Jos nyt ihan totta puhutaan, ajatus takaisin Suomeen muuttamisesta pelottaa. Nyt kun tätä nykyistä aikakautta on jäljellä enää reilu 100 päivää, oon alkanu pohtimaan suhteellisen vakavasti tulevaa syksyä ja sitä, millä tavalla se vaikuttaa minuun.
Käytiin Kyran kanssa tänään syvä ja hyvä keskustelu koskien miun tulevaisuutta. Se sano pelkäävänsä, että tyydyn johonkin keskinkertaiseen, vaikka voisin saada niin paljon enemmän. Oon kuulema mielenkiintoinen ihminen ja täynnä potentiaalia, eikä miun paikka oo kaupan kassalla klo 8 -> 16. Tuntu vähän kammottavalta kuulla nuo asiat toisen ihmisen suusta, koska oon ollu itekin huolissani juuri tuosta samasta asiasta. Entä jos elämä jatkuukin Suomessa siitä, mihin se jäi ennen tänne lähtemistä? Entä jos päivät hukkuu taas harmauteen ja sekoittuu toisiinsa, entä jos en osaa enää iloita tai surra mistään? Kaikki pyörii pelkästään työpaikan hankkimisen ja rahan saamisen välillä, enkä enää välitä siitä mitä oikeesti haluaisin saavuttaa? Entä jos en oo onnellinen, vaikka miulla on Suomessa kaikki mitä toivoa saattaa: perhe, ystävät ja poikaystävä? Samaan aikaan miulla kun ei kuitenkaan oo siellä mitään konkreettista juuri minua varten, ei opiskelupaikkaa, töitä tai harrastusta. Tiedän että pitäis elää yksi päivä kerrallaan ja tarkkailla tilanteen kehittymistä, mutta siitäkin huolimatta pyörittelen mielessäni näitä kauhuskenaarioita. Mitä mie oikeesti teen, jos tunnen olevani umpikujassa palatessani takaisin Suomeen?
Kuten oon jo miljoona kertaa täälläkin toitottanu, oon menettänyt sydämeni Lontoolle. Tunnen olevani kotona, missä ikinä oonkaan täällä. Tämän päivän yksi parhaimpia hetkiä oli tubessa, kun kuuntelin The Kooksia volyymit kaakossa ja olin täysin harmonisessa olotilassa ihan vaan just siinä niin. Täällä voit olla kuka vaan, yksi miljoonien joukossa. On pukumiehiä, stereotyyppisia duunareita paskaisissa kollareissa persvako vilkkuen, uber hipstereitä, henkilöitä suoraan H&M:n katalogista, punkkareita, tyttöjä joita ei melkein tunnista edes ihmisiksi tekorusketuksen ja tekoripsien alta jne... Voit näyttää ihan miltä tahansa, eikä kukaan silti kiinnitä sinuun sen enempää huomiota. Satuin olemaan bussissa tänään ilmeisesti asperger-miehen kanssa, jolle bussilla matkustaminen tuotti vaikeuksia. Joku odottamaton ääni laukaisi siinä miehessä jonkun kohtauksen, jonka seurauksena tää mies alko huutamaan, piti kämmeniä korvien päällä ja "heitti" itteänsä bussin penkkiin ja takaisin. Luulen, että Suomessa vastaavassa tilanteessa ihmiset ois siirtyny istumaan kauemmas ja yrittäny blokata itsensä pois siitä tilanteesta. Mutta miten ihmiset suhtautu täällä samaan tilanteeseen? Toinen mies meni istumaan sen asperger-miehen viereen ja sano voimakkaalla/rauhottavalla äänellä "calm down, calm down". Bussikuski pysäytti bussin hetkeksi aikaa bussipysäkille ja odotti, että se mies sai koottua itsensä. Olin ihan häkeltynyt, hyvällä tavalla. Ihmiset pitää täällä toisistaan huolta.
Asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Ajattelen Suomea tosi usein ja haaveilen tulevasta. Ikävöin metsää, mustikoiden poimimista (ilmaiseksi), raikasta ilmaa, pyöräilyä ja hyviä pyöräteitä, Oltermannia/raejuustoa/karjalanpiirakoita/tuoretta kalaa/korvapuusteja, rullaluistelua, järviä ja niissä (alasti) uimista ja saunaa. Tunnen ylpeyttä kertoessani muille Suomesta, meidän luonnosta ja kulttuurista. Välillä tunnen olevani ihan joku metsäläinen, mutta sekin tekee miut vaan iloiseksi. On onni, että oon saanu kasvaa niin kiinni luonnossa. Roxane ei oo ikinä kalastanu, eikä syöny ihan itse ongittua - tuoreinta mahdollista - kalaa. Se ei oo ikinä nähny mitään villieläimiä luonnossa, koska niillä ei niitä ilmeisesti turhan paljoa ole. Roxane myös kysy miulta joskus että "do Finnish people really have summer cottages in the middle of nowhere?". Jep, they really do have summer cottages in the middle of nowhere.
Miten kukaan voi ikinä päättää kahden rakkaan maan väliltä? Kun olin Suomessa pari kuukautta sitten, en ois missään nimessä halunnu tulla enää takaisin tänne. Nyt kuitenkin täällä ollessa ajatus Suomeen lähtemisestä tuntuu kammottavan raskaalta. Miks aina pitää haluta jotain, mitä ei kuitenkaan voi saada?
Onneks voi aina välillä nollata aivot ja pitää Dexter-maratooneja Roxanen kanssa. Tai unelmoida Coldplayn heinäkuisesta keikasta, jonne oon esim. todellakin menossa.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
perjantai 11. huhtikuuta 2014
I turn the music up, I got my records on/I shut the world outside until the lights come on/Maybe the streets alight, maybe the trees are gone/I feel my heart stop beating to my favorite song
Äsken harjatessani hampaita ui mieleeni tämä lause: Välivuoden pitäminen ja au pairiksi lähteminen olivat ainoat oikeat vaihtoehdot minulle. En tiedä mistä tällainen syvällinen miete ponnahti ilmoille, mutta jäin kuitenkin miettimään sitä istuessani siinä kylpyammeen reunalla.
Lukion viimeisillä metreillä melkein kaikilla tuntui olevan pienimuotoinen paniikki tulevasta syksystä. Sitä lupaavaa paksua kirjekuorta odotettiin kolahtavaksi postiluukkuun sormet syyhyten ja vakiopuheenaiheisiin kuului väistämättä tuttu lause - "minne ja mitä hait opiskelemaan?". Oli unelmia lääkikseen pääsystä, pääsykokeisiin pänttäämistä päivätolkulla kirjaston perimmäisessä nurkassa ja halukkuutta päästä pois meidän rakkaasta, mutta jo ehkä parhaat puolensa näyttäneestä kotikaupungista. Seurasin tätä kaikkea sivusta ihmetellen, enkä voinut mitenkään samaistua lapsuudenystäviini, luokkakavereihini ja muihin ikätovereihini.
Olin niin lopen kyllästynyt kouluun: jatkuvaan opiskeluun, koulutehtävien rustaamiseen, tunneilla aktiivisena olemiseen, aikaisiin aamuihin ja myöhään iltapäivään kestäviin koulupäiviin. En tuntenut minkäänlaista halukkuutta lähteä suorittamaan vieläkin korkeampaa tutkintoa välittömästi lukion jälkeen, pelkkä ajatuskin tuntui raskaalta ja masentavalta. Minä halusin lähteä, pakata matkalaukun tietämättä oikein itsekään mitä sinne pitäisi oikein laittaa, tehdä suunnitelmia vain koska "sydän sanoo niin". Halusin kyynelsilmin hyvästellä kaikki ja kaiken, koska tiesin että vain siten voisin jälleen löytää itseni. Halusin kokeilla onko minusta mihinkään, kohdata pelkoni ja tulla vahvemmaksi ihmiseksi vain ja ainoastaan oman itseni takia. Halusin rakastua tuntemattomiin maisemiin, olla täysin eksyksissä ja juuri oikeassa paikassa samaan aikaan, oppia taas olemaan onnellinen elämän miltei huomaamattomista yksityiskohdista, jotka aikaisemmin ohitin kääntämättä edes katsettani.
Olen onnellinen, paljon onnellisempi mitä ehkä koskaan aikaisemmin. Nyt tiedän kuka olen, eikä minun tarvitse enää koota sirpaleita sisälläni ja miettiä, miksi en tunne mitään. Vaikka välillä hukun omiin suolaisiin kyyneliini, tiedän olevani vahva ja pärjääväni. En enää vähättele itseäni tai mieti olevani "ihan sama", koska se ei ole totuus. Minä olen tärkeä ennen kaikkea itse itselleni ja se on kaiken perusta. Kun pystyy rakastamaan itseään, on muidenkin rakastaminen paljon helpompaa ja aidompaa. Minä en enää pelkää elämää, se pelko on muuttunut rakkaudeksi.
Lähteminen antoi minulle kaikki mahdollisuudet elämään. En ehkä omista vielä värikkäitä haalareita ja vietä viikkojani paksujen tekstintäyteisten kirjojen parissa, mutta nuo asiat eivät onneksi ole ainoa tie onneen. Minulle korkeakouluopinnot eivät koskaan olleet vaihtoehto heti lukion perään, koska halusin antaa elämän tapahtua. Uskon kyllä vielä joskus kantavani ylpeydellä vihreää haalaria, mutta se päivä koittaa silloin kun on tarkoitus niin tapahtua. Vielä toistaiseksi minä pelastan kotiloita kävelyteiltä, lepuutan jalkojani vasten bussin yläkerran ikkunaa ja tanssin pieni valkoinen koira sylissäni. Minun hartiani ovat kevyet ja vailla huolia.
Lukion viimeisillä metreillä melkein kaikilla tuntui olevan pienimuotoinen paniikki tulevasta syksystä. Sitä lupaavaa paksua kirjekuorta odotettiin kolahtavaksi postiluukkuun sormet syyhyten ja vakiopuheenaiheisiin kuului väistämättä tuttu lause - "minne ja mitä hait opiskelemaan?". Oli unelmia lääkikseen pääsystä, pääsykokeisiin pänttäämistä päivätolkulla kirjaston perimmäisessä nurkassa ja halukkuutta päästä pois meidän rakkaasta, mutta jo ehkä parhaat puolensa näyttäneestä kotikaupungista. Seurasin tätä kaikkea sivusta ihmetellen, enkä voinut mitenkään samaistua lapsuudenystäviini, luokkakavereihini ja muihin ikätovereihini.
Olin niin lopen kyllästynyt kouluun: jatkuvaan opiskeluun, koulutehtävien rustaamiseen, tunneilla aktiivisena olemiseen, aikaisiin aamuihin ja myöhään iltapäivään kestäviin koulupäiviin. En tuntenut minkäänlaista halukkuutta lähteä suorittamaan vieläkin korkeampaa tutkintoa välittömästi lukion jälkeen, pelkkä ajatuskin tuntui raskaalta ja masentavalta. Minä halusin lähteä, pakata matkalaukun tietämättä oikein itsekään mitä sinne pitäisi oikein laittaa, tehdä suunnitelmia vain koska "sydän sanoo niin". Halusin kyynelsilmin hyvästellä kaikki ja kaiken, koska tiesin että vain siten voisin jälleen löytää itseni. Halusin kokeilla onko minusta mihinkään, kohdata pelkoni ja tulla vahvemmaksi ihmiseksi vain ja ainoastaan oman itseni takia. Halusin rakastua tuntemattomiin maisemiin, olla täysin eksyksissä ja juuri oikeassa paikassa samaan aikaan, oppia taas olemaan onnellinen elämän miltei huomaamattomista yksityiskohdista, jotka aikaisemmin ohitin kääntämättä edes katsettani.
Olen onnellinen, paljon onnellisempi mitä ehkä koskaan aikaisemmin. Nyt tiedän kuka olen, eikä minun tarvitse enää koota sirpaleita sisälläni ja miettiä, miksi en tunne mitään. Vaikka välillä hukun omiin suolaisiin kyyneliini, tiedän olevani vahva ja pärjääväni. En enää vähättele itseäni tai mieti olevani "ihan sama", koska se ei ole totuus. Minä olen tärkeä ennen kaikkea itse itselleni ja se on kaiken perusta. Kun pystyy rakastamaan itseään, on muidenkin rakastaminen paljon helpompaa ja aidompaa. Minä en enää pelkää elämää, se pelko on muuttunut rakkaudeksi.
Lähteminen antoi minulle kaikki mahdollisuudet elämään. En ehkä omista vielä värikkäitä haalareita ja vietä viikkojani paksujen tekstintäyteisten kirjojen parissa, mutta nuo asiat eivät onneksi ole ainoa tie onneen. Minulle korkeakouluopinnot eivät koskaan olleet vaihtoehto heti lukion perään, koska halusin antaa elämän tapahtua. Uskon kyllä vielä joskus kantavani ylpeydellä vihreää haalaria, mutta se päivä koittaa silloin kun on tarkoitus niin tapahtua. Vielä toistaiseksi minä pelastan kotiloita kävelyteiltä, lepuutan jalkojani vasten bussin yläkerran ikkunaa ja tanssin pieni valkoinen koira sylissäni. Minun hartiani ovat kevyet ja vailla huolia.
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Maybe that harmony promises happiness
Viime viikkoina:
1. Ostin viime viikonloppuna peitepuikon ja kassalla myyjä kysy "onks tää hyvä? oon miettiny että pitäiskö ostaa itelleenkin" :D Suomessa hyvä jos myyjä sanoo edes maksettavan summan ääneen.
2. Vietetään Roxanen kanssa erittäin paljon aikaa bussin yläkerrassa ja ollaan sen takia kehitetty yhteinen harrastus: Me bongaillaan bussipysäkkien katoilla olevia tavaroita ja infotaan sitten niistä toisillemme reaaliajassa. Tällä hetkellä bongauslistalla on mm. wc:n istuin, käsilaukku ja pinkit doc martensit.
3. Mistä huomaa asuneena Englannissa jo pidemmän aikaa? Siitä, että on suuria ongelmia olla sanomatta "bless you" kun tuntematon ihminen aivastaa bussissa.
4. Näin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa ikinä elävän villirotan. Tosin mieluummin mie niitä eläviä nään kuin niitä yksilöitä, jotka makaa keskellä kävelytietä päättöminä ja sisäelimet levällään.
5. Käytiin Roxanen kanssa Greenwichissa viime viikonloppuna ja haluttiin mennä National Maritime Museumiin. Siellä oli esillä Nelsonin (joku Britannian laivastojehu + Trafalgar Squaren keskellä oleva korkea patsas esittää juuri tätä heppua) veriset sukat + housut, joita se käytti just ennen kuolemaansa. Oli jotenkin tosi pysäyttävää nähdä ne, koska Nelson kuoli kuitenkin vuonna 1805.
6. Eilen oli +20 astetta lämmintä. Siis tajuutteko, +20!!!
7. Meidän koira Harry täytti eilen 14 vuotta ja siitäkin huolimatta se leikkii pallolla niinku pienet koiranpennut tekee.
8. Meille valittiin viime perjantaina uus au pair, mutta kerettiin jo vaihtaa valintaamme kun se ensimmäinen osottautu vähän sekopääks. Heh, ymmärrän nyt miks Kyra yrittää saada minuu jäämään.
Onneks jään ylihuomenna yksin kotiin viikoks, alkaa jo vähän tympimään tää tylsääkin tylsempi arki.
1. Ostin viime viikonloppuna peitepuikon ja kassalla myyjä kysy "onks tää hyvä? oon miettiny että pitäiskö ostaa itelleenkin" :D Suomessa hyvä jos myyjä sanoo edes maksettavan summan ääneen.
2. Vietetään Roxanen kanssa erittäin paljon aikaa bussin yläkerrassa ja ollaan sen takia kehitetty yhteinen harrastus: Me bongaillaan bussipysäkkien katoilla olevia tavaroita ja infotaan sitten niistä toisillemme reaaliajassa. Tällä hetkellä bongauslistalla on mm. wc:n istuin, käsilaukku ja pinkit doc martensit.
3. Mistä huomaa asuneena Englannissa jo pidemmän aikaa? Siitä, että on suuria ongelmia olla sanomatta "bless you" kun tuntematon ihminen aivastaa bussissa.
4. Näin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa ikinä elävän villirotan. Tosin mieluummin mie niitä eläviä nään kuin niitä yksilöitä, jotka makaa keskellä kävelytietä päättöminä ja sisäelimet levällään.
5. Käytiin Roxanen kanssa Greenwichissa viime viikonloppuna ja haluttiin mennä National Maritime Museumiin. Siellä oli esillä Nelsonin (joku Britannian laivastojehu + Trafalgar Squaren keskellä oleva korkea patsas esittää juuri tätä heppua) veriset sukat + housut, joita se käytti just ennen kuolemaansa. Oli jotenkin tosi pysäyttävää nähdä ne, koska Nelson kuoli kuitenkin vuonna 1805.
6. Eilen oli +20 astetta lämmintä. Siis tajuutteko, +20!!!
7. Meidän koira Harry täytti eilen 14 vuotta ja siitäkin huolimatta se leikkii pallolla niinku pienet koiranpennut tekee.
8. Meille valittiin viime perjantaina uus au pair, mutta kerettiin jo vaihtaa valintaamme kun se ensimmäinen osottautu vähän sekopääks. Heh, ymmärrän nyt miks Kyra yrittää saada minuu jäämään.
Onneks jään ylihuomenna yksin kotiin viikoks, alkaa jo vähän tympimään tää tylsääkin tylsempi arki.
perjantai 21. maaliskuuta 2014
"I don't know what it is about me that makes people think I want to hear their problems. Maybe I smile too much. Maybe I wear too much pink. But please remember I can rip your throat out if I need to"
Tervetuloa meille! En ottanu kuvia kaikista huoneista, koska a) yksi huone on täynnä pyöriä eikä siellä muutenkaan oo mitään mielenkiintoista ja toisessa huoneessa on vaan silitysrauta ja b) en halunnu ottaa host vanhempien makuuhuonesta kuvaa, koska se nyt ei varsinaisesti oo aluetta missä muutenkaan pyörisin. Mutta täällä mie asun:
Asun tosiaan siis Pohjois-Lontoossa, New Barnetissa. Tää asuinalue on tosi rauhallinen ja hyvää seutua, eikä täällä tarvii pelätä vaikka lähtis ulos keskellä yötä. Pienen kävelymatkan päässä on metsä ja mainioita lenkkipolkuja, joten täällä on muutenkin erittäin viihtyisää. Meidän talo sijaitsee pienen mäen päällä ja on tällainen aika tyypillinen brittiläinen kolmikerroksinen paritalo. Alakerrassa on olohuone, dining room, keittiö ja sit huone, jossa on tietokone + askartelutarvikkeita + lautapelejä + muuta sälää. Kokolattiamattoa meillä ei oo alakerrassa ollenkaan (lukuunottamatta sitä yhtä huonetta), joka helpottaa huomattavasti miun viikkosiivousta.
Olohuone on paras. Meillä on kaasutakka, jonka eteen meidän koira aina käpertyy takan ollessa päällä. Ihana vanha hauva. <3 Vietän varmaan tässä olohuoneessa enemmän aikaa kun omassa huoneessa, koska on kiva vaan istua samassa huoneessa muiden kanssa. Yleensä datistelen tässä sohvalla (kuten tälläkin hetkellä) samalla kun jutellaan Kyran ja Steven kanssa jostain. Alakerran televisiosta näkyy myös parhaimmat kanavat, joten viihdyn täällä kyllä ihan kiitettävän paljon myös sillon kun muu porukka on poissa kotoa... Lempiohjelmiin lukeutuu mm. Doctor Who, Air Crash Investigation, I didn't know I was pregnant, Nothing To Declare, How I Met Your Mother... Ollaan Kyran kanssa katottu jo kaikki Catfishit, uutta tuotantokautta odotellessa haha.
Tässä on meidän dining room. Ja sitten seuraavaan huoneseen... No ei vaan. Kuvasta voi saada ehkä jotain vinkkiä siitä, että ei käytetä tätä huonetta kovinkaan usein sen alkuperäisessä tarkoituksessa. Tänne ripustetaan lähinnä pyykit kuivumaan ja eipä oikeestaan muuta. En ees tiedä miks otin tästä kuvan, koska ei miulla oo tästä mitään sanottavaa!
Meidän keittiö on puinen. Ja tykkään siitä! Tykkään myös meidän keittiön seinistä, koska ne on tuollaset turkoosit. Kaikki pannut ja kattilat roikkuu katosta ja pastat/linssit/couscousit/puurohiutaleet/jne löytyy ikkunan edestä purnukoista. Meillä on kaasulla toimiva hella, jonka käyttö oli kyllä aikamoista säätämistä sillon kun tulin tänne. Onneks nyt hoituu jo ihan kunnialla. Keittiössä pestään myös pyykkiä, koska pyykinpesukone sijaitsee ihan tiskikoneen vieressä. En oo koskaan aatellu että se ois mitenkään outoa, vaikka herranen aika onhan se! Keittiön ikkunasta näkee meidän takapihan, jonne ei pääse ulkopuolelta mitenkään. Tuo takapiha on lähinnä Harryn käytössä, vaikka siellä ois ihan kunnolla tilaa vaikka mille.
Sitten seuraavana vuorossa minun ja Jackin kerros. Paras kerros koko talossa, no kidding. Meidät yläkertaan vie ihanat kokolattiamatolla varustetut portaat, joissa oon meinannu kaatua/kaatunu lukemattomia kertoja. Tais tuo miun pikkusiskokin tulla nuo yhdesti rytinällä alas. :D
Jackin huone on täynnä fossiileja, kiviä ja kirjoja. Jack käy tuolla oikeestaan vaan nukkumassa, eli ei kyllä mitenkään aktiivisesti hengailla tuolla. Huomaatteko kuvasta jotain Suomeen viittaavaa? ;)
Meidän orkideoilla kukitettu kylpyhuone, ei oo kyllä valittamista tässäkään. On suorastaan ihanaa aina siivota tätä joka viikko, kun tää näyttää niin kivalta puhtaana. Löytyy amme sekä suihkukaappi, tosin en kyllä ikinä oo käyttäny tuota ammetta. Steve lukittautuu tänne ainakin kerran kuukaudessa, ottaa pitkän kylvyn ja kuuntelee musiikkia volyymit täysillä. Ainut asia mistä voisin valittaa, on nuo hanat... Kuumasta hanasta tuleva vesi on niin kuumaa, että se höyryää eikä sitä voi mitenkään käyttää mihinkään. Kylmästä hanasta tuleva vesi on taas ihan hyytävää, mutta yleensä joudun tyytymään siihen.
Miun huone, joka ei kyllä melkein ikinä näytä tältä (= siistiltä). Heh. Mutta siis miun huone on oikein viihtyisä, näyttää kuvissa pienemmältä kun oikeestaan edes on ja sisältää kaiken tarvitsemani. Miulla on täällä vaatekaappi, yöpöytä x2, vetolaatikko, televisio, jättimäinen sänky, hulppeat näkymät takapihalle ja lemmikkikaktus (jonka pahoinpitelin joskus pari kuukautta sitten)... Löytyy säilytystilaa siis riittämiin, sängynkin alla on muovilaatikoita tavaroita varten. Ikkunat vetää ihan kiitettävästi ja patteri oli sen takia täysillä koko talven, mutta nyt on onneks jo alkanu helpottamaan. Mutta kaiken kaikkiaan tykkään tästä omastakin huoneesta tosi paljon, ainut asia mikä mättää on tuo kokolattiamatto. Lika tarttuu vaaleaan mattoon ihan mukavasti, eikä sitä likaa saa liikutettua oikein mihinkään suuntaan pelkästään imurilla hinkuttamalla.
Tällaista meillä, miltäs näyttää?
Asun tosiaan siis Pohjois-Lontoossa, New Barnetissa. Tää asuinalue on tosi rauhallinen ja hyvää seutua, eikä täällä tarvii pelätä vaikka lähtis ulos keskellä yötä. Pienen kävelymatkan päässä on metsä ja mainioita lenkkipolkuja, joten täällä on muutenkin erittäin viihtyisää. Meidän talo sijaitsee pienen mäen päällä ja on tällainen aika tyypillinen brittiläinen kolmikerroksinen paritalo. Alakerrassa on olohuone, dining room, keittiö ja sit huone, jossa on tietokone + askartelutarvikkeita + lautapelejä + muuta sälää. Kokolattiamattoa meillä ei oo alakerrassa ollenkaan (lukuunottamatta sitä yhtä huonetta), joka helpottaa huomattavasti miun viikkosiivousta.
Olohuone on paras. Meillä on kaasutakka, jonka eteen meidän koira aina käpertyy takan ollessa päällä. Ihana vanha hauva. <3 Vietän varmaan tässä olohuoneessa enemmän aikaa kun omassa huoneessa, koska on kiva vaan istua samassa huoneessa muiden kanssa. Yleensä datistelen tässä sohvalla (kuten tälläkin hetkellä) samalla kun jutellaan Kyran ja Steven kanssa jostain. Alakerran televisiosta näkyy myös parhaimmat kanavat, joten viihdyn täällä kyllä ihan kiitettävän paljon myös sillon kun muu porukka on poissa kotoa... Lempiohjelmiin lukeutuu mm. Doctor Who, Air Crash Investigation, I didn't know I was pregnant, Nothing To Declare, How I Met Your Mother... Ollaan Kyran kanssa katottu jo kaikki Catfishit, uutta tuotantokautta odotellessa haha.
Tässä on meidän dining room. Ja sitten seuraavaan huoneseen... No ei vaan. Kuvasta voi saada ehkä jotain vinkkiä siitä, että ei käytetä tätä huonetta kovinkaan usein sen alkuperäisessä tarkoituksessa. Tänne ripustetaan lähinnä pyykit kuivumaan ja eipä oikeestaan muuta. En ees tiedä miks otin tästä kuvan, koska ei miulla oo tästä mitään sanottavaa!
Meidän keittiö on puinen. Ja tykkään siitä! Tykkään myös meidän keittiön seinistä, koska ne on tuollaset turkoosit. Kaikki pannut ja kattilat roikkuu katosta ja pastat/linssit/couscousit/puurohiutaleet/jne löytyy ikkunan edestä purnukoista. Meillä on kaasulla toimiva hella, jonka käyttö oli kyllä aikamoista säätämistä sillon kun tulin tänne. Onneks nyt hoituu jo ihan kunnialla. Keittiössä pestään myös pyykkiä, koska pyykinpesukone sijaitsee ihan tiskikoneen vieressä. En oo koskaan aatellu että se ois mitenkään outoa, vaikka herranen aika onhan se! Keittiön ikkunasta näkee meidän takapihan, jonne ei pääse ulkopuolelta mitenkään. Tuo takapiha on lähinnä Harryn käytössä, vaikka siellä ois ihan kunnolla tilaa vaikka mille.
Sitten seuraavana vuorossa minun ja Jackin kerros. Paras kerros koko talossa, no kidding. Meidät yläkertaan vie ihanat kokolattiamatolla varustetut portaat, joissa oon meinannu kaatua/kaatunu lukemattomia kertoja. Tais tuo miun pikkusiskokin tulla nuo yhdesti rytinällä alas. :D
Jackin huone on täynnä fossiileja, kiviä ja kirjoja. Jack käy tuolla oikeestaan vaan nukkumassa, eli ei kyllä mitenkään aktiivisesti hengailla tuolla. Huomaatteko kuvasta jotain Suomeen viittaavaa? ;)
Meidän orkideoilla kukitettu kylpyhuone, ei oo kyllä valittamista tässäkään. On suorastaan ihanaa aina siivota tätä joka viikko, kun tää näyttää niin kivalta puhtaana. Löytyy amme sekä suihkukaappi, tosin en kyllä ikinä oo käyttäny tuota ammetta. Steve lukittautuu tänne ainakin kerran kuukaudessa, ottaa pitkän kylvyn ja kuuntelee musiikkia volyymit täysillä. Ainut asia mistä voisin valittaa, on nuo hanat... Kuumasta hanasta tuleva vesi on niin kuumaa, että se höyryää eikä sitä voi mitenkään käyttää mihinkään. Kylmästä hanasta tuleva vesi on taas ihan hyytävää, mutta yleensä joudun tyytymään siihen.
Miun huone, joka ei kyllä melkein ikinä näytä tältä (= siistiltä). Heh. Mutta siis miun huone on oikein viihtyisä, näyttää kuvissa pienemmältä kun oikeestaan edes on ja sisältää kaiken tarvitsemani. Miulla on täällä vaatekaappi, yöpöytä x2, vetolaatikko, televisio, jättimäinen sänky, hulppeat näkymät takapihalle ja lemmikkikaktus (jonka pahoinpitelin joskus pari kuukautta sitten)... Löytyy säilytystilaa siis riittämiin, sängynkin alla on muovilaatikoita tavaroita varten. Ikkunat vetää ihan kiitettävästi ja patteri oli sen takia täysillä koko talven, mutta nyt on onneks jo alkanu helpottamaan. Mutta kaiken kaikkiaan tykkään tästä omastakin huoneesta tosi paljon, ainut asia mikä mättää on tuo kokolattiamatto. Lika tarttuu vaaleaan mattoon ihan mukavasti, eikä sitä likaa saa liikutettua oikein mihinkään suuntaan pelkästään imurilla hinkuttamalla.
Tällaista meillä, miltäs näyttää?
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Jea, mä diggaan auringon paisteest ja dippaan varpaita aamukastees/Shubidubiduu kuutamonloistees, pieni merellinen tuuli on kans jees/Ukonilmalla ihailemaan salamoit, kadulla nakun kaatosatees vaan sanon moi
Oujee, video täynnä materiaalia, vilahtavia rintsikoita, sanasekoiluja ja olematonta leukaa. Olkaa hyvät. <3
Ps. Kyllä, päälläni on One Directionia.
Ps. Kyllä, päälläni on One Directionia.
perjantai 14. maaliskuuta 2014
"I'm going to miss you, you know that?"
"We are not going to find someone like her"
Lähdin tänne odotukset tosi korkealla - myönnän sen - mutta enpä olis ikinä arvannu löytäväni täältä "toista perhettä". Kyran sanat lämmitti ja alko itkettämään samaan aikaan. Kyra kävi myös tänään kaupassa yksin (yleensä tehdään se yhdessä) ja se osti miulle jogurttia, katkarapuja ja alpro soyan suklaajuomaa. Miun lemppareita. Tulee olemaan niin kova paikka lähteä täältä sitten aikanaan kotiin, onneksi sinne on vielä pitkä aika.
Huomenna suunnitelmissa ehkä museoita ja lähitulevaisuudessa se ostospostaus (tänään tuli viimeisetkin odotetut paketit perille, je!) + meidän kodin esittely. Tää oli nyt tällainen tynkä, mutta on pakko kirjoittaa nää fiilikset tänne nyt ja heti. Miulla on maailman paras host perhe.
Ps. Jos teillä on ikinä mahdollisuus lähteä au pairiksi, lähtekää.
"We are not going to find someone like her"
Lähdin tänne odotukset tosi korkealla - myönnän sen - mutta enpä olis ikinä arvannu löytäväni täältä "toista perhettä". Kyran sanat lämmitti ja alko itkettämään samaan aikaan. Kyra kävi myös tänään kaupassa yksin (yleensä tehdään se yhdessä) ja se osti miulle jogurttia, katkarapuja ja alpro soyan suklaajuomaa. Miun lemppareita. Tulee olemaan niin kova paikka lähteä täältä sitten aikanaan kotiin, onneksi sinne on vielä pitkä aika.
Huomenna suunnitelmissa ehkä museoita ja lähitulevaisuudessa se ostospostaus (tänään tuli viimeisetkin odotetut paketit perille, je!) + meidän kodin esittely. Tää oli nyt tällainen tynkä, mutta on pakko kirjoittaa nää fiilikset tänne nyt ja heti. Miulla on maailman paras host perhe.
Ps. Jos teillä on ikinä mahdollisuus lähteä au pairiksi, lähtekää.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Vinkkejä tuleville au paireille
Tässä kun oon nyt lueskellu noita hakemuksia Kyran kanssa päätin, että voisin antaa vähän vinkkejä. Nää pätee siis nyt erityisesti niille, jotka etsii host familya Aupair Worldista!
Aloitetaan vaikkapa profiilin luomisesta. Niihin profiiliteksteihin kannattaa nähdä paljon vaivaa, vaikka se tuntuis uuvuttavalta ja loputtomalta urakalta. Kerro kaikista mahdollisista harrastuksista ja kiinnostuksenkohteista, koska niiden perusteella perheet osaa vähän hahmottaa sitä, että minkälainen henkilö siellä profiilin takana on. Miulle oli tosi vaikeeta "kehua" itseäni profiilissani, mutta se on pakko tehdä jos haluaa antaa hyvän kuvan itsestään. Itseään kannattaa kehua ihan rohkeasti ja nostaa omia hyviä piirteitään esille. En tietenkään suosittele valehtelemaan luonteenpiirteistään, mutta näin suoraan sanottuna ei oo hyvä ajatus tyytyä vaan sellaseen "oon ihan kiva tyttö"-selostukseen. Yhdellä perheellä saattaa nimittäin helposti olla se satakin aupparikandidaattia ja niistä joudutaan karsimaan ihan suoralla kädellä suurin osa pois ihan vaan profiilitekstien perusteella.
Toinen aika iso asia profiilissa on kuvat. Kuvattomat profiilit skipataan yleensä automaattisesti, joten sinne kannattaa latailla useitakin otoksia. Kuvat omasta pärstästä kannattaa valita harkiten, parhaiten toimii sellainen suhteellisen neutraali hymykuva. Kyra on sanonu, että se ei ikinä valitse sellasia tyttöjä jotka näyttää siltä, että ne vois varastaa aviomiehen. :D Eilenkin tuli sellanen profiilikuva vastaan, jossa tyttö posetti täydessä tällingissä aika niukassa tuubitopissa. Jos on hakemassa au pairin paikkaa = töitä lasten parissa, ei tuollanen profiilikuva oo ihan sovelias. Perheet vetää ne ensimmäiset mielikuvat profiilikuvien perusteella, eli niitäkin kannattaa miettiä vähän etukäteen. On hyvä idea laittaa kuvia omasta perheestään, lemmikeistään ja ehkä siitä harrastuksestaan. Lisäksi on ERITTÄIN hyvä idea laittaa kuvia itsestään hymy korvissa ja syli täynnä lapsia/pörröisiä koiranpentuja/yms. Kannattaa vetää kaikki peliin erottuakseen muista!
Lastenhoitokokemusta ei välttämättä aina vaadita, mutta tietysti sitä kannattaa korostaa jos sellaista löytyy vähääkään. Toinen tärkeä asia on pyytää lastenhoidosta suosituksia, ja mainita niistä sitten ihan erikseen profiilissaan. Miullehan itse asiassa kävi niin, että yhden ehdokasperheen äiti neuvo mainostamaan niitä suosituksiani enemmän koska ne oli ilmeisesti erittäin hyvät! Suositukset on AINA plussaa, vaikka kaikki perheet ei niitä vaadikkaan.
Nyt sit edetään profiilin luomisesta siihen vaiheeseen, kun ollaan kiinnostuneita perheestä ja ollaan juuri lähettämässä ensimmäistä viestiä kyseiselle perheelle. Aupair Worldissa tuo homma toimii silleen, että viestiä lähettäessä siihen tulee aina automaattisesti sellanen teksti, jossa lukee tyyliin jotain "Hi Family X! I read your profile and I really liked it! Please take a look at my profile.....". Tuon automaattisen tekstikentän lisäksi sieltä alhaalta löytyy toinen tyhjä kenttä, johon voi kirjottaa henkilökohtaisen tekstin. Pahin virhe mitä tässä vaiheessa voi tehdä, on jättää se henkilökohtainen kenttä tyhjäks ja lähettää pelkästään se automaattinen viesti. Perheille se on merkki siitä, että et oo tosissas kiinnostunu niistä eikä suurin osa perheistä vastaa sellasiin viesteihin mitään. Kannattaakin siis kirjottaa se henkilökohtainen viesti huolellisesti ja osoittaa siinä, että on lukenu just sen perheen profiilin hyvin. Osa au paireista copy+pastettaa kaikille perheille saman viestin, mutta sen yleensä kyllä huomaa kilometrien päähän. Esimerkiksi yks tyttö kirjotti Kyralle, että auttaa kyllä ihan ehdottomasti kotiläkysissä, vaikkei Kyran profiilissa lukenu mitään kotiläksyistä. :D Mutta niin, vaikka ei jaksais kirjottaa jokaiselle perheelle täysin erilaista tekstiä, niin kantsii ainakin muokata se viesti jokaiselle perheelle sopivaks!
Henkilökohtaisessa viestissä voi kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi itsestään (eli ne asiat mitkä on profiilissa pitkästi kirjoitettuna) ja vaikuttaa oikeesti kiinnostuneelta. Erittäin tärkeää on myös kysyä kysymyksiä perheestä/perheen lapsista! Kaikille perheille tärkeintä on kuitenkin juuri se miten au pair handlaa lapset, eli omasta mielestäni on kyllä aika paha moka olla kiinnittämättä mitään huomiota niihin perheen lapsiin. Kyralle se oli ainakin pitkä miinus ja tosi helppo tilaisuus karsia noita ehdokkaita pois.
Jos selviää ensimmäisistä viesteistä, kannattaa näyttää se oma kiinnostus ihan avoimesti, sillä mitä laiskemmin vastaat, sitä helpommin perhe menettää kiinnostuksensa. Mutta tässäpä varmaan nää kriittisimpien alkuvaiheiden vinkit on, toivottavasti edes joku hyötyy näistä tulevassa etsinnässään. Lisää saa tietysti kysyä aina, vastaan kyllä ihan mielelläni!
Ps. Näin maanantaina meidän koulumatkalla kuolleen ja päättömän rotan. Se on samassa paikassa vielä tänäkin päivänä, tosin vähän heikommassa hapessa (linnut on käyny vähän aterioimassa) ja miun tekis mieli aina yökkäillä siitä ohi kävellessä. Viime yönä en saanu nukuttua hyvin, koska näin painajaisia kuolleista rotista meidän talossa. D: Hyi helvata.
Aloitetaan vaikkapa profiilin luomisesta. Niihin profiiliteksteihin kannattaa nähdä paljon vaivaa, vaikka se tuntuis uuvuttavalta ja loputtomalta urakalta. Kerro kaikista mahdollisista harrastuksista ja kiinnostuksenkohteista, koska niiden perusteella perheet osaa vähän hahmottaa sitä, että minkälainen henkilö siellä profiilin takana on. Miulle oli tosi vaikeeta "kehua" itseäni profiilissani, mutta se on pakko tehdä jos haluaa antaa hyvän kuvan itsestään. Itseään kannattaa kehua ihan rohkeasti ja nostaa omia hyviä piirteitään esille. En tietenkään suosittele valehtelemaan luonteenpiirteistään, mutta näin suoraan sanottuna ei oo hyvä ajatus tyytyä vaan sellaseen "oon ihan kiva tyttö"-selostukseen. Yhdellä perheellä saattaa nimittäin helposti olla se satakin aupparikandidaattia ja niistä joudutaan karsimaan ihan suoralla kädellä suurin osa pois ihan vaan profiilitekstien perusteella.
Toinen aika iso asia profiilissa on kuvat. Kuvattomat profiilit skipataan yleensä automaattisesti, joten sinne kannattaa latailla useitakin otoksia. Kuvat omasta pärstästä kannattaa valita harkiten, parhaiten toimii sellainen suhteellisen neutraali hymykuva. Kyra on sanonu, että se ei ikinä valitse sellasia tyttöjä jotka näyttää siltä, että ne vois varastaa aviomiehen. :D Eilenkin tuli sellanen profiilikuva vastaan, jossa tyttö posetti täydessä tällingissä aika niukassa tuubitopissa. Jos on hakemassa au pairin paikkaa = töitä lasten parissa, ei tuollanen profiilikuva oo ihan sovelias. Perheet vetää ne ensimmäiset mielikuvat profiilikuvien perusteella, eli niitäkin kannattaa miettiä vähän etukäteen. On hyvä idea laittaa kuvia omasta perheestään, lemmikeistään ja ehkä siitä harrastuksestaan. Lisäksi on ERITTÄIN hyvä idea laittaa kuvia itsestään hymy korvissa ja syli täynnä lapsia/pörröisiä koiranpentuja/yms. Kannattaa vetää kaikki peliin erottuakseen muista!
Lastenhoitokokemusta ei välttämättä aina vaadita, mutta tietysti sitä kannattaa korostaa jos sellaista löytyy vähääkään. Toinen tärkeä asia on pyytää lastenhoidosta suosituksia, ja mainita niistä sitten ihan erikseen profiilissaan. Miullehan itse asiassa kävi niin, että yhden ehdokasperheen äiti neuvo mainostamaan niitä suosituksiani enemmän koska ne oli ilmeisesti erittäin hyvät! Suositukset on AINA plussaa, vaikka kaikki perheet ei niitä vaadikkaan.
Nyt sit edetään profiilin luomisesta siihen vaiheeseen, kun ollaan kiinnostuneita perheestä ja ollaan juuri lähettämässä ensimmäistä viestiä kyseiselle perheelle. Aupair Worldissa tuo homma toimii silleen, että viestiä lähettäessä siihen tulee aina automaattisesti sellanen teksti, jossa lukee tyyliin jotain "Hi Family X! I read your profile and I really liked it! Please take a look at my profile.....". Tuon automaattisen tekstikentän lisäksi sieltä alhaalta löytyy toinen tyhjä kenttä, johon voi kirjottaa henkilökohtaisen tekstin. Pahin virhe mitä tässä vaiheessa voi tehdä, on jättää se henkilökohtainen kenttä tyhjäks ja lähettää pelkästään se automaattinen viesti. Perheille se on merkki siitä, että et oo tosissas kiinnostunu niistä eikä suurin osa perheistä vastaa sellasiin viesteihin mitään. Kannattaakin siis kirjottaa se henkilökohtainen viesti huolellisesti ja osoittaa siinä, että on lukenu just sen perheen profiilin hyvin. Osa au paireista copy+pastettaa kaikille perheille saman viestin, mutta sen yleensä kyllä huomaa kilometrien päähän. Esimerkiksi yks tyttö kirjotti Kyralle, että auttaa kyllä ihan ehdottomasti kotiläkysissä, vaikkei Kyran profiilissa lukenu mitään kotiläksyistä. :D Mutta niin, vaikka ei jaksais kirjottaa jokaiselle perheelle täysin erilaista tekstiä, niin kantsii ainakin muokata se viesti jokaiselle perheelle sopivaks!
Henkilökohtaisessa viestissä voi kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi itsestään (eli ne asiat mitkä on profiilissa pitkästi kirjoitettuna) ja vaikuttaa oikeesti kiinnostuneelta. Erittäin tärkeää on myös kysyä kysymyksiä perheestä/perheen lapsista! Kaikille perheille tärkeintä on kuitenkin juuri se miten au pair handlaa lapset, eli omasta mielestäni on kyllä aika paha moka olla kiinnittämättä mitään huomiota niihin perheen lapsiin. Kyralle se oli ainakin pitkä miinus ja tosi helppo tilaisuus karsia noita ehdokkaita pois.
Jos selviää ensimmäisistä viesteistä, kannattaa näyttää se oma kiinnostus ihan avoimesti, sillä mitä laiskemmin vastaat, sitä helpommin perhe menettää kiinnostuksensa. Mutta tässäpä varmaan nää kriittisimpien alkuvaiheiden vinkit on, toivottavasti edes joku hyötyy näistä tulevassa etsinnässään. Lisää saa tietysti kysyä aina, vastaan kyllä ihan mielelläni!
Ps. Näin maanantaina meidän koulumatkalla kuolleen ja päättömän rotan. Se on samassa paikassa vielä tänäkin päivänä, tosin vähän heikommassa hapessa (linnut on käyny vähän aterioimassa) ja miun tekis mieli aina yökkäillä siitä ohi kävellessä. Viime yönä en saanu nukuttua hyvin, koska näin painajaisia kuolleista rotista meidän talossa. D: Hyi helvata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)