But with the exception of you I dislike everyone in the room and I don't wanna lie but I don't wanna tell you the truth

Kun päätin lähteä au pairiksi, en oikeestaan koskaan ajatellu sitä aupparivuoden jälkeistä aikaa. Se on ehkä hieman huolestuttavaa, koska tämä kyseinen aika koittaa yllättävän pian. Miulla on nyt paluulippu kourassa ja jäljellä 66 päivää Lontoossa. En halua edes avautua aiheesta enempää juuri tällä hetkellä, koska tätäkin tekstiä kirjoitan kyyneleet poskilla. Pähkinänkuoressa: Jääminen ei tunnu oikealta vaihtoehdolta, mutta ajatus lähtemisestä tuntuu pahalta.

Joka tapauksessa, en oo vielä (toistaiseksi) päättänyt hautautua sänkyni pohjalle itkemään elämän vaikeutta kuudeksikymmeneksikuudeksi päiväksi. Miulla löytyy vielä muutamat jutut to do -listalta, jonka näette kokonaisuudessaan tässä näin:

Natural History Museum

Kiipeä Trafalgar Squaren leijonan päälle

Highgate Cemetery

Uusi vuosi keskustassa

Cambridge

The Kooks/Bullet For My Valentine

London Eye

King's Crossin Platform 9 3/4

Cardiff

One Direction

Doctor Who Experience

Warner Bros. Studio (The Making of Harry Potter)

Torstaina lähden toteuttamaan listalta muutamaa kohtaa, kun bussi ottaa suunnaksi Walesin ja tarkemmin sanottuna Cardiffin. Lähdetään Roxanen kanssa vähän seikkailemaan, sillä rahapulassa päätettiin kokeilla hostellin sijaan sohvasurffausta. Löydettiin oikein mukava 50v leidi, joka tarjoaa meille omaan huoneen petivaatteine kaikkineen kolmeksi yöksi. Saadaan myös käyttöön oma avain, eli voidaan kulkea oman mielemme mukaan. Host mama ei oo oikein tykänny tästä meidän päätöksestä viettää kolme yötä täysin ventovieraan naishenkilön luona (äiti, älä huoli) ja se vieläkin pyörittelee silmiään kun mainitsen asiasta, haha. Joka tapauksessa, Cardiffia odotan innolla. The Doctor Who Experience sijaitsee sopivasti tuolla myös, eli suunnataan sinne innosta puhkuen joensuulaisen vahvistukseni (lennetään myös yhdessä kotiin, jee<3) kanssa.

Tullaan takaisin Lontooseen sunnuntaina, josta onkin sitten enää tasan viikko One Directionin Wembleyn keikkaan. Ostin jämäpaikkani tuonne konserttiin viime vuoden syyskuussa, joten onhan tuota kyseistä tapahtumaa odotettukin jo ihan kiitettävän pitkään. En oo ikinä ollu kattomassa mitään artistia istumapaikoilta, joten saa nähdä miten homma sujuu. Toivon, että sieltä on ihan kiitettävät näkymät erääseen kiharahiuksiseen Stylesiin....

Luultavasti viimeinen isompi juttu tulee olemaan tuo Warner Bros. Studiolla vierailu. Ollaan katottu Roxanen kanssa kaikki Harry Potterit nyt viimeisen kahden viikon aikana ja valmistauduttu henkisesti kesäkuun 29. päivään. Tää on jännittävää sinällään, koska Roxane ei välittäny yhtään Harry Potterista (eikä ollu lukenu yhtäkään kirjaa) vielä syyskuussa. Miun painostuksesta se sitten kuitenkin luki ne kirjat läpi ja tällä hetkellä se haluais ostaa oman taikasauvan (miks wand kuulostaa niin paljon vaikuttavammalta?). Varattiin liput eilen, koska niitä ei ollu enää hirveesti jäljellä edes kuukauden päähän.

Anteeks muuten tää kuvattomuus, oon vaan jotenkin erittäin laiska aloittamaan sitä projektia, joka vaaditaan aina kun haluaisin lisätä kuvia tänne. Mutta instagramia käytän erittäin ahkerasti, eli jos kiinnostaa nähdä kuvallistakin puolta niin suunnatkaa ihmeessä sinne! Linkki löytyy tuosta oikealta tai jos nimimerkillä haluaa etsiä, niin se on avaruuskojootti.

Ps. Käytiin viikko sitten sunnuntaina London Eyessa ja voin kertoo, että kyllä siinä alko vähän jalat tutisemaan. Mutta hyvät oli näkymät ja sattu vielä hyvä sääkin vielä kaiken lisäksi!

Tell me baby what we're gonna do
I'll make it easy, got a lot to lose
Watch the sunlight coming through
Open the window, let it shine on you

'Cause I've been sick and working all week
And I've been doing just fine
You've been tired of watching me
Forgot to have a good time, boy
You can take it all these spaces
Never keeping it real
I know exactly how you feel

When you say you've had enough
And you might just give it up
I will never let you down
When you feeling low on love
I'll be what you dreaming of
I will never let you down

"Burials have continued here since the Friends took over in 1981 and the cemetery continues to serve the needs of North London."

Tykkään viettää aikaa hautausmaalla. Rakastan kulkea jo vähän sammaloituneiden hautakivien välissä ja painaa mieleeni kauneimmat nimet (tällä hetkellä lemppareita on mm. Isla, Asla(k), Eemi & Aarni). En myöskään pistä pahakseni Joensuun hautausmaalla asuvaa oravapopulaatiota, koska mikään ei voi voittaa sylissä istuvaa oravaa.



Joka tapauksessa, olin luonnollisesti hyvin kiinnostunut näkemään tyypillisen brittiläisen hautausmaan. En kuitenkaan ikinä saanu aikaiseksi lähteä minnekään, joten tyydyin katselemaan täyteen ahdettuja hautausmaita bussin ikkunasta. Kuukausi sitten päätettiin kuitenkin Roxanen kanssa, että nyt otetaan ja lähdetään. Suuntana meillä oli kuuluisa Highgate Cemetery, jonne on haudattu mm. Douglas Adams ja Karl Marx.



Highgate Cemetery toimii ilmeisesti ainakin osittain (ellei kokonaan) lahjoituksilla ja pääsymaksu oli muistaakseni 4 puntaa/henkilö. Ihan mielellään kyllä maksettiin itsemme sisään, koska tuo hautausmaa on suhteellisen iso ja äärimmäisen mielenkiintoinen paikka + meille tuli kuin tilauksesta ihan täydellinen sää! Highgate Cemetery on jaettu kahteen osaan: East Cemetery & West Cemetery. West on vanhempi puolisko ja sinne pääsee kulkemaan vaan opastetusti (joka maksaa sit enemmän). Me tyydyttiin vaan tuohon East Cemeteryyn, koska a. kuuluisimmat henkilöt on haudattu sinne ja b. tuossa yhdessäkin puoliskossa oli meille ihan tarpeeks tekemistä. Saatin infosta kartat, josta näky tärkeimmät haudat ja eri reitit. Koko paikkaan on haudattu noin 170 000 ihmistä 53 000 hautaan, joten siellä todellakin oli hautakiveä toisen perään ihan joka ilmansuuntaan. En osaa yhtään sanoa miten pitkään me tuolla haahuiltiin, mut siis varmaan ainakin se 3h.



En osaa kuvailla mitenkään sitä fiilistä, mikä vallitsi tuolla 150 vuotta vanhalla maaperällä. Osa hautakivistä oli täysin näkymättömissä kasvikerroksen alla, osa oli halkeillu maan liikkumisen johdosta. Hautakivet oli todella korkeita ja niissä oli listattuna kokonaisia perheitä. Hautakivet oli muutenkin poikkeavia verrattuna suomalaisiin lajitovereihin. Täällä hautakivinä näkee sellaisia ihan ihmisen kokoisia enkelipatsaita, jotka on ainakin Doctor Who:ta katsoneille vähän kuumottavia. Oon myös nähny tosi monissa hautakivissä valokuvia ja niitä oon jääny tuijottelemaan ihan hyväksi toviksi. On outoa päästä vähän pintaa syvemmälle ja katsella valokuvaa ihmisestä, jonka viimeiset jäännökset on pari metriä omien jalkojen alla.

Ps. Onko normaalia olla kauhuissaan noista weeping ang... enkelipatsaista? En uskalla räpsäyttää silmiäni, haha.

Talking loud about future in our hands, exchanging dreams and how they'll last - still knowing nothing at all.

Euroviisut on miun juttu. Oon kattonu ne aina joka vuosi niin pitkään kun vaan jaksan muistella, ihan joka vuosi. Lordin voittoa seurasin meidän entisen talon olohuoneen nojatuolissa, enkä voinu uskoa silmiäni aina kun Suomelle pamahti täydet 12 pojoa kerta toisensa jälkeen. Käytiin itse asiassa luokkaretkelläkin seuraamassa vuoden 2007 Euroviisujen semifinaalia (tais kyllä olla kenraaliharjoitus, haha) Helsingissä ja nähtiin sen vuoden voittajan - Serbian - esitys. Huikeeta!

Tänä vuonnakin jaksoin luonnollisestikin innostua Euroviisuista niiden lähestyessä, vaikka en seurannu oikeestaan yhtään Uuden Musiikin Kilpailua (jossa siis valitaan aina Suomen edustaja). Miulla ei oo ollu enää pitkään aikaan hirmu korkeat odotukset Suomen biisiltä, koska se nyt sattuu yleensä olemaan... mauton tai mitäänsanomaton. Tänä vuonna olin kuitenkin ERITTÄIN positiivisesti yllättyny ja tunsin suurta ylpeyttä, kun katseltiin Euroviisuja telkkarista host perheen & Roxanen kanssa ja oli Suomen vuoro esiintyä. Eikä hävettäny siinäkään vaiheessa, kun alettiin jakamaan pisteitä. En ees muista millon oltais viimeks oltu pistetaulukon vasemmalla puolella! Hyvä Softengine ja hyvä Suomi.<3



Viime lauantaina koitti odotettu päivä ja hyppäsin aamulla bussiin, suuntana Heathrow. Miun paras ystävä osti lentoliput Lontooseen joku pari kuukautta sitten, mutta tuntuu että siitä päivästä viime lauantaihin oli vaan muutama viikko. Jee! Siellä sitä halailtiin arrivals aulassa ja mietittiin miten paljon meillä on viimeinkin aikaa olla kahdestaan. Nähtiin kyllä helmikuussa, mutta se miun visiitti oli suhteellisen kiireinen eikä keretty kunnolla paneutua itse asiaan. Eli voisi siis sanoa, että nähtiin nyt kunnolla ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen.

Joka tapauksessa, meillä oli esim. maailman paras viikko. Ekat kaks päivää seilattiin keskustassa nähtävyydeltä toiselle ja käytiin läpi mm. Tower Bridge, Buckingham Palace, Big Ben (obviously), London Eye, King's Crossin platform 9 3/4, Trafalgar Square jne. Kiivettiin Trafalgar Squarella olevien leijonien päälle ja voin kyllä kertoo, että oli ehkä hirvittävintä mitä oon ikinä tehny. Se jellona oli niin käsittämättömän liukas ja niin korkeella, että en uskaltanu liikkua yhtään mihinkään suuntaan päästessäni sinne selkään. Ehkä kuva kertoo kaiken tarpeellisen...



Miulla oli sinällään aika helppo työviikko, koska maanantaina oli Bank Holiday ja host vanhempien työvuorojen takia meidän piti handlata Jack vaan tiistaina ja keskiviikkona. Oli siis paljon aikaa tehdä ihan mitä vaan, vaikka ei sit loppujen lopuks tehty mitään sen mullistavampaa. Katottiin American Horror Storya eli kuolattiin Tatea, kokkailtiin soijarouheesta vaikka mitä, käytiin kevyellä 2h shoppailulla Primarkissa, käveltiin pitkin Barnetia ja juotiin sivistyneesti parit lähipuistossa. On ihanaa kun voi vaan olla toisen kanssa ilman mitään suuria suunnitelmia. Tutustuttiin Saanan kanssa vuonna 2001 (ollaan tunnettu reippaasti yli puolet miun koko elämästä) ja ollaan siitä asti oltu erinomainen tiimi. Ollaan vaihdettu yhdessä koulua kahdesti ja pysyttiin siitäkin huolimatta 11 vuotta samalla luokalla. Saana on miun toinen puolisko ja tuntee miut ehkä joka epäluonnollisen hyvin. Ollaan koettu about KAIKKI elämän parhaat jutut yhdessä, koska ollaan kasvettu yhdessä esim. pahimpien teiniaikojen yli. Jos haluan unohtaa jotain noloa menneisyydestäni, Saana kyllä pitää huolen siitä että niin ei tapahdu. Ollaan tosi samalla aaltopituudella ja saatetaan ymmärtää mistä toinen meinaa puhua yhden sanan perusteella. Ei tuollaisia ystäviä löydy joka nurkasta.

Viime syksyyn asti oltiin asuttu aina samassa kaupungissa ja tiedettiin kaikki tiedettävissä olevat asiat toisistamme ihmissuhteista ajanviettopaikkoihin. Sitten elämä kuljetti meidät 3000km päähän toisistamme. On outoa etten tunne ihmisiä, joiden kanssa Saana hengaa. En tiedä miltä sen yliopisto näyttää, enkä tiedä minkälaisia opettajia siellä on. En oo ikinä käyny Saanan ensimmäisessä asunnossa, enkä tiedä mihin lähikauppaan kipaistaan 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Haluan ja aionkin ottaa selvää noista asioista palatessani Suomeen, mutta samaan aikaan miulle oli tosi tärkeetä näyttää Saanalle miun elämä täällä. Että ei oltais ihan niin kaukana toisistamme.

Do I still believe in magic? Yes I do

Jos nyt ihan totta puhutaan, ajatus takaisin Suomeen muuttamisesta pelottaa. Nyt kun tätä nykyistä aikakautta on jäljellä enää reilu 100 päivää, oon alkanu pohtimaan suhteellisen vakavasti tulevaa syksyä ja sitä, millä tavalla se vaikuttaa minuun.

Käytiin Kyran kanssa tänään syvä ja hyvä keskustelu koskien miun tulevaisuutta. Se sano pelkäävänsä, että tyydyn johonkin keskinkertaiseen, vaikka voisin saada niin paljon enemmän. Oon kuulema mielenkiintoinen ihminen ja täynnä potentiaalia, eikä miun paikka oo kaupan kassalla klo 8 -> 16. Tuntu vähän kammottavalta kuulla nuo asiat toisen ihmisen suusta, koska oon ollu itekin huolissani juuri tuosta samasta asiasta. Entä jos elämä jatkuukin Suomessa siitä, mihin se jäi ennen tänne lähtemistä? Entä jos päivät hukkuu taas harmauteen ja sekoittuu toisiinsa, entä jos en osaa enää iloita tai surra mistään? Kaikki pyörii pelkästään työpaikan hankkimisen ja rahan saamisen välillä, enkä enää välitä siitä mitä oikeesti haluaisin saavuttaa? Entä jos en oo onnellinen, vaikka miulla on Suomessa kaikki mitä toivoa saattaa: perhe, ystävät ja poikaystävä? Samaan aikaan miulla kun ei kuitenkaan oo siellä mitään konkreettista juuri minua varten, ei opiskelupaikkaa, töitä tai harrastusta. Tiedän että pitäis elää yksi päivä kerrallaan ja tarkkailla tilanteen kehittymistä, mutta siitäkin huolimatta pyörittelen mielessäni näitä kauhuskenaarioita. Mitä mie oikeesti teen, jos tunnen olevani umpikujassa palatessani takaisin Suomeen?

Kuten oon jo miljoona kertaa täälläkin toitottanu, oon menettänyt sydämeni Lontoolle. Tunnen olevani kotona, missä ikinä oonkaan täällä. Tämän päivän yksi parhaimpia hetkiä oli tubessa, kun kuuntelin The Kooksia volyymit kaakossa ja olin täysin harmonisessa olotilassa ihan vaan just siinä niin. Täällä voit olla kuka vaan, yksi miljoonien joukossa. On pukumiehiä, stereotyyppisia duunareita paskaisissa kollareissa persvako vilkkuen, uber hipstereitä, henkilöitä suoraan H&M:n katalogista, punkkareita, tyttöjä joita ei melkein tunnista edes ihmisiksi tekorusketuksen ja tekoripsien alta jne... Voit näyttää ihan miltä tahansa, eikä kukaan silti kiinnitä sinuun sen enempää huomiota. Satuin olemaan bussissa tänään ilmeisesti asperger-miehen kanssa, jolle bussilla matkustaminen tuotti vaikeuksia. Joku odottamaton ääni laukaisi siinä miehessä jonkun kohtauksen, jonka seurauksena tää mies alko huutamaan, piti kämmeniä korvien päällä ja "heitti" itteänsä bussin penkkiin ja takaisin. Luulen, että Suomessa vastaavassa tilanteessa ihmiset ois siirtyny istumaan kauemmas ja yrittäny blokata itsensä pois siitä tilanteesta. Mutta miten ihmiset suhtautu täällä samaan tilanteeseen? Toinen mies meni istumaan sen asperger-miehen viereen ja sano voimakkaalla/rauhottavalla äänellä "calm down, calm down". Bussikuski pysäytti bussin hetkeksi aikaa bussipysäkille ja odotti, että se mies sai koottua itsensä. Olin ihan häkeltynyt, hyvällä tavalla. Ihmiset pitää täällä toisistaan huolta.

Asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Ajattelen Suomea tosi usein ja haaveilen tulevasta. Ikävöin metsää, mustikoiden poimimista (ilmaiseksi), raikasta ilmaa, pyöräilyä ja hyviä pyöräteitä, Oltermannia/raejuustoa/karjalanpiirakoita/tuoretta kalaa/korvapuusteja, rullaluistelua, järviä ja niissä (alasti) uimista ja saunaa. Tunnen ylpeyttä kertoessani muille Suomesta, meidän luonnosta ja kulttuurista. Välillä tunnen olevani ihan joku metsäläinen, mutta sekin tekee miut vaan iloiseksi. On onni, että oon saanu kasvaa niin kiinni luonnossa. Roxane ei oo ikinä kalastanu, eikä syöny ihan itse ongittua - tuoreinta mahdollista - kalaa. Se ei oo ikinä nähny mitään villieläimiä luonnossa, koska niillä ei niitä ilmeisesti turhan paljoa ole. Roxane myös kysy miulta joskus että "do Finnish people really have summer cottages in the middle of nowhere?". Jep, they really do have summer cottages in the middle of nowhere.

Miten kukaan voi ikinä päättää kahden rakkaan maan väliltä? Kun olin Suomessa pari kuukautta sitten, en ois missään nimessä halunnu tulla enää takaisin tänne. Nyt kuitenkin täällä ollessa ajatus Suomeen lähtemisestä tuntuu kammottavan raskaalta. Miks aina pitää haluta jotain, mitä ei kuitenkaan voi saada?

Onneks voi aina välillä nollata aivot ja pitää Dexter-maratooneja Roxanen kanssa. Tai unelmoida Coldplayn heinäkuisesta keikasta, jonne oon esim. todellakin menossa.

I turn the music up, I got my records on/I shut the world outside until the lights come on/Maybe the streets alight, maybe the trees are gone/I feel my heart stop beating to my favorite song

Äsken harjatessani hampaita ui mieleeni tämä lause: Välivuoden pitäminen ja au pairiksi lähteminen olivat ainoat oikeat vaihtoehdot minulle. En tiedä mistä tällainen syvällinen miete ponnahti ilmoille, mutta jäin kuitenkin miettimään sitä istuessani siinä kylpyammeen reunalla.

Lukion viimeisillä metreillä melkein kaikilla tuntui olevan pienimuotoinen paniikki tulevasta syksystä. Sitä lupaavaa paksua kirjekuorta odotettiin kolahtavaksi postiluukkuun sormet syyhyten ja vakiopuheenaiheisiin kuului väistämättä tuttu lause - "minne ja mitä hait opiskelemaan?". Oli unelmia lääkikseen pääsystä, pääsykokeisiin pänttäämistä päivätolkulla kirjaston perimmäisessä nurkassa ja halukkuutta päästä pois meidän rakkaasta, mutta jo ehkä parhaat puolensa näyttäneestä kotikaupungista. Seurasin tätä kaikkea sivusta ihmetellen, enkä voinut mitenkään samaistua lapsuudenystäviini, luokkakavereihini ja muihin ikätovereihini.

Olin niin lopen kyllästynyt kouluun: jatkuvaan opiskeluun, koulutehtävien rustaamiseen, tunneilla aktiivisena olemiseen, aikaisiin aamuihin ja myöhään iltapäivään kestäviin koulupäiviin. En tuntenut minkäänlaista halukkuutta lähteä suorittamaan vieläkin korkeampaa tutkintoa välittömästi lukion jälkeen, pelkkä ajatuskin tuntui raskaalta ja masentavalta. Minä halusin lähteä, pakata matkalaukun tietämättä oikein itsekään mitä sinne pitäisi oikein laittaa, tehdä suunnitelmia vain koska "sydän sanoo niin". Halusin kyynelsilmin hyvästellä kaikki ja kaiken, koska tiesin että vain siten voisin jälleen löytää itseni. Halusin kokeilla onko minusta mihinkään, kohdata pelkoni ja tulla vahvemmaksi ihmiseksi vain ja ainoastaan oman itseni takia. Halusin rakastua tuntemattomiin maisemiin, olla täysin eksyksissä ja juuri oikeassa paikassa samaan aikaan, oppia taas olemaan onnellinen elämän miltei huomaamattomista yksityiskohdista, jotka aikaisemmin ohitin kääntämättä edes katsettani.

Olen onnellinen, paljon onnellisempi mitä ehkä koskaan aikaisemmin. Nyt tiedän kuka olen, eikä minun tarvitse enää koota sirpaleita sisälläni ja miettiä, miksi en tunne mitään. Vaikka välillä hukun omiin suolaisiin kyyneliini, tiedän olevani vahva ja pärjääväni. En enää vähättele itseäni tai mieti olevani "ihan sama", koska se ei ole totuus. Minä olen tärkeä ennen kaikkea itse itselleni ja se on kaiken perusta. Kun pystyy rakastamaan itseään, on muidenkin rakastaminen paljon helpompaa ja aidompaa. Minä en enää pelkää elämää, se pelko on muuttunut rakkaudeksi.

Lähteminen antoi minulle kaikki mahdollisuudet elämään. En ehkä omista vielä värikkäitä haalareita ja vietä viikkojani paksujen tekstintäyteisten kirjojen parissa, mutta nuo asiat eivät onneksi ole ainoa tie onneen. Minulle korkeakouluopinnot eivät koskaan olleet vaihtoehto heti lukion perään, koska halusin antaa elämän tapahtua. Uskon kyllä vielä joskus kantavani ylpeydellä vihreää haalaria, mutta se päivä koittaa silloin kun on tarkoitus niin tapahtua. Vielä toistaiseksi minä pelastan kotiloita kävelyteiltä, lepuutan jalkojani vasten bussin yläkerran ikkunaa ja tanssin pieni valkoinen koira sylissäni. Minun hartiani ovat kevyet ja vailla huolia.

Maybe that harmony promises happiness

Viime viikkoina:

1. Ostin viime viikonloppuna peitepuikon ja kassalla myyjä kysy "onks tää hyvä? oon miettiny että pitäiskö ostaa itelleenkin" :D Suomessa hyvä jos myyjä sanoo edes maksettavan summan ääneen.

2. Vietetään Roxanen kanssa erittäin paljon aikaa bussin yläkerrassa ja ollaan sen takia kehitetty yhteinen harrastus: Me bongaillaan bussipysäkkien katoilla olevia tavaroita ja infotaan sitten niistä toisillemme reaaliajassa. Tällä hetkellä bongauslistalla on mm. wc:n istuin, käsilaukku ja pinkit doc martensit.

3. Mistä huomaa asuneena Englannissa jo pidemmän aikaa? Siitä, että on suuria ongelmia olla sanomatta "bless you" kun tuntematon ihminen aivastaa bussissa.

4. Näin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa ikinä elävän villirotan. Tosin mieluummin mie niitä eläviä nään kuin niitä yksilöitä, jotka makaa keskellä kävelytietä päättöminä ja sisäelimet levällään.

5. Käytiin Roxanen kanssa Greenwichissa viime viikonloppuna ja haluttiin mennä National Maritime Museumiin. Siellä oli esillä Nelsonin (joku Britannian laivastojehu + Trafalgar Squaren keskellä oleva korkea patsas esittää juuri tätä heppua) veriset sukat + housut, joita se käytti just ennen kuolemaansa. Oli jotenkin tosi pysäyttävää nähdä ne, koska Nelson kuoli kuitenkin vuonna 1805.

6. Eilen oli +20 astetta lämmintä. Siis tajuutteko, +20!!!

7. Meidän koira Harry täytti eilen 14 vuotta ja siitäkin huolimatta se leikkii pallolla niinku pienet koiranpennut tekee.

8. Meille valittiin viime perjantaina uus au pair, mutta kerettiin jo vaihtaa valintaamme kun se ensimmäinen osottautu vähän sekopääks. Heh, ymmärrän nyt miks Kyra yrittää saada minuu jäämään.

Onneks jään ylihuomenna yksin kotiin viikoks, alkaa jo vähän tympimään tää tylsääkin tylsempi arki.