+
Tukiverkosto
On iso ja vähän vaikeakin päätös muuttaa ulkomaille pidemmäksi aikaa. Vaikka olis unelmoinu lähdöstä ja ottanu kaikista käytännön asioista selvää, niin kyllä se silti tuntuu hirveen pelottavalta muuttaa ihan uuteen maahan ja kulttuuriin tietäen, että ainakin alkuun on kaikissa tilanteissa oman onnensa nojassa. Au pairin asemassa on kuitenkin vähän helpompi olla, koska (yleensä) host family on ainakin alkuun au pairin tuki ja turva. Kun tulin tänne melkein viisi kuukautta sitten, en ensimmäisiin päiviin uskaltanu oikein poistua kotoa. On vaikeeta lähteä mihinkään, kun ei tiedä minne pitäis mennä! Kyra ja Steve on tsempannu minuu ihan alusta asti ja ne mm. patisti miut Lontoon keskustaan vietettyäni täällä yhden päivän. Miulle on kerrottu mitkä pubit kannattaa kiertää kaukaa, varotettu levottomista kaupunginosista, neuvottu National Insurance Numberin saamisesta ja annettu reittiohjeita. Tiedän, että voin soittaa Kyralle (tai Stevelle) ihan millon vaan ja tiedän, että saan aina apua jos sitä tarvitsen. Se tuntuu tosi helpottavalta ja ois varmasti paljon vaikeempaa, jos ei olis tällaista tukiverkostoa täällä.
Pääsee näkemään paikallisen kulttuurin arkielämän kautta
Tää koskee nyt ehkä eniten niitä au paireja, jotka ei oo puoliks/kokonaan suomalaisissa perheissä. Vaikka kyllähän toki tuollasissakin perheissä olevat au pairit näkee kulttuuria, tietty! Mutta muuttamalla täysin englantilaiseen perheeseen oon kyllä päässyt suoraan kulttuurin ytimeen. Vaikkakaan miun perheessä miun lisäks kukaan muu ei juo teetä (enkä miekään juo ns. oikeeta teetä, vaan jotain yrittiteetä)... Meillä syödään joka sunnuntai roasted dinner, leivän päällä syödään hilloa/hunajaa/chipsejä/karamellilevitettä/jne mutta ei kyllä ikinä kurkkua+tomaattia+juustoa+makkaraa+salaattia, päivän aikana syödään kolmesti (aamupala, lounas, illallinen), meillä ei oo juustohöylää (nyt on, kun ihana Auli lähetti miulle sellasen joululahjaks!)/tiskiharjaa ja niin edelleen. Jack pysähtyy ulkona järjestelmällisesti jokaisen koirallisen ihmisen luokse ja kysyy "is he friendly?" ja minä kiemurtelen vaivautuneena vieressä, koska onhan se nyt täysin kohtuutonta pysäyttää täysin tuntematon ihminen kadulla SAATI kysyä lupaa silittää tämän ihmisen koiraa... Tää on ehkä ainut sellanen juttu täällä, joka saa miut vieläkin tosi vaivautuneeks. Suomalaisuuteni ei ole vielä toistaiseksi antanut periksi tän asian suhteen. Taisin nyt kyllä eksyä vähän aiheesta, mutta on tosiaankin ihan eri asia elää toisessa kulttuurissa kuin lukea siitä vaikkapa kirjoista.
Pääsee asumaan paikkoihin joihin ei välttämättä muuten pääsis
Tämä on yksi iso syy siihen, miksi olin aika joustamaton Lontoon suhteen. Halusin tulla ehdottomasti juuri tänne, koska yksikseen tänne voi olla vähän vaikeeta muuttaa. Ensinnäkin asuntojen vuokrat on ihan tajuttomia, eikä täällä yleensä etsitä kokonaista kämppää vaan pelkästään huonetta. Huoneiden hinta vaihtelee tietysti asuinpaikan mukaan, eli mitä paremmalla alueella/lähempänä keskustaa asut, sen kalliimpi vuokra. Harvoin löytää huonetta alle £500/kk ja yleensä tuohon päälle tulee vielä laskut. Ei oo halpaa ei.
Kielitaito karttuu ja vahvistuu
Oon aina ollu tosi kiinnostunu englannin kielestä ja se on ollu miulle aina jokseenkin helppoa. Tänne tullessani ymmärsin puheesta kaiken ja miulla oli tosi laaja sanavarasto, mutta englannin puhuminen olikin sitten ihan eri juttu. Koulussa ei tarvinnu melkein koskaan käydä keskusteluja englanniksi, kunhan vaan jakso viilata kielioppia mahdollisimman täydelliseksi. Kieliopin osaaminen on miun mielestä kuitenkin suhteellisen turhaa, jos ei uskalla käyttää kieltä missään. Alussa minäkin pelkäsin jutella englanniksi, koska ajattelin että ois noloa mokata kieliopin kanssa. Nyt melkein viiden kuukauden jälkeen voin onnekseni todeta, että englannin puhuminen tulee tosi luonnostaan enkä enää jaksa stressata kielioppivirheistä. Itseluottamus on kaiken A ja O, sillon se puhuminenkin luistaa. Oon myös aika varma, että tästä aupparivuodesta tulee olemaan hyötyä tulevassa työelämässä. Jos nyt pitäisi määrittää työhakemukseen englannin kielen osaaminen, en epäröisi ruksittaa kohtaa "fluent".
Itsenäistyminen
Noniin, faktat pöytään: Ennen kuin tulin tänne, en halunnu edes miettiä omaan asuntoon muuttamista. Koko ajatus tuntu epämiellyttävältä ja surulliselta, koska oon tosi perhekeskeinen ja miun perhe on paras. Tykkään meidän talosta ja tykkään Joensuusta. Täällä oon kuitenkin tajunnu sen, että ehkä se omilleen muuttaminen ei oliskaan maailmanloppu. Oon jopa varovaisesti alkanu haaveilemaan omasta asunnosta, jonka voi sisustaa miten haluaa. Näillä näkymin Jyväskylä on miun tuleva kotikaupunki, koska poikaystävällä alkaa siellä koulu ensi syksynä ja mie haluun mennä opiskelemaan biologiaa avoimeen yliopistoon + ettiä varmaankin töitä. En kyllä oo ihan hirveesti lämmenny vielä ajatukselle asua Jyväskylässä, mutta onneks voin mennä kotiin ihan millon vaan. Eiks niin äiti ja isi?
-
Välillä ärsyttää suunnattoman paljon kulttuurilliset erot, lumettomuus ja ainainen sade ja se, ettei voi kattoo Salkkareita. Parhaiden ystävien puuttuminen ja niiden kanssa hepuloiminen ihan naamatusten. Välillä [x]kinosti, mutta on silti pakko silittää 20kpl kauluspaitoja, siivota vessa, imuroida ja luututa. Jaa, vai että kaupasta ei saa ruisleipää? Haluaisin samoilemaan mäntymetsään, mutta täällä ei sellasia ole. Välillä niistän mustaa räkää ja haaveilen ihanan raikkaasta suomalaisesta talvisäästä. Haluaisin käydä uimahallissa, mutta täällä ei oo uimahalleja, joihin vois vaan mennä pulikoimaan huvikseen. Kavereiden hankkiminen on hankalaa, koska suurimman osan kanssa ei kohtaa kemiat ollenkaan ja silti pitää vaan nähdä uudestaan, jos haluaa olla sosiaalinen. Täällä on ns. pakko antaa tippiä aina kun käy ravintolassa ja se ärsyttää. En osaa olla täysin oma itseni englanniksi, koska en tietenkään voi ilmaista itseäni läheskään yhtä hyvin mitä suomeksi. Kaikkein vaikeinta miulle täällä on kuitenkin se, että kaikki rakkaat ihmiset asuu Suomessa ja se on välillä ihan tajuttoman raskasta. En oo esimerkiks jutellu mummille tai ukille mitään tänä aikana, vaikka ennen ollaan soiteltu ja nähty joka viikko. :(
Tällaista tänään, perjantaina lähdetään host perheen ja Roxanen kanssa viikonlopuks Aldeburghiin! Otan siellä varmaan x346550 kuvaa, mutta lisäilen niitä tänne vasta sitten kun oon saanu oman toimivan tietokoneen. Onneks siihenkään ei oo enää pitkään, oon nimittäin varsin tehokkaasti ominu tän Kyran koneen... Onneks sillä on ipad. ;)
