harrya ja viimeistä kertaa pidän sitä sylissä. Viimeistä kertaa kannan laukkuni ulos ja suljen ulko-oven perässäni. Tää on niin vaikeeta.

Let's go, I want to go all the way to the horizon

Viime yö oli yksi tuskien taival. Nukahdan yleensä tosi helposti ja vaivattomasti, mutta viime aikoina oon vaan tuskaisena pyöriny sängyssä ja havahdellut hereille silkkiäkin ohuemmasta unesta puolen tunnin välein. Todella raivostuttavaa, varsinkin kun tiedän mistä tää unettomuus johtuu enkä silti voi tehdä asialle mitään. Meillä on ollu Lontoossa ihan järjettömän tukalat ilmat, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja on vaan halunnu istua jääkylmässä suihkussa aamusta iltaan. Toinen vaikuttava tekijä on luultavasti se, että lento Suomeen lähtee kahdentoista yön päästä.

En osaa enää olla tän host perheeni kanssa. En tiedä mitä sanoa tai mistä puhua. Olo on vaan tosi levoton koko ajan, iltaisin itkettää kun mietin hyvästejä ja päivisin haaveilen vaan siitä että pääsisin jo Suomeen jatkamaan elämää. On suorastaan piinallista olla tässä välivaiheessa, edessä on enää yksi viikonloppu täällä ja silti päiviä on vielä enemmän kuin kahdessa kädessä sormia. Toivottavasti viimeiset päivät menis nopeeta, sillä en todellakaan osaa nauttia niistä yhtään. Asiaa ei myöskään helpota se fakta, että miulla ei oo niin mitään hajua mitä aion antaa näille läksiäislahjaksi. Aion ottaa miusta ja Jackista valokuvan, mutta lähetän sen luultavasti sitten postissa pitkän kirjeen kera. En pysty sanomaan näin naamatusten kaikkea mitä haluaisin (koska oon itkupilli) enkä tässä hämmentyneisyyden vaiheessa pysty kokoamaan ajatuksiani järkeväksi tekstiksi, joten ajattelin ottaa vähän etäisyyttä ja kirjoittaa sitten ajatuksen paperille.

Jackilla on enää kaksi koulupäivää jäljellä, eli pian voin hyvästellä (ainakin toistaiseksi) klo 07:00 aamuherätykset. Mutta toisaalta tää muutos tarkoittaa sitä, että oon Jackin kanssa kahdestaan 24/7 aamusta iltaan. Ei olla vielä pohdittu tekemistä meidän seitsemälle yhteiselle pitkälle päivälle, mutta käydään mahdollisesti retkeilemässä jossain hieman kauempana. Oon ottanu matkalaukun, rinkan ja käsimatkatavararepun tuohon lattialle nököttämään ja heitelly niihin jo vähän täytettäkin. Miulla saa olla lentokoneessa yhteensä 23kg + 23kg + 8kg ja luulen kyllä pärjääväni erinomaisesti. Aika ankaralla kädellä oon karsinu omaisuuttani, mutta en haluu raahata Suomeen mitään mitä en jokaisella solullani palavasti rakasta.

En oo hirveesti ottanu nyt tässä kuvia, mutta miulla oli oikein mainio viikonloppu! Perjantaina aamusta käytiin Roxanen kanssa kaupassa, ostettiin leivontatarpeita ja tultiin meille leipomaan. Saatiin hirveän sotkun lisäksi aikaiseksi mokkapaloja, skonsseja ja sitruunamuffinseja. Illalla kokoonnuttiin sitten Roxanen ja Elinan kanssa meille afternoon tean merkeissä. Syötiin ehkä 1/10 kaikista leipomuksista (kaikki kolmioleivät kyllä syötiin, nam!) haha, mutta parempihan se tietysti on tehdä liikaa kuin liian vähän. Lauantaina lähdettiin Elinan kanssa Westfieldiin vähän kiertämään kauppoja, minä en kyllä luojan kiitos löytäny muuta kuin meikkejä. En vieläkään halua ymmärtää sitä, että saan täältä ostettua meikkivoiteen + ripsivärin + peitevärin samalla rahalla, jolla saan Suomesta pelkästään tuon tismalleen saman ripsivärin. Käytiin myös syömässä Nando'sissa ja sit illalla vielä jossain pubissa Angel Islingtonin kulmilla. Torkuin koko tubematkan ajan ja laahustin järkyttävän väsyneenä kotiin. Sunnuntaina heräsin klo 11:30 ja kerrankin tunsin pirteyden virtaavaan jokaiseen jäseneeni heti kun avasin silmäni. Lähdin vesilasillisen saattamana kohti Wood Greenin Primarkia, koska olin lauantaisella reissulla bongannu täydellisen farkkutakki-mutta-hihat-ja-huppu-kollarikangasta -asian, mutta väärässä koossa. Onneks Wood Green ei pettäny tälläkään kertaa ja lähdin erittäin onnellisena tyttönä Primarkista mukanani tuo kyseinen takki + alusvaatteita. Kipaisin Lidliin ja ostin vähän evästä mukaan, jonka jälkeen suuntasin Hyde Parkiin. Matka ei kyllä sujunu ihan mutkattomasti, sillä pyöräilijä törmäs meidän bussiin. Onneks ei käyny miehelle mitään, sen verran vetreästi hän itsensä keräsi sieltä maasta ja tuli mesoamaan kuskille (joka oli kyllä täysin viaton tähän onnettomuuteen). Illalla löysin kotimatkalla oyster cardin bussista ja kävin tsekkaamassa oisko siellä yhtään rahaa (on täysi mahdottomuus enää saada kadotettua oyster cardia takaisin). Ja olihan siellä, 20 puntaa! Meinasin hyppiä riemusta.

Oon tehny mainioita ostoksia viime aikoina. Kävin hamstraamassa muutamat levyt HMV:ltä, mm. George Ezraa. On varmaan tarpeetonta mainita miten tulisesti rakastunut oon tuohon ihanan matalaääniseen nuoreen mieheen (joka btw on kotoisin näiltä meitsin hoodeilta). Vietettiin muuten edellinen viikonloppu Roxanen kanssa T in the Parkin merkeissä, seurattiin Biffy Clyron keikkaa meidän kotisohvalta. Oli ihan mieletön spektaakkeli ja Roxanekin oli mennyttä naista viimeistään viimeisiin biiseihin mennessä.

Nyt jatkan laiskottelupäivääni tomaattikeitolla ja Supernaturalin merkeissä.

Ps. Jack opetteli "kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut" -vitsin suomeksi.<3

Talking loud about future in our hands, exchanging dreams and how they'll last - still knowing nothing at all.

Euroviisut on miun juttu. Oon kattonu ne aina joka vuosi niin pitkään kun vaan jaksan muistella, ihan joka vuosi. Lordin voittoa seurasin meidän entisen talon olohuoneen nojatuolissa, enkä voinu uskoa silmiäni aina kun Suomelle pamahti täydet 12 pojoa kerta toisensa jälkeen. Käytiin itse asiassa luokkaretkelläkin seuraamassa vuoden 2007 Euroviisujen semifinaalia (tais kyllä olla kenraaliharjoitus, haha) Helsingissä ja nähtiin sen vuoden voittajan - Serbian - esitys. Huikeeta!

Tänä vuonnakin jaksoin luonnollisestikin innostua Euroviisuista niiden lähestyessä, vaikka en seurannu oikeestaan yhtään Uuden Musiikin Kilpailua (jossa siis valitaan aina Suomen edustaja). Miulla ei oo ollu enää pitkään aikaan hirmu korkeat odotukset Suomen biisiltä, koska se nyt sattuu yleensä olemaan... mauton tai mitäänsanomaton. Tänä vuonna olin kuitenkin ERITTÄIN positiivisesti yllättyny ja tunsin suurta ylpeyttä, kun katseltiin Euroviisuja telkkarista host perheen & Roxanen kanssa ja oli Suomen vuoro esiintyä. Eikä hävettäny siinäkään vaiheessa, kun alettiin jakamaan pisteitä. En ees muista millon oltais viimeks oltu pistetaulukon vasemmalla puolella! Hyvä Softengine ja hyvä Suomi.<3



Viime lauantaina koitti odotettu päivä ja hyppäsin aamulla bussiin, suuntana Heathrow. Miun paras ystävä osti lentoliput Lontooseen joku pari kuukautta sitten, mutta tuntuu että siitä päivästä viime lauantaihin oli vaan muutama viikko. Jee! Siellä sitä halailtiin arrivals aulassa ja mietittiin miten paljon meillä on viimeinkin aikaa olla kahdestaan. Nähtiin kyllä helmikuussa, mutta se miun visiitti oli suhteellisen kiireinen eikä keretty kunnolla paneutua itse asiaan. Eli voisi siis sanoa, että nähtiin nyt kunnolla ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen.

Joka tapauksessa, meillä oli esim. maailman paras viikko. Ekat kaks päivää seilattiin keskustassa nähtävyydeltä toiselle ja käytiin läpi mm. Tower Bridge, Buckingham Palace, Big Ben (obviously), London Eye, King's Crossin platform 9 3/4, Trafalgar Square jne. Kiivettiin Trafalgar Squarella olevien leijonien päälle ja voin kyllä kertoo, että oli ehkä hirvittävintä mitä oon ikinä tehny. Se jellona oli niin käsittämättömän liukas ja niin korkeella, että en uskaltanu liikkua yhtään mihinkään suuntaan päästessäni sinne selkään. Ehkä kuva kertoo kaiken tarpeellisen...



Miulla oli sinällään aika helppo työviikko, koska maanantaina oli Bank Holiday ja host vanhempien työvuorojen takia meidän piti handlata Jack vaan tiistaina ja keskiviikkona. Oli siis paljon aikaa tehdä ihan mitä vaan, vaikka ei sit loppujen lopuks tehty mitään sen mullistavampaa. Katottiin American Horror Storya eli kuolattiin Tatea, kokkailtiin soijarouheesta vaikka mitä, käytiin kevyellä 2h shoppailulla Primarkissa, käveltiin pitkin Barnetia ja juotiin sivistyneesti parit lähipuistossa. On ihanaa kun voi vaan olla toisen kanssa ilman mitään suuria suunnitelmia. Tutustuttiin Saanan kanssa vuonna 2001 (ollaan tunnettu reippaasti yli puolet miun koko elämästä) ja ollaan siitä asti oltu erinomainen tiimi. Ollaan vaihdettu yhdessä koulua kahdesti ja pysyttiin siitäkin huolimatta 11 vuotta samalla luokalla. Saana on miun toinen puolisko ja tuntee miut ehkä joka epäluonnollisen hyvin. Ollaan koettu about KAIKKI elämän parhaat jutut yhdessä, koska ollaan kasvettu yhdessä esim. pahimpien teiniaikojen yli. Jos haluan unohtaa jotain noloa menneisyydestäni, Saana kyllä pitää huolen siitä että niin ei tapahdu. Ollaan tosi samalla aaltopituudella ja saatetaan ymmärtää mistä toinen meinaa puhua yhden sanan perusteella. Ei tuollaisia ystäviä löydy joka nurkasta.

Viime syksyyn asti oltiin asuttu aina samassa kaupungissa ja tiedettiin kaikki tiedettävissä olevat asiat toisistamme ihmissuhteista ajanviettopaikkoihin. Sitten elämä kuljetti meidät 3000km päähän toisistamme. On outoa etten tunne ihmisiä, joiden kanssa Saana hengaa. En tiedä miltä sen yliopisto näyttää, enkä tiedä minkälaisia opettajia siellä on. En oo ikinä käyny Saanan ensimmäisessä asunnossa, enkä tiedä mihin lähikauppaan kipaistaan 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Haluan ja aionkin ottaa selvää noista asioista palatessani Suomeen, mutta samaan aikaan miulle oli tosi tärkeetä näyttää Saanalle miun elämä täällä. Että ei oltais ihan niin kaukana toisistamme.

Do I still believe in magic? Yes I do

Jos nyt ihan totta puhutaan, ajatus takaisin Suomeen muuttamisesta pelottaa. Nyt kun tätä nykyistä aikakautta on jäljellä enää reilu 100 päivää, oon alkanu pohtimaan suhteellisen vakavasti tulevaa syksyä ja sitä, millä tavalla se vaikuttaa minuun.

Käytiin Kyran kanssa tänään syvä ja hyvä keskustelu koskien miun tulevaisuutta. Se sano pelkäävänsä, että tyydyn johonkin keskinkertaiseen, vaikka voisin saada niin paljon enemmän. Oon kuulema mielenkiintoinen ihminen ja täynnä potentiaalia, eikä miun paikka oo kaupan kassalla klo 8 -> 16. Tuntu vähän kammottavalta kuulla nuo asiat toisen ihmisen suusta, koska oon ollu itekin huolissani juuri tuosta samasta asiasta. Entä jos elämä jatkuukin Suomessa siitä, mihin se jäi ennen tänne lähtemistä? Entä jos päivät hukkuu taas harmauteen ja sekoittuu toisiinsa, entä jos en osaa enää iloita tai surra mistään? Kaikki pyörii pelkästään työpaikan hankkimisen ja rahan saamisen välillä, enkä enää välitä siitä mitä oikeesti haluaisin saavuttaa? Entä jos en oo onnellinen, vaikka miulla on Suomessa kaikki mitä toivoa saattaa: perhe, ystävät ja poikaystävä? Samaan aikaan miulla kun ei kuitenkaan oo siellä mitään konkreettista juuri minua varten, ei opiskelupaikkaa, töitä tai harrastusta. Tiedän että pitäis elää yksi päivä kerrallaan ja tarkkailla tilanteen kehittymistä, mutta siitäkin huolimatta pyörittelen mielessäni näitä kauhuskenaarioita. Mitä mie oikeesti teen, jos tunnen olevani umpikujassa palatessani takaisin Suomeen?

Kuten oon jo miljoona kertaa täälläkin toitottanu, oon menettänyt sydämeni Lontoolle. Tunnen olevani kotona, missä ikinä oonkaan täällä. Tämän päivän yksi parhaimpia hetkiä oli tubessa, kun kuuntelin The Kooksia volyymit kaakossa ja olin täysin harmonisessa olotilassa ihan vaan just siinä niin. Täällä voit olla kuka vaan, yksi miljoonien joukossa. On pukumiehiä, stereotyyppisia duunareita paskaisissa kollareissa persvako vilkkuen, uber hipstereitä, henkilöitä suoraan H&M:n katalogista, punkkareita, tyttöjä joita ei melkein tunnista edes ihmisiksi tekorusketuksen ja tekoripsien alta jne... Voit näyttää ihan miltä tahansa, eikä kukaan silti kiinnitä sinuun sen enempää huomiota. Satuin olemaan bussissa tänään ilmeisesti asperger-miehen kanssa, jolle bussilla matkustaminen tuotti vaikeuksia. Joku odottamaton ääni laukaisi siinä miehessä jonkun kohtauksen, jonka seurauksena tää mies alko huutamaan, piti kämmeniä korvien päällä ja "heitti" itteänsä bussin penkkiin ja takaisin. Luulen, että Suomessa vastaavassa tilanteessa ihmiset ois siirtyny istumaan kauemmas ja yrittäny blokata itsensä pois siitä tilanteesta. Mutta miten ihmiset suhtautu täällä samaan tilanteeseen? Toinen mies meni istumaan sen asperger-miehen viereen ja sano voimakkaalla/rauhottavalla äänellä "calm down, calm down". Bussikuski pysäytti bussin hetkeksi aikaa bussipysäkille ja odotti, että se mies sai koottua itsensä. Olin ihan häkeltynyt, hyvällä tavalla. Ihmiset pitää täällä toisistaan huolta.

Asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Ajattelen Suomea tosi usein ja haaveilen tulevasta. Ikävöin metsää, mustikoiden poimimista (ilmaiseksi), raikasta ilmaa, pyöräilyä ja hyviä pyöräteitä, Oltermannia/raejuustoa/karjalanpiirakoita/tuoretta kalaa/korvapuusteja, rullaluistelua, järviä ja niissä (alasti) uimista ja saunaa. Tunnen ylpeyttä kertoessani muille Suomesta, meidän luonnosta ja kulttuurista. Välillä tunnen olevani ihan joku metsäläinen, mutta sekin tekee miut vaan iloiseksi. On onni, että oon saanu kasvaa niin kiinni luonnossa. Roxane ei oo ikinä kalastanu, eikä syöny ihan itse ongittua - tuoreinta mahdollista - kalaa. Se ei oo ikinä nähny mitään villieläimiä luonnossa, koska niillä ei niitä ilmeisesti turhan paljoa ole. Roxane myös kysy miulta joskus että "do Finnish people really have summer cottages in the middle of nowhere?". Jep, they really do have summer cottages in the middle of nowhere.

Miten kukaan voi ikinä päättää kahden rakkaan maan väliltä? Kun olin Suomessa pari kuukautta sitten, en ois missään nimessä halunnu tulla enää takaisin tänne. Nyt kuitenkin täällä ollessa ajatus Suomeen lähtemisestä tuntuu kammottavan raskaalta. Miks aina pitää haluta jotain, mitä ei kuitenkaan voi saada?

Onneks voi aina välillä nollata aivot ja pitää Dexter-maratooneja Roxanen kanssa. Tai unelmoida Coldplayn heinäkuisesta keikasta, jonne oon esim. todellakin menossa.

I turn the music up, I got my records on/I shut the world outside until the lights come on/Maybe the streets alight, maybe the trees are gone/I feel my heart stop beating to my favorite song

Äsken harjatessani hampaita ui mieleeni tämä lause: Välivuoden pitäminen ja au pairiksi lähteminen olivat ainoat oikeat vaihtoehdot minulle. En tiedä mistä tällainen syvällinen miete ponnahti ilmoille, mutta jäin kuitenkin miettimään sitä istuessani siinä kylpyammeen reunalla.

Lukion viimeisillä metreillä melkein kaikilla tuntui olevan pienimuotoinen paniikki tulevasta syksystä. Sitä lupaavaa paksua kirjekuorta odotettiin kolahtavaksi postiluukkuun sormet syyhyten ja vakiopuheenaiheisiin kuului väistämättä tuttu lause - "minne ja mitä hait opiskelemaan?". Oli unelmia lääkikseen pääsystä, pääsykokeisiin pänttäämistä päivätolkulla kirjaston perimmäisessä nurkassa ja halukkuutta päästä pois meidän rakkaasta, mutta jo ehkä parhaat puolensa näyttäneestä kotikaupungista. Seurasin tätä kaikkea sivusta ihmetellen, enkä voinut mitenkään samaistua lapsuudenystäviini, luokkakavereihini ja muihin ikätovereihini.

Olin niin lopen kyllästynyt kouluun: jatkuvaan opiskeluun, koulutehtävien rustaamiseen, tunneilla aktiivisena olemiseen, aikaisiin aamuihin ja myöhään iltapäivään kestäviin koulupäiviin. En tuntenut minkäänlaista halukkuutta lähteä suorittamaan vieläkin korkeampaa tutkintoa välittömästi lukion jälkeen, pelkkä ajatuskin tuntui raskaalta ja masentavalta. Minä halusin lähteä, pakata matkalaukun tietämättä oikein itsekään mitä sinne pitäisi oikein laittaa, tehdä suunnitelmia vain koska "sydän sanoo niin". Halusin kyynelsilmin hyvästellä kaikki ja kaiken, koska tiesin että vain siten voisin jälleen löytää itseni. Halusin kokeilla onko minusta mihinkään, kohdata pelkoni ja tulla vahvemmaksi ihmiseksi vain ja ainoastaan oman itseni takia. Halusin rakastua tuntemattomiin maisemiin, olla täysin eksyksissä ja juuri oikeassa paikassa samaan aikaan, oppia taas olemaan onnellinen elämän miltei huomaamattomista yksityiskohdista, jotka aikaisemmin ohitin kääntämättä edes katsettani.

Olen onnellinen, paljon onnellisempi mitä ehkä koskaan aikaisemmin. Nyt tiedän kuka olen, eikä minun tarvitse enää koota sirpaleita sisälläni ja miettiä, miksi en tunne mitään. Vaikka välillä hukun omiin suolaisiin kyyneliini, tiedän olevani vahva ja pärjääväni. En enää vähättele itseäni tai mieti olevani "ihan sama", koska se ei ole totuus. Minä olen tärkeä ennen kaikkea itse itselleni ja se on kaiken perusta. Kun pystyy rakastamaan itseään, on muidenkin rakastaminen paljon helpompaa ja aidompaa. Minä en enää pelkää elämää, se pelko on muuttunut rakkaudeksi.

Lähteminen antoi minulle kaikki mahdollisuudet elämään. En ehkä omista vielä värikkäitä haalareita ja vietä viikkojani paksujen tekstintäyteisten kirjojen parissa, mutta nuo asiat eivät onneksi ole ainoa tie onneen. Minulle korkeakouluopinnot eivät koskaan olleet vaihtoehto heti lukion perään, koska halusin antaa elämän tapahtua. Uskon kyllä vielä joskus kantavani ylpeydellä vihreää haalaria, mutta se päivä koittaa silloin kun on tarkoitus niin tapahtua. Vielä toistaiseksi minä pelastan kotiloita kävelyteiltä, lepuutan jalkojani vasten bussin yläkerran ikkunaa ja tanssin pieni valkoinen koira sylissäni. Minun hartiani ovat kevyet ja vailla huolia.

"I'm going to miss you, you know that?"

"We are not going to find someone like her"

Lähdin tänne odotukset tosi korkealla - myönnän sen - mutta enpä olis ikinä arvannu löytäväni täältä "toista perhettä". Kyran sanat lämmitti ja alko itkettämään samaan aikaan. Kyra kävi myös tänään kaupassa yksin (yleensä tehdään se yhdessä) ja se osti miulle jogurttia, katkarapuja ja alpro soyan suklaajuomaa. Miun lemppareita. Tulee olemaan niin kova paikka lähteä täältä sitten aikanaan kotiin, onneksi sinne on vielä pitkä aika.

Huomenna suunnitelmissa ehkä museoita ja lähitulevaisuudessa se ostospostaus (tänään tuli viimeisetkin odotetut paketit perille, je!) + meidän kodin esittely. Tää oli nyt tällainen tynkä, mutta on pakko kirjoittaa nää fiilikset tänne nyt ja heti. Miulla on maailman paras host perhe.

Ps. Jos teillä on ikinä mahdollisuus lähteä au pairiksi, lähtekää.

Vinkkejä tuleville au paireille

Tässä kun oon nyt lueskellu noita hakemuksia Kyran kanssa päätin, että voisin antaa vähän vinkkejä. Nää pätee siis nyt erityisesti niille, jotka etsii host familya Aupair Worldista!

Aloitetaan vaikkapa profiilin luomisesta. Niihin profiiliteksteihin kannattaa nähdä paljon vaivaa, vaikka se tuntuis uuvuttavalta ja loputtomalta urakalta. Kerro kaikista mahdollisista harrastuksista ja kiinnostuksenkohteista, koska niiden perusteella perheet osaa vähän hahmottaa sitä, että minkälainen henkilö siellä profiilin takana on. Miulle oli tosi vaikeeta "kehua" itseäni profiilissani, mutta se on pakko tehdä jos haluaa antaa hyvän kuvan itsestään. Itseään kannattaa kehua ihan rohkeasti ja nostaa omia hyviä piirteitään esille. En tietenkään suosittele valehtelemaan luonteenpiirteistään, mutta näin suoraan sanottuna ei oo hyvä ajatus tyytyä vaan sellaseen "oon ihan kiva tyttö"-selostukseen. Yhdellä perheellä saattaa nimittäin helposti olla se satakin aupparikandidaattia ja niistä joudutaan karsimaan ihan suoralla kädellä suurin osa pois ihan vaan profiilitekstien perusteella.

Toinen aika iso asia profiilissa on kuvat. Kuvattomat profiilit skipataan yleensä automaattisesti, joten sinne kannattaa latailla useitakin otoksia. Kuvat omasta pärstästä kannattaa valita harkiten, parhaiten toimii sellainen suhteellisen neutraali hymykuva. Kyra on sanonu, että se ei ikinä valitse sellasia tyttöjä jotka näyttää siltä, että ne vois varastaa aviomiehen. :D Eilenkin tuli sellanen profiilikuva vastaan, jossa tyttö posetti täydessä tällingissä aika niukassa tuubitopissa. Jos on hakemassa au pairin paikkaa = töitä lasten parissa, ei tuollanen profiilikuva oo ihan sovelias. Perheet vetää ne ensimmäiset mielikuvat profiilikuvien perusteella, eli niitäkin kannattaa miettiä vähän etukäteen. On hyvä idea laittaa kuvia omasta perheestään, lemmikeistään ja ehkä siitä harrastuksestaan. Lisäksi on ERITTÄIN hyvä idea laittaa kuvia itsestään hymy korvissa ja syli täynnä lapsia/pörröisiä koiranpentuja/yms. Kannattaa vetää kaikki peliin erottuakseen muista!

Lastenhoitokokemusta ei välttämättä aina vaadita, mutta tietysti sitä kannattaa korostaa jos sellaista löytyy vähääkään. Toinen tärkeä asia on pyytää lastenhoidosta suosituksia, ja mainita niistä sitten ihan erikseen profiilissaan. Miullehan itse asiassa kävi niin, että yhden ehdokasperheen äiti neuvo mainostamaan niitä suosituksiani enemmän koska ne oli ilmeisesti erittäin hyvät! Suositukset on AINA plussaa, vaikka kaikki perheet ei niitä vaadikkaan.

Nyt sit edetään profiilin luomisesta siihen vaiheeseen, kun ollaan kiinnostuneita perheestä ja ollaan juuri lähettämässä ensimmäistä viestiä kyseiselle perheelle. Aupair Worldissa tuo homma toimii silleen, että viestiä lähettäessä siihen tulee aina automaattisesti sellanen teksti, jossa lukee tyyliin jotain "Hi Family X! I read your profile and I really liked it! Please take a look at my profile.....". Tuon automaattisen tekstikentän lisäksi sieltä alhaalta löytyy toinen tyhjä kenttä, johon voi kirjottaa henkilökohtaisen tekstin. Pahin virhe mitä tässä vaiheessa voi tehdä, on jättää se henkilökohtainen kenttä tyhjäks ja lähettää pelkästään se automaattinen viesti. Perheille se on merkki siitä, että et oo tosissas kiinnostunu niistä eikä suurin osa perheistä vastaa sellasiin viesteihin mitään. Kannattaakin siis kirjottaa se henkilökohtainen viesti huolellisesti ja osoittaa siinä, että on lukenu just sen perheen profiilin hyvin. Osa au paireista copy+pastettaa kaikille perheille saman viestin, mutta sen yleensä kyllä huomaa kilometrien päähän. Esimerkiksi yks tyttö kirjotti Kyralle, että auttaa kyllä ihan ehdottomasti kotiläkysissä, vaikkei Kyran profiilissa lukenu mitään kotiläksyistä. :D Mutta niin, vaikka ei jaksais kirjottaa jokaiselle perheelle täysin erilaista tekstiä, niin kantsii ainakin muokata se viesti jokaiselle perheelle sopivaks!
Henkilökohtaisessa viestissä voi kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi itsestään (eli ne asiat mitkä on profiilissa pitkästi kirjoitettuna) ja vaikuttaa oikeesti kiinnostuneelta. Erittäin tärkeää on myös kysyä kysymyksiä perheestä/perheen lapsista! Kaikille perheille tärkeintä on kuitenkin juuri se miten au pair handlaa lapset, eli omasta mielestäni on kyllä aika paha moka olla kiinnittämättä mitään huomiota niihin perheen lapsiin. Kyralle se oli ainakin pitkä miinus ja tosi helppo tilaisuus karsia noita ehdokkaita pois.

Jos selviää ensimmäisistä viesteistä, kannattaa näyttää se oma kiinnostus ihan avoimesti, sillä mitä laiskemmin vastaat, sitä helpommin perhe menettää kiinnostuksensa. Mutta tässäpä varmaan nää kriittisimpien alkuvaiheiden vinkit on, toivottavasti edes joku hyötyy näistä tulevassa etsinnässään. Lisää saa tietysti kysyä aina, vastaan kyllä ihan mielelläni!

Ps. Näin maanantaina meidän koulumatkalla kuolleen ja päättömän rotan. Se on samassa paikassa vielä tänäkin päivänä, tosin vähän heikommassa hapessa (linnut on käyny vähän aterioimassa) ja miun tekis mieli aina yökkäillä siitä ohi kävellessä. Viime yönä en saanu nukuttua hyvin, koska näin painajaisia kuolleista rotista meidän talossa. D: Hyi helvata.

Illalla iloinen, aamulla itkettää, mut ei sillä väliä oikeestaan ollenkaan oo, mä viheltelen vaan

Kävin hakemassa pikkusiskoni Heathrowlta perjantaina ensimmäinen maaliskuuta ja huhhahei taas että mikä reissu! Tube (ainaki Northern Line) toimii yleensä viikonloppuisin tosi huonosti, kun siellä tehdään korjaustöitä ja yritetään parantaa sitä ikivanhaa verkostoa. Näin ollen jouduin hyppäämään bussiin - tarkemmin sanottuna kolmeen - ja kulutin siinä ihanan lämpimän ja aurinkoisen päivän istuen bussissa, mikäpäs siinä. :D Liikenne on ihan hullua Heathrown lähellä ja oon aina sinne mennessä joutunu istumaan liikenneruuhkassa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin, nappasin siskon messiin ja lähdettiin takasin meille päin eikä oikein tehty enää sinä iltana mitään. Viikon aikana käytiin keskustassa kahdesti tekemässä perus sightseeingit ja ehkä vähän myös kiertelemässä kauppoja. Käytiin myös Ikealla, kävelemässä tässä lähistöllä, Wood Greenissa, Barnetin keskustassa ja syötiin ihan oksettavan paljon kaikkee herkkua... Mutta minkäs teet kun iso purnukka Ben&Jerry'sia maksaa kolme vaivaista puntaa!







Mutta oli tosi kivaa ja sattu ihan mahtava sää koko viikolle. Täällä on nimittäin jo ihan kevät eikä auringon paistaessa tarttee enää takkia ollenkaan! Oon vaan aina niin iloinen kun aurinko paistaa, en enää ees muistanu miltä tuntuu kun ei sada 24/7. Puihin on tulossa lehdet jo kovaa vauhtia ja jotkut puut kukkii jo ja nyt kuitenkin eletään vasta maaliskuun alkua, ihan uskomatonta. Oon hamstrannu Primarkista kesähepeneitä ja mielessä pyörii vaan ihanat kepeät ja kesäiset mekot ja nilkkakorut ja ja ja... Tulispa oikee kesä nopeesti, haluun mennä istumaan puistoihin ja nauttimaan auringosta. Kaikki tuntuu olevan helpompaa kun on hyvä ilma, energiatasot on ihan katossa ja tekis mieli vaan olla ulkona.






Kauniin sään johdosta päätettiin Roxanen kanssa lähteä käymään aika extemporesti Cambridgessa. Varattiin bussiliput noin 10h ennen lähtöä ja ne makso 14 puntaa/henkilö. Bussimatka kesti aika tarkalleen kaksi tuntia, mutta niistä toinen meni siihen että päästiin edes pois Lontoosta. :D Oltiin Cambridgessa klo 11:30 ja siinä ihmeteltiin vähän aikaan että mihinkäs suuntaan sitä pitäis lähteä. Ei oikeestaan tiedetty koko kaupungista mitään (paitsi tietty että se on opiskelukaupunki), mutta löydettiin kyllä aika helposti sit keskustaan.










Cambridge on suhteellisen pieni paikka, mutta kuitenkin tosi viehättävä! Koko kaupunki on täynnä tosi vaikuttavia vanhoja rakennuksia, kapeita kujia, mukulakivikatuja ja pyöriä lukittuina metallisiin aitoihin. Tunnelma oli ihan täysin erilainen mitä Lontoossa, mutta hyvällä tavalla vaan. Käytiin yhdessä pienessä kirjakaupassa ja en voinu uskoa silmiäni kun näin, että siellä oli kokolattiamatot. Britit... Kierreltiin kuitenkin siinä kaupunkia ympäriinsä, karisteltiin ärsyttäviä kanaalivenematkakaupustelijoita kannoiltamme, käytiin mäkistä vähän pirtelöä kuuman päivän kunniaksi ja kuunneltiin ihanaa katusoittajaa, joka soitti Ben Howardia. Käytiin myös ehkä Primarkissa ostamassa halpaa aurinkorasvaa, koska sellaset perus Nivean aurinkorasvat maksaa siellä neljä tai viis puntaa ja "normaalissa" kaupassa sama purkki maksaa 12 puntaa.













Meille kävi muuten tosi outo juttu tuolla. Huomattiin kolme tyyppiä ja niiden kädessä sellanen "FREE TOUR BY STUDENTS"-kyltti ja mentiin sit tietysti siihen juttelemaan että mitä häh, ilmaista opastusta kyllä kiitos! Ne opiskelijat selitti, että niiden pitää tehdä tällainen opastettu kierros halukkaille historian kurssia varten ja kuvata se videokameralla ja blaablaa. Lopulta meitä oli sit joku kymmenen ihmistä siinä ja lähdettiin kävelemään. Yks niistä opiskelijoista selosti aina että joo tässä on tällainen muistomerkki tällaisen henkilön kunniaksi, ihan perus kierros siis. Sit mentiin fudgekaupan eteen ja siinä kaupan ikkunassa oli A4 jossa oli kuva siitä meidän "oppaasta" ja teksti "DO NOT TRUST THIS MAN" sen kuvan alla. En ois ees huomannu sitä lappua, ellei joku ois kysyny siitä. Noh, matka kuitenki jatku Queen's Collegen sisälle johonki opiskelijahuoneeseen (jossa joku poika makas alastomana pöydällä kruunu päässä ja joku huivi jalkojensa välissä), ja siellä se opaspoika sano vaan että joo hehe koko tää kierros oli vaan pilaa, eikä ne oo oikeesti tekemässä mitään historian kurssiin liittyvää ja että ne on vaan tehny pienä piloja pitkin kaupunkia. Ja se poika vaan nauro ja toisti vaan että "I'm so sorry!". Ok? Se oli tosi awkwardia, koska sillä kierroksella ei tapahtunu oikeesti mitään hauskaa. Oisin ymmärtäny tuon paljon paremmin, jos joku niistä dudeista ois saanu vaikka jonkun "sairaskohtauksen" tai jotain, mutta siis ilmeisesti ainut hauska juttu oli se paperi kaupan ikkunassa ja tuo alaston poika opiskelijahuoneessa. Mitä hemmettiä ihan oikeesti. :D Tuhlattiin tuohon kierrokseen se aika, mikä oltais voitu käyttää tutustumalla vaikka johonkin collegeen... Ei nimittäin keretty enää minnekään sisälle, kun kaikki koulut oli jo sulkenu ovensa. Elikkäs jees.













Lopulta kaupat alko sulkemaan oviaan ja ihmiset hävis katukuvasta, eikä kyllä ollu enää mikään erityisen lämmin ja aurinkokin oli jo laskenu. Meillä oli kuitenkin vielä pari tuntia bussin lähtöön ja oltiin jo sellasella rätti-poikki-pinoon -väsymyksen tasolla ja maha oli tyhjää täynnä. Mentiin Sainsbury'siin voileipien toivossa, mutta kappas vain! Siellä hyllyssä ei ollu yhden ainoaa sämpylää/voileipää/wrappia, joten jouduttiin jatkamaan matkaa ruoan toivossa. Mietittiin Pizza Hutia vaihtoehtona, mutta jösses että siellä on kallista. Normaalikokoinen pitsa oli muistaakseni euroissa päälle 10e!!??11 Käveltiin siitä sitten odottamaan sitä bussia, mutta oli niin kova nälkä että googletin hädissäni lähimpää Tescoa. Se löytykin onneks melkein kulman takaa ja saatiin voileivät. <3 Siinä sitten odoteltiin melkein tunti sitä bussia ja istuttiin pimeässä puistossa mutustellen leipiämme. Bussissa päästiin istumaan parhaimmille paikoille (eli eteen vasemmalle, jee!) ja pääsin myös valitettavasti käymään bussin vessassa, jonka pönttö oli 3/4 täynnä kusta. En oo varmaan eläessäni pissannu niin nopeesti, koska pelkäsin että bussin heilahtaessa ne kaikki ryöpsähtää miun päälle...

Mut et sellanen viikko! Aika toiminnallista on ollu ja hyvä niin. Sain tänään H&M:n tilaukseni, mutta taas kerran jouduin pettymään niin pahasti, että pakko laittaa paketti takasin. En vaan oikein tiedä miten toimia, koska miun pitäis ilmeisesti soittaa kuriirille (onko tuo ees oikee sana?), että se vois tulla hakemaan tuon paketin takaisin. Argh! :D

PS. AINIIN! Miun host perhe alko ettimään eilen illalla uutta au pairia. Nyyh, tietysti tiesin tämän päivän koittavan, mutta että jo nyt! Viime vuonna tähän aikaan minäkin olin yksi niistä, jotka etsi epätoivoisesti sitä tulevaa host perhettään. Ja nyt joku niistä epätoivoisista etsijöistä on miun host perheen seuraava au pair. Tuntuu samaan aikaan tosi haikeelta ja helpottuneelta, koska odotan tosi paljon muuttoa poikaystävän kanssa yhteiseen kotiin, töiden etsimistä ja avoimen yliopiston opintojen aloittamista. Mutta silti! Tää perhe on niin huippu ja oon niin läheinen Jackin kanssa, että itkuhan tässä tulee silmään kun edes ajattelee lähtöä. Joudun kuulemma auttamaan uuden au pairin valitsemisessa ja itse asiassa luinkin yhden suomalaisen tytön kivan hakemuksen. ;) Kyrakin kattoo nyt suomalaisia ihan eri silmällä nyt miun jälkeen, haha! Mutta näissä fiiliksissä mennään, 134 päivää jäljellä tänään.

Kun aamulla herään mä tuntee voin sen, tää on kaunis päivä ja mä oon onnellinen

Noniin, linjoilla taas!

Makaan tällä hetkellä ihan riutuneena sängyssäni peiton alla ja kirjottelen täältä ihanalla uudella koneellani. Kuuntelen myös Robinia volat kaakossa enkä jaksa ladata Photofiltreä just nyt, eli tässäkin postauksessa mennään kuvattomalla linjalla. Oon tylsimys, mutta ei huvita yhtään tehdä mitään mikä vaatii ylimääräisiä ponnistuksia. Joka tapauksessa, tulin maanantaina aamuyöllä takasin tänne Lontooseen ja voisin vaan todeta, että ristus mikä reissu. Lähdin matkaan jo myöhään perjantaina 14.2., vaikka lento Suomeen lähtikin vasta lauantaina aamulla. En kuitenkaan suostunu maksamaan junalippua Gatwickille (kiristystä!!11) ja muilla kulkuneuvoilla en ois kerenny enää aamulla, joten raahauduin sitten tuben kautta Victorialle ja olin siellä klo 23:30. Bussi (tai coach, onko tolle mitään hyvää sanaa suomeksi?) tosin lähti vasta klo 02:30 eli siinä oli ihan hyvä tovi ennen H-hetkeä. Miulla oli koko ajan ihan karsee pissahätä, mutta vessaan oli 30 pennin maksu ja tietysti miulla oli mukana vaan 25 penniä, haha... Eipä siinä sitten, jalat ristissä ja hirvee väsymys päällä kulutin penkkiä kunnes ilokseni huomasin seisovani ulkona tuulessa ja sateessa viimeiset 1,5h, koska bussiasema menikin kiinni ja kaikki matkustajat siirrettiin ulos. Istuin matkalaukkuni päällä, hytisin ja kuuntelin Antti Tuiskua. Lopulta pääsin sitten siihen bussiin ja nukahdin heti kun lähdettiin liikkeelle. Matka Gatwickille kesti vähän reilun tunnin, ja siinäpä ne miun sen yön unet sitten olikin!

Gatwickilla pissahätä oli jo sen verran vakava, että painelin heti ensimmäiseks vessaan. Tuleva lento pelotti niin paljon, että miun syke huiteli varmaan 2-alkavissa numeroissa koko sen lentokentällä viettämäni ajan. Tein lähtöselvityksen joskus neljän maissa aamuyöllä ja kävin heittämässä matkalaukun eteenpäin. Ei kyllä sekään menny ihan putkeen, laukku nimittäin paino 22kg sen sallitun 20kg:n sijaan. En kuitenkaan joutunu maksamaan ylimääräisistä kiloista, näytin varmaan sen verran hämmentyneeltä ja pelästyneeltä. :D Mittasin nimittäin sen laukkuni just ennen lähtöä, ja sillon lukema oli 19,4kg. Pitää ilmeisesti ottaa tästä lähtien vähän varauksella nuo matkavaa'an lukemat. Matkalaukkuepisodin jälkeen yritin mennä istuskelemaan ja syömään vähän jotain, mutta eihän siitäkään tullu mitään. Päädyin siis haahuilemaan pitkin kenttää, kunnes menin turvatarkastuksen kautta kiertelemään kauppoja. Turvatarkastus oli tarkempi kun mitä Suomessa. Kun hälytin metallinpaljastimessa, jouduin heittämään kengät läpivalaisuun ja miut tarkastettiin käsikopelolla + jollain laitteella. Suomessa samassa tilanteessa heitin vaan kengät läpivalaisuun ja siinä se.

Turvatarkastuksen jälkeen kello ei ollu vielä edes kuutta aamulla ja oli jotenkin tosi epätodellinen olo, koska se lähtöterminaali oli ihan täynnä elämää. Oli suhteellisen haastavaa löytää istumapaikkaa, joten päätin lähteä etsimään isoja ikkunoita, joista näkisin koneiden lähdöt ja laskeutumiset hillitäkseni rinnassa kalmivaa pelkoa. Kävelin jonnekin ihan hevonkuuseen asti, mutta siellä oli sit ihan hyvät näkymät kiitoradalle ja runsaasti istumapaikkoja. Siinä tuijottelin niitä lähteviä ja saapuvia koneita ja laskin minuutteja lähtöön. Ihan turhaan kylläkin, lento oli lopulta reilu pari tuntia myöhässä eli kone lähti about klo 11:15. Koko lentomatka oli karmiva, koska lähtö oli niin pomppuinen ja kaikki lapset kirku aina kun tuli pienikin töyssy. Istuin silmät kiinni nyrkit hiuksissa, eikä ollu itkukaan hirveen kaukana. :D Miun vieressä istuva nainen ojens pussia, koska se luuli että miulla on vaan huono olo. Se nainen oli btw britti ja ne oli menossa koko perheen kanssa Suomeen lomalle ihan muuten vaan! Oli jotenkin niin hienoa, kun se selitti että ne ottaa yöjunan Helsingistä Lappiin ja että ne haluais nähdä revontulet. Lopulta alettiin lähestyä Helsinkiä ja meinashan siinä kyynel jos toinenkin vierähtää, kun näin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen havumetsää silmänkantamattomiin ja valkoisen maan. Lapset alko huutaa siellä "we are in paradise!!!" ja siltä miustaki tuntu just siinä hetkessä. Aika nopeesti tipuin kuitenkin pilvilinnoista, koska myöhästyneen lennon takia miun ehtiminen jatkolennolle (Helsinki - Joensuu) oli aika vaakalaudalla. Heti kun pääsin koneesta ulos ja siitä bussiin + bussista konkreettisesti lentokentälle, juoksin vaan koko matkan. Piti käydä nappaamassa hihnalta laukku, joka - luojan kiitos - oli siellä uskomattoman nopeasti, mennä passintarkastuksen läpi, juosta lähtöselvitykseen, heittää laukku uudestaan baggage dropiin, mennä turvatarkastuksen läpi ja sit vaan juosta ihan hulluna oikeelle lähtöportille. Ja minä kerkesin ajoissa! Jos oisin tullu 10 minuuttia myöhemmin, en ois enää päässy sille lennolle. Ois tehny mieli tuulettaa siellä koneessa, vaikka taas alko vähän riipimään ajatus siitä tunnin lentomatkasta. Jouduin istumaan vielä ihan ensimmäisellä mahdollisella paikalla, joka on miulle varmaan pahin mahdollinen paikka istua. :D Mutta eipä siinä, miun takana istu vähän vanhempi pariskunta ja tuli oikein kotoisa olo siitä murteesta ja murahtelevasta miehestä.

Kun laskeuduttiin pilvien päältä alas ja lähestyttiin Joensuun lentokenttää, jouduin taas vähän nieleskelemään. Joensuu oli niin uskomattoman kaunis valoineen ja lumisine maisemineen, mietin vaan että "tää on miun koti". Lentokentällä oli vastassa äiti, isi ja pikkuveli ja päästiin siitä halailujen ja laukun nappaamisen jälkeen kotimatkalle. Poikaystävä luuli että tuun vasta 17.2. maanantaina, joten sen takia en oo hirveesti täällä blogissakaan huudellu tarkoista päivämääristä, vaikka mieli oiskin tehny ja monesti! Kotona kerkesin olla pari tuntia, kävin suihkussa ja selvittelin vähän ajatuksiani, kunnes porukat lähti heittämään minuu kaverin tupareihin, joissa miun poikaystäväkin oli. Raukka oli ihan shokissa kun avasin oven, istu vaan paikoillaan ja toisteli "mitä ihmettä". :D<3

Olin Suomessa seitsemän kokonaista päivää, enkä hengähtäny oikeestaan yhtenäkään päivänä ja olin vaan koko ajan menossa. Nitro sekos kun tulin kotiin, se vaan hyppi ja nuuhki ja heilutti häntää ja seuras perässä kun hai laivaa. Olin yötä mummilla ja ukilla (ja söin varmaan ne kaikki pudotetut kilot takaisin, jees), käytiin maalla poikaystävän äidin luona ja saunottiin (ostin Prismasta Somersbyta saunasiideriks, naminami), kiersin kirpparit kahtena eri päivänä ja löysin ihanan villapaidan, kävin Coffee Housessa kahdesti ja join molemmilla kerroilla jättimukin teetä, näin parasta ystävääni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja tuntu ettei meidän tapaamisesta ois ollu edes kahta tuntia, olin yötä samaisen parhaan ystäväni luona ja se teki miulle herkkumunakasta aamupalaksi<3, kävin syömässä ravintolassa synttäri-illallista poikaystävän kanssa, sain sen mustan Fjällrävenin repun synttärilahjaks poikaystävän äidiltä (kiitos <3), käytiin kunnon hyvillä Hesessä ihanien kamujen kanssa, ostin 35 eurolla purkkaa ja pastilleja, kävin lenkkeilemässä Nitron kanssa ja nautin yleisesti vaan ihan kaikesta mahdollisesta.

On olemassa kahdenlaisia au paireja. On niitä, jotka ulkomaille muutettuaan ihastuvat uuteen asuinmaahan niin palavasti, että reissut Suomeen aiheuttaa vaan ahdistusta ja herättää halun pysyä ulkomailla for good. Suomen kulttuuri on kamalaa, ihmiset on liian hiljaisia ja kaikki on kallista. Mie oon taas se toinen esimerkki. En ois ikimaailmassa uskonu sitä, miten kamalaa ois pakata laukut ja lähteä takaisin jatkamaan vuotta täällä. Itkin melkein joka ikinen ilta, kun mietin vaan lähestyvää lähtöpäivää ja niitä päiviä, jotka pitää vielä viettää Lontoossa ennen kuin pääsen lopullisesti kotiin. Oli noin triljoona kertaa helpompaa lähteä au pairiksi silloin kuusi kuukautta sitten, kun ei tienny mitä täällä päässä odottaa. Nyt tiedän, eikä se vedä vertoja perheelle, poikaystävälle, ystäville, Joensuulle tai Suomelle. Aion olla täällä kunnialla loppuun asti ja tykkään Lontoosta edelleen, mutta oon täällä oikeesti tosi yksinäinen. Oon saanu täältä yhden sellaisen kaverin, jonka kanssa voin mennä minne vaan. Roxanellakin on tosin niin karseet työajat, että se on vapaana useimmiten vasta kahdeksalta illalla. Ei sillon voi oikein enää mennä istumaan kahviloihin (ne kaikki menee kiinni viimestään viideltä täällä Barnetissa), eikä oo järkeä lähteä minnekään hirveen kauas. Toisin sanoen istun kotona arkipäivät, koska en aina haluu lähtee yksin. Viikonloput onkin sitten ihan eri juttu, mutta kyllä tää arki on vähän raskasta välillä. Tosin tässä on vielä se vähän vajaa 5kk aikaa hankkia kavereita, eli en oo luovuttamassa tän asian suhteen ihan vielä. :)

Hirvittävä valituspostaus, mutta ei tää elämä täällä oo aina mitään hehkeetä ja nyt tuntuu tältä. Tosin pakko sanoa, että oli kiva nähdä host perhettä, varsinkin kun ne oli oikeesti kiinnostuneita siitä mitä tein Suomessa ja miten pärjäsin yöt lentokentällä. Jack oli innoissaan tuliaisistaan, varsinkin miun mummin neulomista villasukista. Se laitto ne sukat heti jalkaansa ja tais nukkuakin ne jaloissaan. Tänään pelataan ensimmäinen erä afrikan tähteä, saa nähdä kuka voittaa (minä). Host vanhemmille toin ruisleipää ja salmiakki-valkosuklaata, ja yllättäen Kyra sano ettei vihaa sitä suklaata! Yleensä oon syöny kaikki salmiakit tästä taloudesta, oli ne sitten tuliaisia tai ei...

Mutta niin, tässähän tämä elämä menee. Tänään aion käydä Sainsbury'ssa ostamassa 148 muistilappua, koska tasan niin monta päivää on jäljellä täällä. Niihin päiviin sisältyy mm. pikkusiskon ja parhaan ystävän vierailut, One Directionin keikka ja toivottavasti monta kaunista päivää. En kadu vieläkään tänne lähtemistä, koska tää puoli vuotta on ollu ihan uskomatonta aikaa ja oon näin kliseisesti sanottuna kasvanu ja karaistunu tosi paljon. Tää oli ehdottomasti paras päätös ikinä, enkä vaihtais kipeimpiäkään hetkiä pois.

Vaikka päästän menemään, mä kyllä juoksen sun perään. Kuljen yksin kaduilla ja kuuntelen jos jostain kuulisin sun äänen

Arsyttaa kirjotella tanne kun ei oo mahdollisuuksia lisata kuvia enka voi kirjottaa suomalaisilla aakkosilla (ilman etta copy+pastetan kaikki 'a':t ja 'o':t.....). En haluu kuitenkaan elaa hiljaisuudessa, joten koittakaa nyt kestaa viela pari viikkoa!

Taalla on ollu oikein mukavaa lukuunottamatta pienta selkkausta maanantaina. Oon ollu vahan omissa oloissani viime aikoina enka oo hirveesti viettanu aikaa alhaalla muun perheen kanssa. En oo siis ollu mitenkaan surullinen tai onneton, mutta on vaan huvittanu olla yksin omassa huoneessa ja puuhailla omia juttuja. Kyra ja Steve on kuitenki ottanu tuon miun kaytoksen merkkina siita, etta miulla on joku asia nyt huonosti ja viime viikolla Kyra sano varmaan kolmesti, etta vaikutan onnettomalta. Hyvaahan ne vaan tarkottaa ja ihan kiva etta miun hyvinvointi kiinnostaa, mutta arsyttaa jotenkin edelleen tuo koko juttu. Ja tasta koko hommasta tuli kunnon kaaos maanantaina, kun miun siivousjutut oli yhdistetty miun kayttaytymiseen... Huoh. Miun tyohon kuuluu siis vaatteiden silittaminen, mutta en voi silittaa kaikkia vaatteita kerralla henkareiden puuttumisen takia. Maanantaina sain kuulla, etta Stevella ei oo paitoja toihin (vaikka niita silitettyja paitoja oli silla hetkella roikkumassa 5kpl valmiina...ok) ja etta miun pitais silittaa nopeammin. No ok, voin toki laittaa vaikka kaksi paitaa yhteen henkariin, mutta en usko etta ne pysyy yhta siisteina sen jalkeen. Toinen ongelma oli se, etta en oo pyyhkiny leikkuulautoja pesuaineella. Joka paiva oon tietysti kaikki mahdolliset muruset siivonnu pois ja maralla ratilla pyyhkiny liat pois, mutta en vaan pysty tajuamaan miks leikkuulaudat pitaa hinkata pesuaineella! Eiko se oo jotenkin epaterveellista, jos eka suihkuttaa leikkuulaudalle pesuainetta ja myohemmin sitten pilkkoo kasviksia/lihaa siina paalla? Leikkasin kerran kurkkua leikkuulaudalla, mutta jouduin heittamaan ne kurkut veke pesuaineen maun takia. ETTA JEES.

Tietysti haluun kuulla, jos oon tehny tyoni taalla heikosti ja yritan aina parantaa tyoni jalkea, mutta maanantaina koko homma vaan suoraan sanottuna vitutti. Yritin keskustella sit asiasta viela myohemmin, mutta en pystyny sanomaan yhtaan lausetta itkematta. En siis koskaan voi kayda vakavaa keskustelua itkematta ja se on ihan mielettoman arsyttavaa. En siis voi sille itkemiselle mitaan, en oo surullinen enka haluais itkea, mutta en voi vaikuttaa siihen mitenkaan. Taa on tapahtunu esim. kerran liikkatunnilla lukiossa, jee. Mutta takaisin asiaan: En siis saanu sanotuks melkein mitaan, koska vollotin vaan koko ajan eika Kyra ymmartany miun pointtia (haluun joskus olla yksin, yritan tehda tyot paremmin, en pode ylitsepaasematonta koti-ikavaa, miun kaytos ei oo yhteydessa kotityojuttuihin jne). Nyt on taas rauha maassa, mutta viela toistaiseksi alakerrassa oleilu tuntuu vahan teennaiselta pakkopullalta enka uskalla menna ylakertaan. Ei taa au pairina oleminen kylla oo aina mitaan herkkua ja kiljun varmaan riemusta, kun lentokone laskeutuu Helsinkiin.

Eilen oli myos erittain katastrofaalinen paiva. 1) Avasin huoneeni verhoja ja tiputin samalla kaktuksen lattialle = kokolattiamatto mullassa ja kaktus kahdessa osassa. 2) Yritin avata huoneeni ikkunaa (etta saisin karisteltua repussa olevat muruset ulos) ja sen tehdakseni piti siirtaa kynttilaa = kaadoin kynttilan ja steariinit vaan valu pitkin vaaleanpunaista kettureppua. PRKL.

Au pair: Plussat ja miinukset

Luonnoksissa kaksi kuukautta lojunut toivepostaus au pairina olemisen plussista ja miinuksista, olkaa hyvät!

+

Tukiverkosto
On iso ja vähän vaikeakin päätös muuttaa ulkomaille pidemmäksi aikaa. Vaikka olis unelmoinu lähdöstä ja ottanu kaikista käytännön asioista selvää, niin kyllä se silti tuntuu hirveen pelottavalta muuttaa ihan uuteen maahan ja kulttuuriin tietäen, että ainakin alkuun on kaikissa tilanteissa oman onnensa nojassa. Au pairin asemassa on kuitenkin vähän helpompi olla, koska (yleensä) host family on ainakin alkuun au pairin tuki ja turva. Kun tulin tänne melkein viisi kuukautta sitten, en ensimmäisiin päiviin uskaltanu oikein poistua kotoa. On vaikeeta lähteä mihinkään, kun ei tiedä minne pitäis mennä! Kyra ja Steve on tsempannu minuu ihan alusta asti ja ne mm. patisti miut Lontoon keskustaan vietettyäni täällä yhden päivän. Miulle on kerrottu mitkä pubit kannattaa kiertää kaukaa, varotettu levottomista kaupunginosista, neuvottu National Insurance Numberin saamisesta ja annettu reittiohjeita. Tiedän, että voin soittaa Kyralle (tai Stevelle) ihan millon vaan ja tiedän, että saan aina apua jos sitä tarvitsen. Se tuntuu tosi helpottavalta ja ois varmasti paljon vaikeempaa, jos ei olis tällaista tukiverkostoa täällä.

Pääsee näkemään paikallisen kulttuurin arkielämän kautta
Tää koskee nyt ehkä eniten niitä au paireja, jotka ei oo puoliks/kokonaan suomalaisissa perheissä. Vaikka kyllähän toki tuollasissakin perheissä olevat au pairit näkee kulttuuria, tietty! Mutta muuttamalla täysin englantilaiseen perheeseen oon kyllä päässyt suoraan kulttuurin ytimeen. Vaikkakaan miun perheessä miun lisäks kukaan muu ei juo teetä (enkä miekään juo ns. oikeeta teetä, vaan jotain yrittiteetä)... Meillä syödään joka sunnuntai roasted dinner, leivän päällä syödään hilloa/hunajaa/chipsejä/karamellilevitettä/jne mutta ei kyllä ikinä kurkkua+tomaattia+juustoa+makkaraa+salaattia, päivän aikana syödään kolmesti (aamupala, lounas, illallinen), meillä ei oo juustohöylää (nyt on, kun ihana Auli lähetti miulle sellasen joululahjaks!)/tiskiharjaa ja niin edelleen. Jack pysähtyy ulkona järjestelmällisesti jokaisen koirallisen ihmisen luokse ja kysyy "is he friendly?" ja minä kiemurtelen vaivautuneena vieressä, koska onhan se nyt täysin kohtuutonta pysäyttää täysin tuntematon ihminen kadulla SAATI kysyä lupaa silittää tämän ihmisen koiraa... Tää on ehkä ainut sellanen juttu täällä, joka saa miut vieläkin tosi vaivautuneeks. Suomalaisuuteni ei ole vielä toistaiseksi antanut periksi tän asian suhteen. Taisin nyt kyllä eksyä vähän aiheesta, mutta on tosiaankin ihan eri asia elää toisessa kulttuurissa kuin lukea siitä vaikkapa kirjoista.

Pääsee asumaan paikkoihin joihin ei välttämättä muuten pääsis
Tämä on yksi iso syy siihen, miksi olin aika joustamaton Lontoon suhteen. Halusin tulla ehdottomasti juuri tänne, koska yksikseen tänne voi olla vähän vaikeeta muuttaa. Ensinnäkin asuntojen vuokrat on ihan tajuttomia, eikä täällä yleensä etsitä kokonaista kämppää vaan pelkästään huonetta. Huoneiden hinta vaihtelee tietysti asuinpaikan mukaan, eli mitä paremmalla alueella/lähempänä keskustaa asut, sen kalliimpi vuokra. Harvoin löytää huonetta alle £500/kk ja yleensä tuohon päälle tulee vielä laskut. Ei oo halpaa ei.

Kielitaito karttuu ja vahvistuu
Oon aina ollu tosi kiinnostunu englannin kielestä ja se on ollu miulle aina jokseenkin helppoa. Tänne tullessani ymmärsin puheesta kaiken ja miulla oli tosi laaja sanavarasto, mutta englannin puhuminen olikin sitten ihan eri juttu. Koulussa ei tarvinnu melkein koskaan käydä keskusteluja englanniksi, kunhan vaan jakso viilata kielioppia mahdollisimman täydelliseksi. Kieliopin osaaminen on miun mielestä kuitenkin suhteellisen turhaa, jos ei uskalla käyttää kieltä missään. Alussa minäkin pelkäsin jutella englanniksi, koska ajattelin että ois noloa mokata kieliopin kanssa. Nyt melkein viiden kuukauden jälkeen voin onnekseni todeta, että englannin puhuminen tulee tosi luonnostaan enkä enää jaksa stressata kielioppivirheistä. Itseluottamus on kaiken A ja O, sillon se puhuminenkin luistaa. Oon myös aika varma, että tästä aupparivuodesta tulee olemaan hyötyä tulevassa työelämässä. Jos nyt pitäisi määrittää työhakemukseen englannin kielen osaaminen, en epäröisi ruksittaa kohtaa "fluent".

Itsenäistyminen
Noniin, faktat pöytään: Ennen kuin tulin tänne, en halunnu edes miettiä omaan asuntoon muuttamista. Koko ajatus tuntu epämiellyttävältä ja surulliselta, koska oon tosi perhekeskeinen ja miun perhe on paras. Tykkään meidän talosta ja tykkään Joensuusta. Täällä oon kuitenkin tajunnu sen, että ehkä se omilleen muuttaminen ei oliskaan maailmanloppu. Oon jopa varovaisesti alkanu haaveilemaan omasta asunnosta, jonka voi sisustaa miten haluaa. Näillä näkymin Jyväskylä on miun tuleva kotikaupunki, koska poikaystävällä alkaa siellä koulu ensi syksynä ja mie haluun mennä opiskelemaan biologiaa avoimeen yliopistoon + ettiä varmaankin töitä. En kyllä oo ihan hirveesti lämmenny vielä ajatukselle asua Jyväskylässä, mutta onneks voin mennä kotiin ihan millon vaan. Eiks niin äiti ja isi?


-

Välillä ärsyttää suunnattoman paljon kulttuurilliset erot, lumettomuus ja ainainen sade ja se, ettei voi kattoo Salkkareita. Parhaiden ystävien puuttuminen ja niiden kanssa hepuloiminen ihan naamatusten. Välillä [x]kinosti, mutta on silti pakko silittää 20kpl kauluspaitoja, siivota vessa, imuroida ja luututa. Jaa, vai että kaupasta ei saa ruisleipää? Haluaisin samoilemaan mäntymetsään, mutta täällä ei sellasia ole. Välillä niistän mustaa räkää ja haaveilen ihanan raikkaasta suomalaisesta talvisäästä. Haluaisin käydä uimahallissa, mutta täällä ei oo uimahalleja, joihin vois vaan mennä pulikoimaan huvikseen. Kavereiden hankkiminen on hankalaa, koska suurimman osan kanssa ei kohtaa kemiat ollenkaan ja silti pitää vaan nähdä uudestaan, jos haluaa olla sosiaalinen. Täällä on ns. pakko antaa tippiä aina kun käy ravintolassa ja se ärsyttää. En osaa olla täysin oma itseni englanniksi, koska en tietenkään voi ilmaista itseäni läheskään yhtä hyvin mitä suomeksi. Kaikkein vaikeinta miulle täällä on kuitenkin se, että kaikki rakkaat ihmiset asuu Suomessa ja se on välillä ihan tajuttoman raskasta. En oo esimerkiks jutellu mummille tai ukille mitään tänä aikana, vaikka ennen ollaan soiteltu ja nähty joka viikko. :(

Tällaista tänään, perjantaina lähdetään host perheen ja Roxanen kanssa viikonlopuks Aldeburghiin! Otan siellä varmaan x346550 kuvaa, mutta lisäilen niitä tänne vasta sitten kun oon saanu oman toimivan tietokoneen. Onneks siihenkään ei oo enää pitkään, oon nimittäin varsin tehokkaasti ominu tän Kyran koneen... Onneks sillä on ipad. ;)

"Apua mitä pitää pakata mukaan?!?!?111"

Huomasin muutama viikko takaperin, että unohdin ihan kokonaan tehdä lupaamani mitä-pakkaan-mukaan-apua-paniikki -postauksen ennen lähtöä. Ihan ajoissa siis liikenteessä... :D Mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjottaa mitä pakkasin mukaan tänne lähtiessäni, jos tästä ois vaikka apua niille tuleville au paireille jotka tätä sattuu lukemaan!

Ihan näin alkuun voin todeta, että älkää edes ajatelko ottavanne mukaan kahta 20kg laukkua. Yhdellä ruumaan menevällä laukulla + käsimatkatavaroilla pärjää yllättävän pitkälle, jos vaan miettii aina kahdesti ennen kuin pakkaa uuden tavaran laukkuun. Karu fakta kun on se, että jokainen au pair hamstraa ihan käsittämättömän määrän tavaraa. Enkä minäkään (valitettavasti) oo poikkeus, sillä reilun neljän kuukauden aikana oon onnistunu kasvattamaan tavaramäärääni 13,5 kilolla (tähän ei oo laskettu alusvaatteita, niskatyynyä, mustia farkkuja, juoksuhousuja, kangaskassia, mitään kosmetiikkaa, tuikkuja + ylimääräistä krääsää). Tungin siis äsken kaikki mahdolliset kamat matkalaukkuun mitatakseni matkatavaravaa'alla niiden kokonaispainon, mutta kaikki tavarat ei edes mahtunu sinne!!!! Apua, paniikki meinaa iskee jo tässä vaiheessa vuotta, kun isoon matkalaukkuun ei mahdu edes kaikki täältä ostetut VAATTEET... Eli toistan: yksi matkalaukku tänne tullessa on tarpeeksi, kesän/puolen vuoden/yhdeksän kuukauden/vuoden/younameit lopussa voikin sitten tuumailla, että tarviiko kaksi vai kolme vai neljä laukkua. :D

Pakkaaminen ei ollu miulle mitenkään erityisen haastava projekti. Alotin pakkaamaan ihan kunnolla pari päivää ennen lähtöä, koska halusin ottaa mukaan vaan tavarat, joita ihan oikeesti käytän. Mutta kuinka ollakaan, oon silti raahaamassa nyt helmikuussa kotiin turhia vaatteita, jotka on roikkunu kaapissa käyttämättöminä siitä asti kun tulin tänne. Jos et oo käyttäny jotain vaatetta aktiivisesti Suomessa, et tuu käyttämään sitä vaatetta yhtään enempää muuallakaan. Matkalaukku sai painaa 20kg, mutta muistaakseni miun laukku paino loppujen lopuksi vaan noin 18kg. Matkalaukun lisäks miulla oli reppu, jossa oli järjestelmäkamera ja tietokone.

Sitten varsinaiseen pakkauslistaan. Tein pari viikkoa ennen lähtöä koneelle samanlaisen listan ja listasin sinne tavaroita sitä mukaa, kun ne pulpahti mieleen. Tää on miun mielestä erinomainen tapa erottaa ne jutut, joita oikeesti tarvitsee verrattuna siihen, että juoksee ympäri huonetta ja heittää kaikki "tätä voi tarvita" -tavarat matkalaukkuun. Miun lista näytti about tältä ja kursivoin kaikki ne tavarat, jotka on nyt menossa takaisin kotiin tarpeettomina:

- Kumpparit, Converset, talvikengät ja Reinot
- Ohut takki ja anorakki (Ostin paremmat takit täältä)
- Kahdet mustat legginssit, yöhousut, juoksuhousut (ostin pienemmät tilalle), haaremihousut, mustat farkut, siniset farkut ja "kerrastohousut"
- Iso comfort huppari ja kaksi muuta hupparia
- Toppi x2
- Kaikki mahdolliset alusvaatteet&sukat, villasukat x3 ja lapaset x3
- Paksu kaulahuivi, ohuempi kaulahuivi, pipo ja jenkkihuivi
- Kangaskassi x2, kettureppu ja pieni laukku
- T-paita x4
- Pitkähihainen paita x4 (joista ainakin yksi lähtee takaisin kotiin)
- Tietokone, kamera, ipod + tarvittavat piuhat
- Adapteri ja alusta tietokoneelle
- Hiustensuoristin, tärkeät korut ja polvituki
- Shampoo, vartalosaippua, deodorantti, kynsisakset, kasvovoide, perusrasva x2, vitalis x2, meikit, hiuslenkkejä, hammasharja, hiusharja
- Päiväkirja, vihko, kirja ja penaali
- Vakuutuspaperit, passi, tilinumero, avainlukulista x2, eurooppalainen sairaanhoitokortti
- Tuliaiset host perheelle (Tatu ja Patu This Is Finland -kirja, suklaata ja salmiakkia)
- Xylitol pastillirasia x2, purkkapussi x2, suklaalevy x3, salmiakkipastillirasia, turkinpippuripussi
- Kavereilta 18v lahjaksi saatu Ilon Purkki (<3) ja äidin antama avaimenperä

Siinäpä ne taitaakin olla kaikki! Toivottavasti tästä on jollekin jotain apua pakkaamiseen. :)

Ps. Yleensä kuulee ihmisten sanovan, ettei kannata ottaa mukaan hirveesti kosmetiikkaa jne kun tulee kuitenkin ostettua tilalle uusia. En ole samaa mieltä! Mieluummin hamstrasin Suomesta mukaani ne lempparituotteet, koska ekoina päivinä miulla oli muutakin stressattavaa kun meikkivoiteen/naamarasvan/ripsarin/kajaalin loppuminen. Niitä uusia tuotteita kerkee kuitenkin ostaa ihan mielin määrin vuoden aikana, eikä vakkarirasvoista - ja meikeistä oo ainakaan mitään haittaa. Ne ei laukussa paljoa paina, mutta toi ainakin miulle jostakin syystä tosi paljon turvaa.

Pps. Haluutteko että teen samanlaisen listan niistä jutuista, jotka oon ostanu täältä?

Ppps. Oon käyttäny copy + paste -tekniikkaa jokaisen ä:n ja ö:n kohdalla. Just to let you know

Should I fight for what is right or let it die?

Moi täältä glögikupin takaa! Kävin eilen hamstraamassa vähän joulutavaraa Ikealta (joka btw sijaitsee erittäin epämiellyttävällä alueella) ja päätin korkata jo tänään tuon glögipullon, koska halusin tietää millaista litkua sitä tuli ostettua. Ja on muuten hyvää!! Voittaa paikallisen mulled winen (tavallaan glögiä mutta ei mitenkään erityisen hyvää) ihan 100 - 0, johtuu varmaan siitä että tuo mulled wine on osittain punaviiniä, yäk. Joka tapauksessa, heräsin tänään kahteen asiaan. 1) Unohdin tehdä kuukausipäiväpostauksen ja 2) Tajusin, että täytän 19 vuotta tasan kuukauden kuluttua. Palatakseni nyt kuitenkin tuohon ensimmäiseen kohtaan...

...En selvästikään ymmärrä miten tää kuukausihomma pitäis laskea. Edellisen kerran taisin julistaa kuukausipäivän olleen 26.10. vaikka tulin tänne Lontooseen 30.08. eli siis... :D Joka tapauksessa, oon ilmeisesti nyt ollu täällä kolme kuukautta. Ollaan host perheeni kanssa edelleen tosi hyvissä väleissä. Siitä ehkä kertoo jotain host mumin päättäväisyys miun ruokavalion muuttamisen suhteen... Kyra on nyt tässä parin viime viikon aikana mm. vieny miut syömään kiinalaiseen (seuraavaks mennään syömään thaimaalaista ruokaa, näin kuulin), pakottanu kehottanu lataamaan puhelimeen sellasen sovelluksen, josta näkyy syödyt kalorit & ravintoarvot ja lapannu kaupassa minua varten kaikkee ihmeellistä tavaraa kärryyn (mm. kanafileitä, jotka ei oo tehty kanasta vaan sienistä). Jack on tosi kiinnostunu suomesta ja kysyy varmaan joka päivä kahdesti "when can I go to Finland?" ihan kun asia ois minusta kiinni. Jack on myös halunnu oppii suomea ja tällä hetkellä hänen sanavarastonsa näyttää tältä: koira, kissa, kiska, ääliö, moi & vesinokkaeläin. Tästä se lähtee!

Kuten oon jo aikaisemmin todennu, oon kasvattanu täällä ihan huimasti itsevarmuuttani ja se on tehny elämästä paljon helpompaa. Jaksan uskoa itseeni ja tehdä asioita, joita haluun tehdä (vaikka välillä pelottaakin vähän). Ostin eilen liput Bullet For My Valentinen keikalle, vaikka a. keikka on keskellä viikkoa, b. en tiedä miten pääsen Wembley Arenalle, c. oon menossa yksin ja d. en oo ihan selvillä, että mistä miun pitää mennä lunastamaan keikkalippu. Tiedän kuitenkin, että torstaina tuun olemaan just siellä missä pitääkin eikä stressaaminen etukäteen auta mitään. En oikein tiedä mitä pitäis kertoa, tuntuu että toistan itteeni joka kuukausipäivänä! Mutta päätös lähteä au pairiksi oli oikeesti elämäni paras päätös. Ei tätä voi kuvailla mitenkään, koko tää tunnemyrsky pitää kokea itse. Välillä täällä vituttaa kaikki (normaalista kaupasta ei löydä soijasuikaleita, meidän perhe käyttää aspartaamituotteita eikä syö juustoa melkein ikinä, matkustamiseen menee ikä, terveys & rahat etc) ja välillä tuntuu pelottavalta ajatella elämää tämän vuoden jälkeen. Vaikka välillä oon kärsimätön ja haluaisin jo muuttaa omaan kotiin ja päästä yliopistoon, niin oon kyllä silti onnellinen juuri tässä hetkessä. En tiedä miten välivuoden vois käyttää tätä paremmin, oon saanu täältä kolmessa kuukaudessa mukaani niin paljon asioita, joita ei oo mahdollisuutta saada mistään muualta. Vaikka välillä onkin hankalaa ja poden koti-ikävää itku kurkussa niin oon kaikesta huolimatta kiitollinen siitä, että miulla oli mahdollisuus ja uskallusta lähteä.



Mutta palatakseni turhaan löpinään: Käytiin kattomassa Roxanen kanssa The Catching Fire ja se oli NIIN hyvä, että tekis mieli mennä kattomaan vielä toisenkin kerran. Ei haitannu ees 30 minuutin mainokset (kyllä, kolmekymmentä minuuttia) elokuvan alussa!

Oon myös virittäytyny joulutunnelmaan ihan urakalla tässä viime viikot ja Spotifysta on luukutettu kaikkia mahdollisia jouluklassikoita. Käytiin Emilian & Anninan kanssa viikko sitten Lontoon merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin sieltä Aurajuustoa (<3) ja mannapuuroa. Ois tehny mieli napata mukaan Oltermannia ja muuta mukavaa, mutta tällä kerralla ei budjetti antanu mitenkään periks, vaikka juustohiiren sydän jäikin itkemään verta. Ostin kuitenkin samalla reissulla Primarkista jouluvalot £1,5/kpl eli nyt alkaa olla kaikki kunnossa joulua varten! Täällä tais muuten sataa ekat räntälumetkin, mutta ei oo kyllä mitenkään talvista ja tuskin tulee olemaankaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on jo ihan kunnollista lunta! En vaan pysty tajuamaan sitä, vaikka tietysti oon nähny kuvia sieltä. Toivottavasti ois hirveesti lunta ja kauheesti pakkasta vielä helmikuussakin, koska MINÄ TULEN KÄYMÄÄN KOTONA SILLOIN!<3

Ps. Anteeks jättimäisestä kuvasta, en jaksanu pienentää sitä yhtään. Ehkä yksi iso kuva kompensoi muiden kuvien puuttumisen?
Pps. Nähtiin tänään aamulla kuollu kettu ja Jack totes hyvin dramaattisella äänellä "He died...Because someone ran over him". :D

“You want weapons? We’re in a library! Books! The best weapons in the world!”

Au pairin tehtäviin kuuluu yleensä lastenhoidon (jonka pitäis kuitenkin olla se pääasiallisin tehtävä) lisäksi ihan normaaleja kotitöitä, kuten esimerkiks tiskikoneen täyttö/tyhjennys, imurointi ja vaatteiden silitys. En osaa yhtään arvioida miten monta tuntia käytän viikossa kotitöihin mutta oon kehittäny itelleni jokaiselle arkipäivälle to do -listin, jotta saan hoidettua asiat aina joka viikko alta pois. Maanantaina yleensä silitän osan vaatteista, tiistaina pidän vapaapäivän, keskiviikkona siivoon alakerran, torstaina siivoon miun ja Jackin kerroksen ja perjantaina silitän loput vaatteista + vaihdan petivaatteet. Näiden isompien juttujen lisäks pyyhin joka päivä keittiötasot ja tyhjennän/täytän astianpesukoneen. Oon toisinaan vähän saamaton laiskuri, eli miun on paljon helpompi ryhtyä hommiin kun tiedän tarkalleen mitä minäkin päivänä pitää saada tehdyksi. Host perheelle on siis ihan sama että siivoonko alakerran maanantaina vai torstaina kunhan vaan teen kaiken sovitun.

Otin nää kuvat perjantaina ja vaikka kaikkeni annoin, niin en mitenkään muistanu ottaa kuvia ruoka-asioista... :D Muistin aina koko kameran vasta siinä vaiheessa, kun lautasella oli enää pari murua jäljellä. Mutta joka tapauksessa, tältä näyttää minun työpäiväni perjantaina:


Herään normaalina arkipäivänä klo 06:50, mutta toisinaan Steve vie Jackin kouluun ja sillon täytyy herätä vasta klo 07:15, luksusta!


Aamulla miun tehtävänä on laittaa Jack pesemään hampaat, laittaa kouluvaatteet sängylle odottamaan ja vahtia, että Jack suoriutuu kaikista aamutoimista. Kun hampaat on harjattu ja kouluvaatteet päällä, mennään alakertaan ja väkerrän siinä sitten jotain aamupalaa. Yleensä aamupala koostuu paahtoleivästä, jonka päällä on jotain hilloa/tuorejuustoa. Yleensä aamupalan jälkeen on vielä ~30min aikaa ennen kuin pitää lähteä kouluun, joten siinä sitten katsellaan vähän lastenohjelmia telkkarista. Scoobydoo ja Paavo Pesusieni on miun lempparit!


Koulu alkaa joka päivä klo 08:45 ja lähdetään kävelemään täältä meiltä about kahdeksalta. Toisinaan Jack marisee koko matkan koululle (kerran näin vielä meidän talon kun Jack sano "we've been walking for ageeeees") ja kitisee haluavansa mennä bussilla, mutta yleensä matka sujuu ihan hyvin. Jackia on tosi helppo harhauttaa, koska se tykkää keskustella syvällisistä asioista. Tänään juteltiin esim. siitä, miten ihmisen solut toimii ja Jack rrrakastaa puhuu just tuollasista asioista. Ja sehän passaa minulle!


Ja tällaiset ovat maisemat ihan vähän ennen koulua, joka siis sijaitsee tuossa vaalean rakennuksen oikealla puolella. Tällä pellolla/viheralueella näkyy usein sellasia pieniä söpöjä pupuja, joita pidetään yleensä lemmikkeinä. En oo nähny täällä vielä kertaakaan rusakkoa, pelkästään sellasia luppakorvapupuja.


Kun oon heittäny Jackin kouluun ja kävelly takaisin kotiin, vien meidän koiran - Harryn - ulos. Me ei yleensä olla ulkona kun sen max. 10min, koska Harry on 13-vuotias eikä se jaksa kävellä hirveen pitkiä matkoja. Eli siis suomeksi sanottuna kävellään kortteli ympäri ja tullaan takaisin kotiin, mutta päästän Harryn takapihalle pitkin päivää.


Minä + Adventure Time. Yleensä tässä vaiheessa kello on puoli kymmenen, eli otan chillisti sen pari tuntia ennenkun alan huolehtimaan mistään sen suuremmasta ja yritän samalla kerätä henkistä energiaa loppupäiväksi.


Kun oon aikani tuijottanu telkkaria aivot narikassa kerään itseni sohvalta ja alan töihin. Ekana tyhjennän tiskikoneen ja laitan likaset astiat sisälle, tai sitten pistän koneen pyörimään jos se on jo ihan täynnä. Pyyhin keittiötasot ja katon, ettei tiskialtaassa oo törkeitä kahvitahroja tai muuta likaa. Yleensä syön myös tässä välissä jotain välipalaa, yleensä raejuustoa banaanilla ja näkkäriä.


Joskus (jos oon ollu laiskempi alkuviikosta) silitän vaatteita myös perjantaina. Silittäminen on tavallaan samaan aikaan tosi kivaa ja älyttömän rasittavaa. Varsinkin Stevellä on hirveesti sellasia kauluspaitoja, joita silittäessä pitää olla megaextrahuolellinen ettei siihen paitaan jää kamalia vekkejä. En oo kyllä saanu ikinä huonoa palautetta silitystaidoistani, joten ehkä oon vaan liian kriittinen itteeni kohtaan. Tai sitten edellinen au pair oli _todella_ huono silittämään...


Sitten tullaan "lempiosuuteeni" (ei todellakaan) eli lakanoihin ja niiden vaihtoon. Suurin ongelma tässä on siis se, että täällä ei oo peittojen lakanoissa niitä reikiä, jotka helpottaa huomattavasti koko toimenpidettä. Jackin peitto on kuitenkin onneks sen verran pieni, että saan vaihdettua lakanat ilman mitään ongelmaa. Sitten vaan isken likaset petivaatteet pesukoneeseen ja ripustan ne kuivamaan, kun pesukone ilmoittaa olevansa valmis.


...Mutta tässä minä vaihtamassa lakanaa 160cm leveään peittooni. Yleensä jätän puhtaiden lakanoiden vaihdon illalle (siis omien lakanoideni), koska en jaksa tapella niiden kanssa päivällä. Illalla on jotenkin helppo tarttua tuumasta toimeen koska tiedän, etten pääse nukkumaan ennenkun asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä.


Jackin koulu loppuu joka päivä kolmelta, mutta torstaisin ja perjantaisin on vielä koulun jälkeen tunnin verran shakkia/jalkapalloa, joten lähden kävelemään koululle vasta puoli neljä. Mukana on tietysti asianmukainen varustus, ipod ja pandasateenvarjo!


Koulun pihalla on yleensä aikamoinen meno, vaikka se ei nyt tästä kuvasta varsinaisesti välitykään. Kaikki vanhemmat tulee sisäpihalle odottamaan omaa lastaan/lapsiaan ja opettajat vahtii, että jokainen lapsi löytää huoltajansa. Jotkut lapset jää sinne leikkimään ja riekkumaan, mutta mie vaan otan Jackin matkaani ja lähdetään suoraan kotiin.


Ja tällainen apina sieltä koulusta sit tarttuu aina mukaan. En oikein tiedä että mitä nuo edes tekee koulussa koska aina kun kysyn "what did you do today?" Jack vastaa "I forgot". Mutta kuten kuvasta näkyy, niin osaa se ainakin kiivetä puuhun...


Raahaan Jackin kumppareita aina mukanani, koska täällä aika usein sataa vettä joko tihkuna tai kaatamalla.



Kun tullaan kotiin, niin laitan Jackille ruoan mikroon lämpiämään. Aikasemmin kokkailin siis sekä minulle että Jackille ruoat, mutta kun jätin lihan kokonaan pois ruokavaliostani niin host vanhemmat alko jättämään Jackille ruoan valmiiks odottamaan jääkaappiin. :D Mutta ei kyllä haittaa, ei oo kokkailu ihan minun vahvin juttu!

Ruoan jälkeen askarrellaan jotain/jutellaan/katotaan telkkaria/annan luvan pelata Nintendo 3DS:ää. Tehdään vähän mitä sattuu, mutta yleensä keretään olemaan noin tunti - kaks kahdestaan, ennenkun Kyra tai Steve tulee kotiin. Sitten hengaan alakerrassa ja juttelen host vanhempien kanssa kaikesta mahdollisesta, ehkä syön jotain, katotaan telkkaria ja/tai sitten meen yläkertaan.

Mutta about tällasia nää miun työpäivät täällä on. Perjantaina käytin kaikkin kotitöihin yhteensä ~1,5h eli omaa vapaa-aikaa oli vähän päälle 5h. Harvoin jaksan poistua kesken päivän mihinkään, vaikka toisinaan käydään Roxanen kanssa kirjastossa tai muuten vaan tuossa Barnetin keskustassa pari tuntia hengailemassa.

Jos jäi jotain kysyttävää, niin kysykää ihmeessä!

"Our destiny is in the stars so let's go and search for it"

Moikka! Ajattelin huomenna kuvata ja kertoilla normaalista "työ"päivästäni, varmaan ainakin joitakin kiinnostaa että mitähän mie täällä ihan tarkalleen teen. Tänään kuitenkin haluun kirjottaa omasta näkökulmastani minkälaista on olla au pairina juuri tässä perheessä.

Usein luen muiden au pairien blogeista, että au pairina oleminen ei oo niin ruusuista mitä ehkä luulis. Huonoina päivinä lapsi/lapset tappelee, huutaa, kiukkuaa eikä ota kuuleviin korviinsa mitään mitä käsketään tekemään. Välillä epätoivon hetkiä ja "onko tämä tämän arvoista"-miettimistä. Oon ollu täällä huomenna viisi viikkoa ja tää on rehellisesti sanottuna ollu paljon helpompaa mitä ajattelin. Host poika Jack ei oo hirveemmin kokeillu rajojaan edes alussa (vaikka yks koulumatka olikin ihan järkyttävä, mutta senkin olisin voinu handlata paremmin. en vaan kehannu siinä tilanteessa alkaa löylyttämään Jackia koska Roxane oli miun kanssa ja se ei _ikinä_ kiellä host poikiaan) ja tullaan tosi hyvin toimeen. Jack tekee kaiken mitä käsken tekemään, käyttäytyy yleensä tosi fiksusti ja pyytää heti anteeks jos tekee jotain vähänkään typerää. Oltiin esimerkiks kerran tulossa pyörällä kotiin koulusta ja Jack ei pysähtyny sellasta tosi pientä tietä ylittäessä, vaikka käskin pysähtyä. Olin tietysti tosi upset, koska Jack on kuitenkin miun vastuulla ja jos sille tapahtuu koulumatkalla jotain niin se on miun vika. Pysähdyttiin juttelemaan just noista edellämainituista asioista ja kun lopuks sanoin että "So when I tell you to do something, you..." ja ennenku kerkesin jatkaa loppuun niin Jack jatko "listen. I'm sorry" ja näytti siltä, että se oikeesti tajus tehneensä väärin. Jackin kanssa on helppo puhua rakentavasti, koska se haluaa puhua asioista sillonkin kun sitä vaikka suututtaa.

Toinen juttu mitä kuulee aika usein on se, että on vaikeeta työskennellä ja asua samassa paikassa. No, miusta ei! Oon täällä ihan oikeesti yksi perheenjäsenistä ja oon ollu sitä ihan alusta asti. En oo kertaakaan jättäny käymättä esimerkiks jääkaapilla vaan sen takia, että en kehtais mennä syömään sieltä mitään. Ihan huoleti käytän kaikkea mitä vaan löytyy, koska tiedän sen olevan ok. Otan joskus tietokoneeni ja meen alakertaan istumaan muiden kanssa, ihan vaan seuran takia. Host vanhemmat jättää miulle sunnuntaisin (se on viikon ainut perheateria) ruokaa valmiiks mikroon, jos en oo kotona ruoka-aikaan. Miulta kysellään joka päivä että minkälainen päivä on ollu ja mitä oon puuhaillu. Ei kysytä oonko siivonnu alakerran, imuroinu Jackin huoneen tai vaihtanu petivaatteet ja se tuntuu hyvältä koska tiiän, että miun luotetaan tekevän ne asiat ilman kysymistä. Voin ihan luontevasti jutella host vanhempieni kanssa mistä vaan ja ollaankin juteltu syvällisesti esimerkiksi Suomen ja Britannian koulujärjestelmästä. Miulle on kerrottu mihin pubeihin kannattaa mennä ja mitkä kannattaa kiertää suosiolla kaukaa. Voin pyytää, että host vanhemmat ostaa kaupasta jotain tiettyjä juttuja (esim. raejuusto) ilman "kehtaanko nyt kysyä tätä.."-oloa. Saan kutsua tänne perheeni ja kavereita Suomesta käymään millon vaan, kunhan vaan hoidan Jackin kouluun ja sieltä takasin kotiin + kotihommat. Se on miusta aika huippua! Huippua on myös se, että Kyra osti miulle ja Roxanelle liput VegFesteille eikä halunnu ottaa mitään rahaan siitä.

Ja mitä tulee työpäiviin, niin ne loppuu poikkeuksetta aina kun toinen vanhemmista tulee kotiin. Ainut ero työajan ja vapaa-ajan välillä on se, että toisessa oon vastuussa Jackista ja toisessa en. Kumpanakin aikana oon kuitenkin ihan oma itseni, miulla ei oo kahta eri roolia ja puhun ja toimin ihan samalla tavalla olin sitten kahdestaan Jackin kanssa tai koko perhe koossa. Jään tosi usein alakertaan hengaamaan työpäivän jälkeen, mutta saatan myös mennä yläkertaan tai syödä jotain tai lähteä vaikka lenkille. Ne kaikki vaihtoehdot on ihan tasapainossa toistensa kanssa.

Tiedän olevani aika hyvässä tilanteessa ja arvostan tätä tosi paljon. En usko, että tätä parempaa perhettä vois ees juuri minulle olla olemassa! En voi tarpeeks painottaa sitä, että ei kannata tyytyä liian vähään etsiessään host familya. Host family on kuitenkin yks suurimmista asioista, jotka vaikuttaa siihen tuutko viihtymään au pairina vai et.

Ps. Anteeksi kuvattomasta postauksesta, ehkä tätä nyt kuitenkin joku jaksoi lukea siitä huolimatta!

Oh you can have it all and wrap it in the world, you can have everything

Herätessäni tänään aamulla ensimmäinen ajatukseni oli "ei hemmetti, muutan ihan oikeasti Lontooseen". Oon siis ilmeisesti alkanu ehkä sisäistämään sen faktan, että lähtö on tänään tasan kuukauden päästä. En enää sahaa olotiloissani pelkästään väliä kauhu - paniikki, vaan ajatus lähtemisestä tuntuu jo ihan varovaisesti hyvältä. Hyvältä.

Haaveilin ja unelmoin tästä niin pitkään, että on vaikeeta ymmärtää että kohta sitä mennään. Muistan pari vuotta sitten selailleeni perheitä jollain au pair-sivustolla mahanpohja täynnä lepattelevia perhosia. Matka tähän pisteeseen ei oo todellakaan ollu ihan niin helppo mitä luulin sen olevan, tai mitä suurin osa auppariblogeista voisi päätellä. Näin melkein puolen vuoden ajan ihan hirveästi vaivaa, käytin paljon aikaa ja energiaa sähköpostiviestien/esittelytekstien kirjoittamiseen ja perheiden etsimiseen ties mistä. Mulla oli siis profiili Aupair worldissa, jota ilmeisesti suurin osa au paireista käyttää etsiessään perhettä ja sieltä myös minä löysin oman perheeni. Profiilissani lupasin viisi erinomaista suositusta, käytin sujuvaa englannin kieltä, lisäsin monipuolisesti kuvia itsestäni, kerroin selkeästi itsestäni ja lapsenhoitokokemuksestani/miksi haluan lähteä au pairiksi jne, mutta silti koko tänä aikana vaan kolme perhettä otti oma-alotteisesti muhun yhteyttä. Tähän tosin varmasti vaikutti se, että etsin lähtökohtaisesti perhettä ainoastaan Briteistä, mutta tuntuu silti jotenkin uskomattomalta että joillekin perhettä etsiville au paireille satelee perheiltä satoja kirjeitä.

Lähteminen ei oo siis ihan niin helppoa kaikille ja osa joutuu tekemään paljon enemmän töitä kun toiset, mutta oon ihan varma että suurinkin vaivannäkö palkitaan lopussa. Tiedän miten turhauttavalta ja kamalalta tuntuu, kun perheet ei vastaile viesteihin (vaikka näet että viestisi on kyllä luettu), perhe-ehdokkaat hylkäävät kerta toisensa jälkeen sanoen "I'm sure you will find a family really soon" ja kun joutuu miettimään jääkö pitkäaikainen unelma sittenkin toteuttamatta. Mutta te jotka olette vielä vailla perhettä - älkää kuitenkaan luovuttako! Jokaiselle löytyy varmasti juuri oikea perhe kun sitä vähiten odottaa.

Kuvat on otettu tumblrista