When the night is coming down on you we will find a way through the dark

Eilen koitti viimeinkin se pitkään hartaudella odotettu päivä! Ostin lipun One Directionin lähes loppuunmyydylle Wembley Stadiumin keikalle viime syyskuussa aika pikaisen päätöksen seurauksena. Sain jämäpaikan 70 punnalla, vaikka oisin kyllä ihan mieluusti käyttäny vähän (paljon) enemmän rahaa päästäkseni permannolle. Mutta koska olin myöhässä koko jutussa, oon kyllä erittäin onnellinen edes tuosta paikasta jonka sain. Kuvia otin minkä kerkesin, mutta ei tuolla puhelimen kameralla hirveen pitkälle paineltu menemään. Kuvat otin siis häpeilemättä vähintäänkin yhtä häpeilemättömän juorulehden Mirrorin sivuilta, kaikki oikeudet sinne suuntaan siis.

Mutta tosiaan, lähdin eilen Wood Greenin kautta kohti Wembley Stadiumia ennen puoltapäivää. Kävin Primarkissa ja lähdinkin sieltä sitten (yllärillä) ruskean paperipussin kanssa. Löysin vihdoin ja viimein täydellisen maksimekon - tämä tapahtui itse asiassa jo Cardiffissa mutta siellä ei ollu kokoja - ja illan keikkaakin ajatellen en vaan voinu lähteä Primarkista tyhjin käsin. Kävin myös Lidlistä vähän matkaevästä, jonka jälkeen hyppäsin bussiin. Matka tuntu ihan jeesuspitkältä, en tykkää yhtään bussireiteistä jotka kulkee osittain pitkin ruuhkaisia isoja teitä. Lopulta tuskaisen matkan jälkeen saavuin perille noin klo 15:30. Wembley Parkin tube stationilta menee valtava tie aina Wembley Stadiumille saakka ja tuo iso tie oli ihan täynnä porukkaa valumassa kohti stadionia. Tavallaan tiesin minne miun piti suunnata, mutta epäilin itseäni koko ajan väistellessäni jumalattoman pitkiä (istuvia) ihmisjonoja + fanipaidoin varustettuja irtoyksilöitä. Jatkoin kuitenkin vaan kävelyä ja sieltähän se oikee ovi sitten löytykin.

Lipussa luki ovien aukeavan klo 16:30, mutta päästiin sisälle jo puolta tuntia aikaisemmin. Lipussa luki myös, että omien ruokien + juomien + kameran tuominen on kiellettyä, joten olin vähän näreissäni kun ilmeisesti tällaista kieltoa ei sitten ollutkaan. Olin siellä siis juomatta, ruoatta ja kameratta. Mutta siinäpä se aika sitten kului ihan mukavasti isoa stadionia ihmetellessä ja "voiko tää muka olla loppuunmyyty, en usko että kaikki nuo tuhannet ja taas tuhannet paikat täyttyy" -ajatusten siivittämänä. Yritin myös keskittyä kindlen räpläämiseen, mutta - yllättävää kyllä - ajatukset oli kyllä jossain ihan toisaalla. Ihmisiä valui ihan mukavasti sisään tasaisena virtana ja lopulta kaikki ne vapaat paikat olikin kansoitettu täyteen. En oo ikinä ollu noin isossa tapahtumassa mukana, tilaa siellä on 90 000 ihmiselle ja tää kyseinen keikka oli loppuunmyyty.





Jossain vaiheessa isoilta screeneilta alkoi pyöriä musiikkivideoita, mm. Katy Perrya ja Olly Mursia. Toki tuli myös mainoksia esim. One Directionin hajuvedestä ja 5 Seconds of Summerin tuotantoa & let me tell you: kirkuvat fanitytöt on ehkä hauskinta ikinä. Varsinkin, kun tämä kirkuminen tapahtui JOKA KERRAN kyseisten bändien esiintyessä jossain muodossa siinä screenillä. Mutta seitsemän aikaan se kiljuminen sitten vasta alkokin, kun 5 Seconds of Summer aloitti soiton. Oon kuunnellu kyseistä bändiä vaan muutaman biisin verran, joten settilista oli suurimmilta osin aika tuntematon. Mutta ei siinä mitään, ihan mielellään söpöjä aussipoikia katteli kuunteli, vaikka lavaesiintymisestä huokui kyllä kokemattomuus. Tosin eipä tuohon taida muu auttaa kun keikkailu ja jostainhan sekin on aloitettava.

5 Seconds of Summerin jälkeen oli noin 40min tauko ja sitten VIHDOIN JA VIIMEIN koitti odotettu H-hetki. En oikein voi kuvailla sitä fiilistä mitenkään, yhtäkkiä ne vaan oli siinä. Keikka kesti suunnilleen kaksi tuntia ja settilista oli melkein täydellinen. Oisin halunnu ujuttaa sinne lisäksi pari vanhempaa biisiä, mutta oon erittäin tyytyväinen myös siihen mitä saatiin. Kuultiin mm. Happily, Better Than Words & Through The Dark. Siis niiden hittibiisien lisäksi.

Erittäin ihastunut olin siihen, minkälainen tunnelma pojista huokui. Sain sellaisen vaikutelman, että ne ei ota menestystään mitenkään itsestäänselvyytenä ja että ne on vieläkin ihan nöyrää poikaa, vaikka vetävätkin keikkaa mm. Euroopan toisiksi suurimmassa stadionissa ja muutenkin ympäri maailmaa. Varsinkin Niallin, Liamin ja Harryn kohdalla oikein sydäntä lämmitti aina kun ne puhu jotain tai kun katto niiden lavaesiintymistä. Zaynin osuus oli kyllä sitten sitäkin suurempi pettymys, en tiedä missä oli vika mutta jotain häikkää siellä kyllä oli. Zayn laulo soolonsa joka kerralla joko ihan väärästä nuotista tai sitten niin, ettei siitä kuullu mitään. Onneks kaikkien muiden lauluosuudet meni nappiin. Mutta oikeesti, Harryn ääni! Oon aina ollu ihan sulaa vahaa sen kuullessani, mutta en silti odottanu että se ois kuulostanu livenäkin yhtä hunajaiselta.





Paikallani en tietenkään pysyny sekuntiakaan ja kipitin suoraan tasanteen reunalle ennen keikan alkua. Siellä sitten pysyinkin koko kaksituntisen ajan ja kiljuin/huusin/huutolauloin sen minkä keuhkoista lähti (aamulla heräsin pieni verenmaku suussa, mutta se kuuluu asiaan). Saatiin nauttia ilotulituksista useampaan eri otteeseen ja koko show oli kyllä mieletön kokemus. Viimeisen biisin jälkeen (Best Song Ever) jälkeen ihmiset alko valua pois ja nappasin jostain mukaani melkein täynnä olevan dieettikolan pahimpaan janooni. Siinä sitten kuljettiin kuin karjalauma kohti Wembley Parkin tube stationia ja tähän vaellukseen uppos kyllä ihan mukavasti aikaa. Jouduttiin odottamaan aina välillä sitä, että tube kerkes ottamaan edelliset porukat kyytiin ennen uusien saapumista. Itse suuntasin kuitenkin bussiin, koska tube ei tänä viikonloppuna toiminu ihan moitteettomasti korjaustöiden takia ja bussi oli muutenkin itse asiassa oikein hyvä valinta. Jouduin vaihtamaan bussia kerran, mutta oli kerrassaan loistava matka. Olin kyydissä alusta melkein loppuun ja koko matkan aikana pysähdyttiin _kolme kertaa_ sen ainaisen 20 metriä - pysähdys - 20 metriä - pysähdys -rumban sijaan. Mitä luksusta. Siinä bussimatkan aikana taas itku silmässä mietin Lontoota ja sitä, miten en haluais millään lähteä täältä mutta en haluais myöskään jäädä juuri tässä elämäntilanteessa. Haluun opiskella Suomessa ja kattoo sitten minne tie johdattaa.

Olin ihan järkyttävän väsyny kavutessani pois bussista, mutta onneks tapahtu ratkiriemukas juttu melkein kotiovella. Minuu vastaan käveli mies ja nainen ja ne hihitteli keskenään tosi rakastuneen oloisesti. Jossain vaiheessa tää nainen lähti juoksemaan ja mies jäi vähän kauemmas, eikä ilmeisesti huomannu että olin kävelly niitä vastaan jo hyvän tovin. Eli siinä vaiheessa kun olin jo melkein sen miehen kohdalla, se luuli että oon ilmeisesti tämä tyttöystävä ja oli tulossa halaamaan minuu. Ei hitto mihin räkänauruun se nainen puhkes kun mies vaan huudahti "I thought that was you!!!!". :----D

Kello 00:30 painoin sitten pään tyynyyn täynnä onnellisia ajatuksia. Ihana ilta, vaikka yksin sen vietinkin!

HERE COMES THE SIRENS HERE COMES THE LAW

Anonyymin toiveesta teen nyt vähän pidemmän reportaasin siitä Bullet For My Valentinen torstaisesta keikasta!

Koko torstain olin ihan paineissa ja odotin vaan tulevaa iltaa. Olin samana päivänä vahtimassa niitä kaksoispoikia Wood Greenissä ja bussimatkat kulutin tietysti kuuntelemalla Bullet For My Valentinea volyymit kaakossa. Hain Jackin koulusta neljältä ja olin ihan tuskastunu, koska tietysti just sinä päivänä sain kuulla kaikki "Hold on! I want to play!" & "I want to refill my water bottle!" & "My knees hurt, I can't walk!" -selitykset. Päästiin kuitenkin lopulta kotiin asti ja ruokin Jackin, jonka jälkeen vaan odottelin kärsimättömänä Kyran tuloa. Viiden aikaan ulko-ovi kävi ja lähdin melkein samalla ovenavauksella juoksemaan tube stationille. En siis melkein ikinä käytä tubea (vaikka se onkin maailman ihanin kulkupeli), mutta nyt säästääkseni aikaa & hermojani päätin turvautua siihen.

Keikka pidettiin Wembley Arenalla, joka on about tunnin tubematkan päässä tästä meiltä. Jouduin vaihtamaan tubea King's Crossilla - jossa olin ensimmäistä kertaa ikinä - ja en kyllä ollu varautunu siihen ihmismäärään, vaikka toki tiesin että se on tosi iso station. Siinä sitten puikkelehdin ihmisten välistä ja ravasin kolmissa eri liukuportaissa, kunnes pääsin oikeen "laiturin" luokse. Tube oli tietysti ihan täynnä porukkaa, mutta jaksoin keskittyä vaan tasan siihen että apuaapuaapuaapua-ovet-on-jo-auennu-kerkeenkö-kattomaan-ekaa-bändiä. Jäin pois Wembley Park stationilla ja jos nyt ihan totta puhutaan niin lähdin kävelemään vaan sellasten ihmisten perässä, jotka näytti siltä että nekin on tulossa samalle keikalle... Eikä ollu huono suunnitelma, koska päädyin oikeaan paikkaan ja ihan ajoissa! Lunastin lippuni pienen jonotuksen jälkeen ja pääsin areenalle sisään. Suuntasin ensin toilettitiloihin, koska tietysti olin just ennen lähtöä kulauttanu melkein litran vettä naamariin ja olin koko tubematkan jalat ristissä. Pöntöllä istuessani tuli kuulutus, että Young Guns alottaa kahdeksan minuutin päästä ja siinähän melkein iski jo paniikki! En yhtään tienny että minne pitää mennä eikä missään ollu mitään reittiohjeita, joten kävelin vaan ihan orpona siellä takki kourassa. Oisin halunnu jättää takin + massiivisen kaulahuivini narikkaan, mutta sellainen lysti maksoi kaksi puntaa ja miulla oli mukana vaan yksi punta, hahaha.. Siinä sitten selvitin tieni järkkärin luokse, joka osas neuvoa minne pitää mennä.



Wembley Arenalle mahtuu 12,500 ihmistä, joten se on sellanen ihan suhteellisen iso mesta. Tää keikka ei kuitenkaan ollu loppuunmyyty ja seisomapaikkoja sai ilmeisesti vielä lippuluukulta vähän ennen ensimmäisen esiintyjän aloittamista, joten ei kyllä oltu ees lähellä tuota maksimimäärää. Mutta oli kuitenkin porukkaa sen verran, että oli tiivis tunnelma siellä permannolla! Young Guns alotti joskus seiskan pintaan ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin olin vähän pettyny. Ne on vielä suhteellisen pieni bändi joo, mutta se koko keikka tuntu jotenkin hirveeltä suorittamiselta. En sitten tiiä oliko paineita lämpätä jengi valmiiks vähän isommille bändeille. Mutta c'mon, mikä bändi heittää heti ekana kehiin sen tunnetuimman kipaleensa for real... Laulajalla oli kuitenkin yllättävän hyvä ääni livenäkin ja kyllä niitä sen 30min kuunteli, vaikka säädinkin samaan aikaan takkini + huivini kanssa, koska en halunnu pitää niitä koko aikaa kädessä. Lopulta olin luova ja sain sidottua takin laukkuun kiinni ponnarilla, huivin laitoin ihan vaan kaulaan.

Young Gunsin jälkeen porukka alko roudaamaan Asking Alexandrian kamoja lavalle ja halusin vajota jonnekin syvälle maan uumeniin. Olin viime kesänä Ilosaarirockissa Adeptin keikalla (jonka voisin luetella samaan kategoriaan Asking Alexandrian kanssa, molemmat on tuollasta vähän raskaampaa + screamolla väritettyjä) ja se oli ihan hirveetä sontaa! En kuullu siitä laulajan äänestä mitään ja koko musiikki oli yhtä sekasortoa, ihanku kaikki ois soittanu yhtä aikaa ihan mitä sattuu. Sen takia en jaksanu toivoa liikoja, mutta oh boy että olinkin väärässä! Kuuntelen tälläkin hetkellä Asking Alexandriaa, koska se niiden keikka veti melkein sanattomaks. Seisoin siellä ihmisjoukossa ihan monttu auki samalla kun kaikki miun ennakkoluulot pirstoutu ydinräjähdyksen voimalla. Ensinnäkin Asking Alexandrialla on järjettömän lahjakas laulaja ja toisekseen ne veti ihan mielettömän shown, jopa minä olin ihan messissä vaikka oonkin kuunnellu vaan paria biisiä aikasemmin!! Siellä sitä oltiin polvillaan lattialla laulajan käskystä ja muuta mukavaa.




Kun Asking Alexandria lopetti, olin jo ihan tosi hermostunu kun en ois jaksanu odottaa enää yhtään sekuntia illan kohokohtaa. On vaikeeta kuvailla niitä fiiliksiä, kun tietää näkevänsä minuuttien päästä yhden suurimman lempibändinsä. Sain muistaakseni vuoden 2009 jouluna Bullet For My Valentinen live dvd:n ja sitä oon katellu tässä vuosien aikana ihan kiitettävän monta kertaa ja haaveillu siitä, että vielä joskus minäkin oon tuolla yleisössä ja huutolaulan biisejä, joiden sanat osaan ulkoa. Ja nyt se hetki oli käsillä!! Oli vaikeeta löytää hyvää paikkaa, koska joka puolella oli niin paljon (pitkiä) ihmisiä ja tietysti on ihan mukava nähdä sinne lavalle ees vähän. Löysin sit kuitenkin sopivan spotin ja siinä sitten huudettiin bändiä lavalle. Koko lavan edessä oli ihan järkyttävän iso Union Flag, joka tippu alas vasta sitten kun Bullet For My Valentine tuli lavalle. Iiks.



Matt Tuck ei ollu ihan niin paha lyhyillä hiuksilla mitä ajattelin, mutta kyllä sille sopii paremmin sellaset melko pitkät hiukset. Ja kyllä, Matt Tuckin hiukset oli ensimmäinen asia johon kiinnitin huomiota, haha... Minkäs sille voi, että tykkään pitkähiuksisista pojista! Mutta palatakseni takaisin asiaan, keikka alko kunnon tulishow:lla ja tunsin sen kuumuuden selvästi vaikken ollu hirveen lähellä eturiviä. Eka biisi oli Raising Hell, joka oli miulle entuudestaan ihan tuntematon, noloa. Tosin se julkaistiin vasta 18.11. eli ehkä saan armoa!

Vaikka tykkäänkin Bullet For My Valentinen kaikista levyistä (uusimmalla levyllä on tosin pari ihan säälittävää kipaletta), niin kyllä se ensimmäinen levy on kuitenkin se kaikista kovin. Olin siis luonnollisesti erittäin fiiliksissä, kun kuulin tosi monta biisiä kyseiseltä albumilta. Ja jos nyt jotain kiinnostaa sen tarkemmin, niin biisilista näytti tältä: Raising Hell, Scream Aim Fire, Your Betrayal, All These Things I Hate (Revolve Around Me), 4 Words (To Choke Upon), Temper Temper, The Last Fight, Suffocating Under Words of Sorrow (What Can I Do), Bittersweet Memories, Guitar Solo, Dirty Little Secret, Hand of Blood/Room 409/Hearts Burst into Fire/Begging for Mercy/Riot, Alone ja encorena: Waking the Demon, Pleasure and Pain, Ace of Spades (Motörhead cover) ja tietysti Tears Don't Fall. Oli ihan älyttömän kova keikka ja en jaksa kuunnella enää yhtään ulinaa Matt Tuckin huonosta äänestä! Pittejä oli koko ajan joka puolella, mutta en kyllä luojalle kiitos menny sinne isojen miesten mukaan. Pääsin jossakin vaiheessa tosi paljon lähemmäs eturiviä, koska joku vaan otti miusta kiinni ja työns miut tosi pitkän matkan sinne eteen asti! :D En kerenny nähdä kuka sen teki, mutta olin kyllä ihan hämilläni ja iloinen kyseisen henkilön ystävällisyydestä. Tears Don't Fallin aikana ilma täytty hopeisesta paperisälästä ja sitä oli silmissä ja suussa, mutta kaikki laulo siitä huolimatta mukana ihan loppuun asti ja se kuulosti ihan mielettömältä.



Oli aika tyhjä, mutta onnellinen olo sitten kun sieltä areenalta pääs ulos asti. Tube oli taas ihan täynnä porukkaa (ja maksoin kahdesta tubematkasta melkein kymmenen puntaa...Deimm) ja olin kotona vasta klo 00:30, mutta olin niin onnellinen että hyppelehdin melkein koko matkan tube stationilta kotiin. Tuntuu uskomattomalta että asun ihan oikeesti täällä ja että miulla on mahdollisuus lähtee aika extempore kattomaan isojakin bändejä. Huh mikä ilta, ottasin uusiks millon vaan.

Ps. Kuvituskuvat ei oo minun ottamia eikä edes kyseiseltä keikalta, koska en sellasia kuvia mistään löytäny! Tekijänoikeudet kuuluu siis kuvien ottajille, osan nimi näkyykin noissa kuvissa.