Moikka! Kokonainen vuosi on kulunut siitä kun saavuin takaisin Suomeen ja nyt on vihdoin ja viimein aika julkistaa miun uuden blogin osoite. En tiedä lukeeko tätä auppariblogia enää kukaan, mutta muistaakseni lupasin linkata uuden blogin ja lupauksethan on tietysti pidettävä!
Minut löytää siis nykyisin blogista nimeltä CROI CALMA. Tervetuloa!
keskiviikko 5. elokuuta 2015
tiistai 28. lokakuuta 2014
Everybody wanna take her heart away
Oon odottanu saapumisestani lähtien THE LONDON CRY -itkuja ja tänään ne sitten pitkän odotuksen jälkeen saapuivatkin. Kattelin eilen mummin kanssa kuvia viime vuoden ajalta ja tänään sitten purskahdin itkuun kesken elokuvan ja itkinkin siinä sitten tunnin putkeen. Huh huh, jos sitä nyt helpottais ehkä?
Osasin valmistautua jo Lontoossa siihen, että palatessani Suomeen luultavasti ketään ei oikeastaan kiinnosta paneutua syvällisemmin miun Lontoossa vietettyyn vuoteen. Ja oikeassahan siinä olin, vaikka en tätä tekstiä kirjoitakaan katkerana tai vihaisena. On tosi vaikeeta puhua tästä koko kokemuksestani ihmisten kanssa, jotka ei oo ite käyny samaa rumbaa läpi. Miten kukaan voiskaan esittää niitä ns. oikeita kysymyksiä, jos ei edes tiedä mistä aloittaa?
Lontoossa vietetty vuosi oli valehtelematta parempaa mitä oisin ikinä voinu kuvitella. Sain ihan tosissaan toisen perheen, erittäin tärkeän ystävän, itsevarmuutta, mahdollisuuden tutustua lähemmin sukulaistätiin, kielitaitoa ja opin olemaan onnellinen. En juurikaan käyny pubeissa tai iltakerhoissa, en viettäny päiviä kahviloissa hienoja erikoiskahveja juoden vaan tein kaiken omalla tavallani. Ja se juuri on se asia, mitä lähdin Lontooseen hakemaan. Halusin tutustua miljoonakaupunkiin, jonka kiillotettua pintaa viikonlopputuristit ylistää. Mie tiesin aina Lontoon olevan jotain paljon suurempaa sen kiiltokuvan alla ja oletin sen tarjoavan jokaiselle jotain, mutta halusin silti ottaa siitä itse selvää. Vietin vuoden bussin yläkerrassa istuen (jalat ikkunalautaa vasten obviously), ruokaostoksia host perheeni kanssa tehden ja Heathrowlla ravaten, näin pähkinänkuoressa. En tavallaan halua antaa tästä kokemuksestani mitään pois, koska se oli niin ainutlaatuista ja Roxane on ainoa ihminen, joka ymmärtää täydellisesti jokaisen lauseen, jonka Lontoosta lausun.
Tänään oon ollu 86 päivää Suomessa. Vasta tänään tajusin, miten kovasti kaipaankaan takaisin Lontoon kaduille (vaikka yhtään päivää ei olekaan kulunut ilman Lontoota ajatuksissani). Tältä miusta tuntui silloin kun podin koti-ikävää istuessani sängyllä teekuppi kädessä ihanassa brittikodissani. Aika ei kultaa muistoja ja Lontoon huonot puolet on yhä tuoreena mielessä, mutta kyllä veri vetää sinne päin ja aika kovaa. Antaakseni esimerkin tästä säälittävyydestäni kerron teille salaisuuden: selailen Finnish People Living In London -ryhmää facebookissa ja oon kateellinen ihmisille, jotka on juuri muuttamassa Lontooseen ja postailee asuntohakuilmoituksia. Kaipaan vaan niin kovasti Tescoa, punaisia busseja, ystävällisiä ihmisiä, englannin puhumista, vesihanoja (joissa vaihtoehtoina joko helvetin kuuma tai helvetin kylmä), erikoisen makuista hanavettä, meidän turkoosia keittiötä, Harrya joka jahtas minuu aina kun otin jääkaapista porkkanan, halpoja quorn-tuotteita ja hedelmiä ja ben&jerry'sia, Thamesia ja mitä ikinä Lontoosta voikaan ikävöidä.
Mutta täytyy myös todeta, että oon kiitollinen ja erittäin tyytyväinen saadessani olla Suomessa perheeni ja poikaystäväni lähellä, mutta onni tuntuu kovin erilaiselta täällä verrattuna Englannissa kokemaani. Elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa; miulla on työpaikka, mutta ei varsinaisesti omaa paikkaa, jossa voisin olla täysin omilla säännöilläni. Seilaan kolmen eri asunnon ja kahden kaupungin välillä, eikä loppua vielä toistaiseksi näy. Ei oo siis mikään ihme, että haikailen takaisin onnellisiin, stressittömiin ja tavallaan helppoihin aikoihin.
Onneks ees One Direction tulee Suomeen kesäkuussa, muuten en ehkä kestäisi.
Osasin valmistautua jo Lontoossa siihen, että palatessani Suomeen luultavasti ketään ei oikeastaan kiinnosta paneutua syvällisemmin miun Lontoossa vietettyyn vuoteen. Ja oikeassahan siinä olin, vaikka en tätä tekstiä kirjoitakaan katkerana tai vihaisena. On tosi vaikeeta puhua tästä koko kokemuksestani ihmisten kanssa, jotka ei oo ite käyny samaa rumbaa läpi. Miten kukaan voiskaan esittää niitä ns. oikeita kysymyksiä, jos ei edes tiedä mistä aloittaa?
Lontoossa vietetty vuosi oli valehtelematta parempaa mitä oisin ikinä voinu kuvitella. Sain ihan tosissaan toisen perheen, erittäin tärkeän ystävän, itsevarmuutta, mahdollisuuden tutustua lähemmin sukulaistätiin, kielitaitoa ja opin olemaan onnellinen. En juurikaan käyny pubeissa tai iltakerhoissa, en viettäny päiviä kahviloissa hienoja erikoiskahveja juoden vaan tein kaiken omalla tavallani. Ja se juuri on se asia, mitä lähdin Lontooseen hakemaan. Halusin tutustua miljoonakaupunkiin, jonka kiillotettua pintaa viikonlopputuristit ylistää. Mie tiesin aina Lontoon olevan jotain paljon suurempaa sen kiiltokuvan alla ja oletin sen tarjoavan jokaiselle jotain, mutta halusin silti ottaa siitä itse selvää. Vietin vuoden bussin yläkerrassa istuen (jalat ikkunalautaa vasten obviously), ruokaostoksia host perheeni kanssa tehden ja Heathrowlla ravaten, näin pähkinänkuoressa. En tavallaan halua antaa tästä kokemuksestani mitään pois, koska se oli niin ainutlaatuista ja Roxane on ainoa ihminen, joka ymmärtää täydellisesti jokaisen lauseen, jonka Lontoosta lausun.
Tänään oon ollu 86 päivää Suomessa. Vasta tänään tajusin, miten kovasti kaipaankaan takaisin Lontoon kaduille (vaikka yhtään päivää ei olekaan kulunut ilman Lontoota ajatuksissani). Tältä miusta tuntui silloin kun podin koti-ikävää istuessani sängyllä teekuppi kädessä ihanassa brittikodissani. Aika ei kultaa muistoja ja Lontoon huonot puolet on yhä tuoreena mielessä, mutta kyllä veri vetää sinne päin ja aika kovaa. Antaakseni esimerkin tästä säälittävyydestäni kerron teille salaisuuden: selailen Finnish People Living In London -ryhmää facebookissa ja oon kateellinen ihmisille, jotka on juuri muuttamassa Lontooseen ja postailee asuntohakuilmoituksia. Kaipaan vaan niin kovasti Tescoa, punaisia busseja, ystävällisiä ihmisiä, englannin puhumista, vesihanoja (joissa vaihtoehtoina joko helvetin kuuma tai helvetin kylmä), erikoisen makuista hanavettä, meidän turkoosia keittiötä, Harrya joka jahtas minuu aina kun otin jääkaapista porkkanan, halpoja quorn-tuotteita ja hedelmiä ja ben&jerry'sia, Thamesia ja mitä ikinä Lontoosta voikaan ikävöidä.
Mutta täytyy myös todeta, että oon kiitollinen ja erittäin tyytyväinen saadessani olla Suomessa perheeni ja poikaystäväni lähellä, mutta onni tuntuu kovin erilaiselta täällä verrattuna Englannissa kokemaani. Elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa; miulla on työpaikka, mutta ei varsinaisesti omaa paikkaa, jossa voisin olla täysin omilla säännöilläni. Seilaan kolmen eri asunnon ja kahden kaupungin välillä, eikä loppua vielä toistaiseksi näy. Ei oo siis mikään ihme, että haikailen takaisin onnellisiin, stressittömiin ja tavallaan helppoihin aikoihin.
Onneks ees One Direction tulee Suomeen kesäkuussa, muuten en ehkä kestäisi.
torstai 11. syyskuuta 2014
-
Tasan 40 päivää sitten tulin takaisin Suomeen. Oon monta kertaa ollut aikeissa kirjoittaa viimeisistä hetkistä Lontoossa, lähdöstä, lennosta, saapumisesta, uuden elämän aloittamisesta. En oo vaan jaksanut tarttua toimeen, sillä tuo koko urakka tuntuu suoraan sanottuna hirmu raskaalta. Aion kyllä vielä kirjoittaa viimeisen postaukseni tänne, mutta sen aika ei oo vielä tänään. Lupaan kuitenkin palata pian asiaan, miun vuosi au pairina tarvitsee arvoisensa päätöksen myös täällä blogin puolella!
perjantai 1. elokuuta 2014
I saw a blind man in Amsterdam with a box around his neck and the music box kept singing on and the song I won't forget
Miun au pair vuosi alkaa olla aika nätisti paketissa, tänään se on varmaan pakko uskoa. Edessä on vielä viimeinen kokonainen päivä täällä ja huomenna suunnataan sit aamupäivästä Heathrowlle Mian kanssa. Joudun tosin sanomaan heipat Kyralle ja Jackille jo tänään, koska ne lähtee ajamaan host mumin vanhemmille, jossa Jack on täyshoidossa seuraavan viikon. Annoin eilen läksiäislahjani (orkidean + valtavan suklaalevyn) ja käytiin syömässä vielä viimeistä kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Muisteltiin vanhoja juttuja, Steve ja Jack yritti opetella sanomaan R:n suomalaisittain, syötiin ihan tajuttoman hyvää ruokaa (seasonal chinese vegetables with oyster sauce riisillä<3) ja niin edelleen.
Oon tavallaan yllättyny siitä miten helposti nää viimeiset päivät on menny, luulin että oisin ihan hysteerisessä tilassa ja itkisin silmät päästäni aamusta iltaan. Miulla on kuitenkin ollu tosi hyvät fiilikset ja tuntuu hyvältä tulla Suomeen. Tietysti takana on sellanen pieni haikeus, mutta oon tyytyväinen että sellainenkin tunne löytyy. Ainakin tiedän viettäneeni mahtavan vuoden ja oppineeni niin itsestäni kuin maailmastakin vaikka mitä uutta ja tiedän, että tänne puolelle maailmaa jää ihmisiä joista välitän (ok nyt kyynelehdin muutamaan kyyneleen verran). Mutta tosiaan, en halua vollottaa holtittomasti, sillä sain täällä paljon enemmän mitä uskalsin edes unelmoida. Oon onnellinen että uskalsin lähteä ja että pääsin juuri tähän perheeseen, siinä riittää iloa ja onnea hamaan tulevaisuuteen asti.
Hoidin Operaatio Pakkauksen eilen ja nyt on kaikki materia siististi tungettu matkalaukun ja rinkan uumeniin. Olin ihan paineissa painorajoitusten takia, mutta yllätyksekseni miun tavarat painaa yhteensä (rinkka + matkalaukku + käsimatkatavarat) 35kg eli ei todellakaan paha! En ois kyllä saanu näitä tungettua yhteen laukkuun, mutta voisin siis vielä raahata lisää tavaraa melkein 20kg edestä (jos haluaisin nauttia koko rahasta). Nähtävästi oon ihan hyvin saanu myytyä tavaraa eBayssa ja vanhat vaatteet heitin armotta roskiin. Tuntuu hyvältä raahata Suomeen vaan pakolliset kamppeet, tuun kuitenkin juoksentelemaan kirppareilla hyvin ahkerasti. Ja tästä tulikin mieleeni se, että siirsin just kaikki rahani brittitililtä suomitilille. En nyt jaksanu tehdä tälle brittitilille mitään, pitää varmaan yrittää sulkea se sitten Suomesta käsin. Muuten antaisin sen varmaan vaan olla, mutta en sit tiedä onko miten mukavaa kun ne lähettelee postia tähän miun host perheen osoitteeseen.
Tää kulunut viikko on kyllä ollut kaikista mahdollisista näkökulmista mainio viikko. Mia tuli meille tiistaina ja yökyläili täällä kaksi yötä. Kokkailtiin hyvää ruokaa= Mia kokkasi, höpötettiin suomeksi AAAH rakastan puhua suomea (ja hassua kyllä, miun kurkkuun alko koskemaan kaiken sen äänentuottamisen ansiosta :D), käytiin puistossa Jackin kanssa, tehtiin miun viimeinen reissu Lontoon keskustaan, haaveiltiin Suomesta ja pelättiin putoavia lentokoneita. Eilen Mia lähti sitten tutkailemaan Lontoota vähän tarkemmin kaverinsa kanssa ja mie jäin tänne puuhailemaan vikat jutut host perheeni kanssa. Nähdään kuitenkin taas huomenna, koska Steve tosiaan heittää meidät molemmat Heathrowlle. Meillä on käytössä todella pieni punainen "leppäkerttuauto" ja meitä on tosiaan kolme ihmistä + kaksi matkalaukkua + rinkka + iso tietokonelaukku + reppu + pieni matkalaukku. 5/5.
Nyt taidan mennä syömään Jackin kanssa aamupalaksi jäätelöä, oon viimeistä päivää au pairina eli käytännössä voin tehdä mitä haluan. Eiks niin?
// Joo no voisinkin tässä vaikka ottaa tuon "en halua vollottaa holtittomasti" lauseen takaisin. Kaikki oli hyvin siihen asti kunnes Kyra ja Jack alkoi tekemään lähtöä. Kyra halas minuu ja toisteli vaan miten ikävä sillä tulee minuu ja että niillä on aina miulle huone vapaana jos haluan tulla käymään. Sain kuulla myös monia muita ihania juttuja, mutta en saa niitä päähäni juuri nyt. Mutta on varmaan sanomattakin selvää että en todellakaan itkuitta selvinny, onneksi hillitsin itteni edes siihen asti kunnes auto peruutti pihasta pois. Sit räjähdin vaan itkemään ja oon siitä asti (eli siis tällä hetkellä noin ~10h) itkeny enemmän tai vähemmän koko ajan. Kirjotin Jackin liitutauluseinään "moimoi ihana poika<3" ja itkin samalla siinä polvillani. Tää on ihan kamalaa! Oisin halunnu viettää illan Steven kanssa, mutta pelkkä ajatus host daddyn kohtaamisesta sai silmät kostumaan, joten miun oli pakko vaan olla omassa huoneessa ja nyyhkiä yksikseni aina kun tajusin, että oon ihan oikeesti lähdössä huomenna. En tiedä olisinko iloinen vai surullinen tästä tilanteesta, lähteminen ois ainakin helpompaa jos miulla ei ois ollu näin mahtavaa perhettä. En pysty menemään nukkumaan koska tiedän, että tuleva aamu on miun koko au pair vuoden viimeinen. Viimeistä kertaa herään omasta huoneestani ja näen meidän vehreän takapihan. Viimeistä kertaa rapsuttelen Harrya ja viimeistä kertaa pidän sitä sylissä. Viimeistä kertaa kannan laukkuni ulos ja suljen ulko-oven perässäni. Tää on niin vaikeeta.
Oon tavallaan yllättyny siitä miten helposti nää viimeiset päivät on menny, luulin että oisin ihan hysteerisessä tilassa ja itkisin silmät päästäni aamusta iltaan. Miulla on kuitenkin ollu tosi hyvät fiilikset ja tuntuu hyvältä tulla Suomeen. Tietysti takana on sellanen pieni haikeus, mutta oon tyytyväinen että sellainenkin tunne löytyy. Ainakin tiedän viettäneeni mahtavan vuoden ja oppineeni niin itsestäni kuin maailmastakin vaikka mitä uutta ja tiedän, että tänne puolelle maailmaa jää ihmisiä joista välitän (ok nyt kyynelehdin muutamaan kyyneleen verran). Mutta tosiaan, en halua vollottaa holtittomasti, sillä sain täällä paljon enemmän mitä uskalsin edes unelmoida. Oon onnellinen että uskalsin lähteä ja että pääsin juuri tähän perheeseen, siinä riittää iloa ja onnea hamaan tulevaisuuteen asti.
Hoidin Operaatio Pakkauksen eilen ja nyt on kaikki materia siististi tungettu matkalaukun ja rinkan uumeniin. Olin ihan paineissa painorajoitusten takia, mutta yllätyksekseni miun tavarat painaa yhteensä (rinkka + matkalaukku + käsimatkatavarat) 35kg eli ei todellakaan paha! En ois kyllä saanu näitä tungettua yhteen laukkuun, mutta voisin siis vielä raahata lisää tavaraa melkein 20kg edestä (jos haluaisin nauttia koko rahasta). Nähtävästi oon ihan hyvin saanu myytyä tavaraa eBayssa ja vanhat vaatteet heitin armotta roskiin. Tuntuu hyvältä raahata Suomeen vaan pakolliset kamppeet, tuun kuitenkin juoksentelemaan kirppareilla hyvin ahkerasti. Ja tästä tulikin mieleeni se, että siirsin just kaikki rahani brittitililtä suomitilille. En nyt jaksanu tehdä tälle brittitilille mitään, pitää varmaan yrittää sulkea se sitten Suomesta käsin. Muuten antaisin sen varmaan vaan olla, mutta en sit tiedä onko miten mukavaa kun ne lähettelee postia tähän miun host perheen osoitteeseen.
Tää kulunut viikko on kyllä ollut kaikista mahdollisista näkökulmista mainio viikko. Mia tuli meille tiistaina ja yökyläili täällä kaksi yötä. Kokkailtiin hyvää ruokaa
Nyt taidan mennä syömään Jackin kanssa aamupalaksi jäätelöä, oon viimeistä päivää au pairina eli käytännössä voin tehdä mitä haluan. Eiks niin?
// Joo no voisinkin tässä vaikka ottaa tuon "en halua vollottaa holtittomasti" lauseen takaisin. Kaikki oli hyvin siihen asti kunnes Kyra ja Jack alkoi tekemään lähtöä. Kyra halas minuu ja toisteli vaan miten ikävä sillä tulee minuu ja että niillä on aina miulle huone vapaana jos haluan tulla käymään. Sain kuulla myös monia muita ihania juttuja, mutta en saa niitä päähäni juuri nyt. Mutta on varmaan sanomattakin selvää että en todellakaan itkuitta selvinny, onneksi hillitsin itteni edes siihen asti kunnes auto peruutti pihasta pois. Sit räjähdin vaan itkemään ja oon siitä asti (eli siis tällä hetkellä noin ~10h) itkeny enemmän tai vähemmän koko ajan. Kirjotin Jackin liitutauluseinään "moimoi ihana poika<3" ja itkin samalla siinä polvillani. Tää on ihan kamalaa! Oisin halunnu viettää illan Steven kanssa, mutta pelkkä ajatus host daddyn kohtaamisesta sai silmät kostumaan, joten miun oli pakko vaan olla omassa huoneessa ja nyyhkiä yksikseni aina kun tajusin, että oon ihan oikeesti lähdössä huomenna. En tiedä olisinko iloinen vai surullinen tästä tilanteesta, lähteminen ois ainakin helpompaa jos miulla ei ois ollu näin mahtavaa perhettä. En pysty menemään nukkumaan koska tiedän, että tuleva aamu on miun koko au pair vuoden viimeinen. Viimeistä kertaa herään omasta huoneestani ja näen meidän vehreän takapihan. Viimeistä kertaa rapsuttelen Harrya ja viimeistä kertaa pidän sitä sylissä. Viimeistä kertaa kannan laukkuni ulos ja suljen ulko-oven perässäni. Tää on niin vaikeeta.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
You look at me like I'm crazy but you'll get what you deserve when suddenly the world stops and you think I'm not around look down baby, I'm probably in your pocket now
Kello on 23:23 ja pitäis kaiketi olla nukkumassakin, mutta en voi juuri nyt toteuttaa noinkaan yksinkertaista asiaa. Tasan viikon päästä oon ollu Suomen maaperällä jo tunnin ajan. Näytän luultavasti väsyneeltä ja itkeneeltä, takana on tähän astisen elämäni vaikeimmat hyvästit ja kannettavana 54 kilon edestä materiaa. Mutta tiedän myös olevani onnellinen ja se helpottaa lähtemistä. On hyvä olla täällä, mutta on myös hyvä olla Suomessa.
Oon poistunut kotoa viime päivien aikana vaan juoksulenkille, elokuviin Jackin kanssa ja Ben&Jerry's ostoksille. Meidän päivät Jackin kanssa on kulunu lautapelien ja siivoilun merkeissä, mutta käytiin tosiaan eilen katsomassa How to Train Your Dragon 2. Oli luonnollisestikin huonompi kuin ensimmäinen osa ja Hiccupin englantiääni poras reiän miun aivoihin. Koko elokuva ei kuitenkaan ollut ihan läpimätä ja vuodatettiin Jackin kanssa kyyneleitä kilpaa koskettavissa kohtauksissa. Ollaan pelattu ihan urakalla Afrikan Tähteä ja Mustapekkaa (ja oon yllättänyt itseni häviämällä joka ikinen kerta), käyty piknikillä paahtavassa helteessä ja viihdytty siellä tuskaisesti tunnin ajan, toisteltu kuinka tullaan ikävöimään toisiamme ja muuta mukavaa. Lisäksi mie oon rikkonu lautasia ja pesuainepulloja, kuunnellu Mambaa ja muita legendaarisia suomalaisia bändejä, lähestynyt lapsuudenystävää, kyhännyt kokoon useita työhakemuksia sekä haaveillut kaikesta siitä, mitä voin tehdä kun oon takaisin Suomessa. Ja nuo haaveilut itse asiassa on nyt tämän postauksen suola, kuvituksen mahdollistamiseksi pengoin vanhoja kuvia muistikortiltani. Osa kuvista on laadultaan pahempia kuin itse pahuus, mutta ei anneta sen häiritä tunnelmaa.
Vuoden kaukosuhde kahdella näkemisellä ei oo ollu mitenkään erityisen mainio juttu. En oikein muista miltä tuntuu seurustella ja jakaa arkensa toisen kanssa, joten luonnollisestikin välillä on vaadittu vakavia toimia suhteen ylläpitämiseen. Ollaan koettu vuoden aikana paljon - poikaystävä muun muassa armeijan - ja ehkä kasvettu siitä syystä hieman eri suuntiin kun ei olla oltu jakamassa niitä kokemuksia yhdessä. Skypet sun muut on ihan oiva tapa pitää yhteyttä, mutta ei ne mitenkään pysty korvaamaan ihan naamatusten vietettyä aikaa. Välillä ei huvita puhua tai on liian kiire, josta yleensä seuraa täydellinen mediahiljaisuus. Miulle on myös henkilökohtaisesti vaikeeta syväanalysoida tätä elämääni täällä läheisilleni, koska niin harva pystyy samaistumaan miun tunteisiin. Mutta tosiaan, odotan tällä hetkellä eniten vaan sitä hetkeä kun pääsen puolen vuoden tauon jälkeen tuttuun syliin.<3
Suomen luonto on ollu arvokas osa miun elämää ihan pienestä pitäen. Lontoo tarjoaa melkein kaikkea mahdollista, mutta Suomen metsät täältä puuttuu. Sellaiset metsät, jotka on täysin koskemattomia ja joissa liikkuu niin pieniä kuin isojakin villieläimiä. Sellaiset metsät, joihin kuka vaan voi mennä ja kerätä kulhot täyteen mustikoita tai vaikka pystyttää teltan yöksi. Kaipaan metsän huminaa ja raikasta ilmaa, havunneulasia kapealla kinttupolulla, sitä miten oksat rasahtaa katketessaan kun oikaisee läpi umpimetsän. Sitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen. Ryntään metsän siimekseen melkein heti kun kapuan Joensuussa ulos autosta, sillä meillä on poikaystäväni kanssa tiedossa pieni, muutaman päivän pituinen irtiotto. Odotan myös sitä hetkeä kun vedän lenkkarit jalkaan ja pääsen juoksemaan raikkaaseen ilmaan ja vihreisiin maisemiin. Motivaatio on yllättävän tiukilla kun ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, asfalttia ja betonia.
Odotan myös tietysti perheeni näkemistä ja yhdessä vietettyä aikaa. Oon aina arvostanu vanhempiani (myös pahimpina teinikiukutteluaikoina, vaikka välillä sanoin asioita mitä en tosissani tarkoittanutkaan) ja tykkään viettää aikaa niin äitin kuin iskänkin kanssa. Katotaan yhdessä telkkarista sarjoja ja elokuvia, syödään säännöllisin väliajoin yhdessä ja änkeän mukaan kauppareissuille. Varsinkin nyt vähän vanhempana tykkään oikeesti jutella asioista ja kertoa omista asioistani. Miulle oli tosi kova paikka lähteä tänne sillon viime vuoden elokuussa (tosin vielä kamalampaa oli lähteä sillon helmikuun vierailun jälkeen takaisin Lontooseen), mutta vuoden aikana oon itsenäistynyt ja huomannut sen, ettei miun välit vanhempiini/sisaruksiini muutu vaikken asuiskaan saman katon alla muun perheen kanssa. Mummin ja ukin luokse suuntaan myös yökyläilyn muodossa, oon ikuisesti ukin ja mummin pikku tyttö ja mummin murkinoita ei ole voittanutta. Unohtamatta tietenkään meidän karvakuonoa<3
Viime elokuussa ihastuin pari viikkoa ennen lähtöä mustikoiden keräämiseen ja tänä vuonna aionkin kykkiä mustikassa aamusta iltaan, toivottavasti arvon seuralaisteni (Mia & Valtteri) kera. Tuoreet mustikat on herkuista parhain, varsinkin mustikkamaitoa voisin litkiä litratolkulla. Aamupuuroonkin saa mukavasti makeutta mustikoiden muodossa. En oikeestaan keksi paikkaa, mihin mustikoita ei vois tunkea hyvällä menestyksellä. Kaiken tämän hypetyksen kruunaa tietysti se fakta, että metsät on mustikoita pullollaan ja kerääminen ei maksa itikoiden hätistelyä ja pientä selän jomotusta enempää!
Aion myös mennä haahuilemaan hautausmaalle ja ehkä moikata tuttuja kurrekamuja. Isomummin haudalle vien pitkän tauon jälkeen kynttilän ja lueskelen hautakivistä mielenkiintoisia nimiä. Lontoon hautausmaat on mielenkiintoisia, mutta kyllä se Joensuun hautausmaa on vieläkin se henkilökohtainen lempparini.
Voin olla onnellinen siitä, että kaikki kaverit on pysyny mukana matkassa koko tämän ulkomailla vietetyn vuoden ajan. Melkein kaikilla on uusi elämä toisella paikkakunnalla, mutta siitäkään huolimatta mikään ei oo muuttunu. Tiedän että meillä on tiedossa onnellisia jälleennäkemisiä ja tiedän myös sen, ettei meillä tuu olemaan yhtään vaivautuneita hetkiä. Ainakin riittää tarinoita kerrottavaksi, niin täältä Lontoosta kuin vaikkapa Helsingistä tai Tampereelta. Tuntuu hyvältä tietää olevansa rakastettu. Tällä hetkellä meillä on Valtterin kanssa tiedossa kirppiskierrosta ja pussikaljoittelua, kumpikin aktiviteeteista tekee miut onnelliseksi. Odotan myös uusien tuttavuuksieni tapaamista, sillä tiedän että meidän tapaamisen jälkeen on tiedossa täysin uudet seikkailut.
Täydelliset bikinit jäi nyt löytymättä, mutta aion siitäkin huolimatta heittää talviturkin heti kun osuu sopiva rapakko kohdalle. Lähes täysin vedettömässä kaupungissa eläminen on ainakin näin helteillä kirottua. Ja ei, Thames on niin likainen ettei siinä saa uida. Tiedän täällä yhden ainoan uimapaikan - pienen lammikon - mutta sen saman paikan tietää kaikki muutkin täällä. Eli uintirauhaa ei sieltä juurikaan löydy eikä ainakaan itseäni erityisesti houkuttais jäädä sinne makoilemaan pulahtamisen jälkeen. Haluan kirmata tyyneen järveen iltamyöhällä vailla rihman kiertämää.
Ps. Au pair urani on loppusuoralla ja näin ollen loppu häämöttää myös tälle blogilleni. Oon pyöritellyt ajatusta uuden blogin perustamisesta, kiinnostaiskohan ketään lueskella miun juttuja myös vastaisuudessa pudisteltuani Lontoon pölyt päältäni?
Oon poistunut kotoa viime päivien aikana vaan juoksulenkille, elokuviin Jackin kanssa ja Ben&Jerry's ostoksille. Meidän päivät Jackin kanssa on kulunu lautapelien ja siivoilun merkeissä, mutta käytiin tosiaan eilen katsomassa How to Train Your Dragon 2. Oli luonnollisestikin huonompi kuin ensimmäinen osa ja Hiccupin englantiääni poras reiän miun aivoihin. Koko elokuva ei kuitenkaan ollut ihan läpimätä ja vuodatettiin Jackin kanssa kyyneleitä kilpaa koskettavissa kohtauksissa. Ollaan pelattu ihan urakalla Afrikan Tähteä ja Mustapekkaa (ja oon yllättänyt itseni häviämällä joka ikinen kerta), käyty piknikillä paahtavassa helteessä ja viihdytty siellä tuskaisesti tunnin ajan, toisteltu kuinka tullaan ikävöimään toisiamme ja muuta mukavaa. Lisäksi mie oon rikkonu lautasia ja pesuainepulloja, kuunnellu Mambaa ja muita legendaarisia suomalaisia bändejä, lähestynyt lapsuudenystävää, kyhännyt kokoon useita työhakemuksia sekä haaveillut kaikesta siitä, mitä voin tehdä kun oon takaisin Suomessa. Ja nuo haaveilut itse asiassa on nyt tämän postauksen suola, kuvituksen mahdollistamiseksi pengoin vanhoja kuvia muistikortiltani. Osa kuvista on laadultaan pahempia kuin itse pahuus, mutta ei anneta sen häiritä tunnelmaa.
Vuoden kaukosuhde kahdella näkemisellä ei oo ollu mitenkään erityisen mainio juttu. En oikein muista miltä tuntuu seurustella ja jakaa arkensa toisen kanssa, joten luonnollisestikin välillä on vaadittu vakavia toimia suhteen ylläpitämiseen. Ollaan koettu vuoden aikana paljon - poikaystävä muun muassa armeijan - ja ehkä kasvettu siitä syystä hieman eri suuntiin kun ei olla oltu jakamassa niitä kokemuksia yhdessä. Skypet sun muut on ihan oiva tapa pitää yhteyttä, mutta ei ne mitenkään pysty korvaamaan ihan naamatusten vietettyä aikaa. Välillä ei huvita puhua tai on liian kiire, josta yleensä seuraa täydellinen mediahiljaisuus. Miulle on myös henkilökohtaisesti vaikeeta syväanalysoida tätä elämääni täällä läheisilleni, koska niin harva pystyy samaistumaan miun tunteisiin. Mutta tosiaan, odotan tällä hetkellä eniten vaan sitä hetkeä kun pääsen puolen vuoden tauon jälkeen tuttuun syliin.<3
Suomen luonto on ollu arvokas osa miun elämää ihan pienestä pitäen. Lontoo tarjoaa melkein kaikkea mahdollista, mutta Suomen metsät täältä puuttuu. Sellaiset metsät, jotka on täysin koskemattomia ja joissa liikkuu niin pieniä kuin isojakin villieläimiä. Sellaiset metsät, joihin kuka vaan voi mennä ja kerätä kulhot täyteen mustikoita tai vaikka pystyttää teltan yöksi. Kaipaan metsän huminaa ja raikasta ilmaa, havunneulasia kapealla kinttupolulla, sitä miten oksat rasahtaa katketessaan kun oikaisee läpi umpimetsän. Sitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen. Ryntään metsän siimekseen melkein heti kun kapuan Joensuussa ulos autosta, sillä meillä on poikaystäväni kanssa tiedossa pieni, muutaman päivän pituinen irtiotto. Odotan myös sitä hetkeä kun vedän lenkkarit jalkaan ja pääsen juoksemaan raikkaaseen ilmaan ja vihreisiin maisemiin. Motivaatio on yllättävän tiukilla kun ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, asfalttia ja betonia.
Odotan myös tietysti perheeni näkemistä ja yhdessä vietettyä aikaa. Oon aina arvostanu vanhempiani (myös pahimpina teinikiukutteluaikoina, vaikka välillä sanoin asioita mitä en tosissani tarkoittanutkaan) ja tykkään viettää aikaa niin äitin kuin iskänkin kanssa. Katotaan yhdessä telkkarista sarjoja ja elokuvia, syödään säännöllisin väliajoin yhdessä ja änkeän mukaan kauppareissuille. Varsinkin nyt vähän vanhempana tykkään oikeesti jutella asioista ja kertoa omista asioistani. Miulle oli tosi kova paikka lähteä tänne sillon viime vuoden elokuussa (tosin vielä kamalampaa oli lähteä sillon helmikuun vierailun jälkeen takaisin Lontooseen), mutta vuoden aikana oon itsenäistynyt ja huomannut sen, ettei miun välit vanhempiini/sisaruksiini muutu vaikken asuiskaan saman katon alla muun perheen kanssa. Mummin ja ukin luokse suuntaan myös yökyläilyn muodossa, oon ikuisesti ukin ja mummin pikku tyttö ja mummin murkinoita ei ole voittanutta. Unohtamatta tietenkään meidän karvakuonoa<3
Viime elokuussa ihastuin pari viikkoa ennen lähtöä mustikoiden keräämiseen ja tänä vuonna aionkin kykkiä mustikassa aamusta iltaan, toivottavasti arvon seuralaisteni (Mia & Valtteri) kera. Tuoreet mustikat on herkuista parhain, varsinkin mustikkamaitoa voisin litkiä litratolkulla. Aamupuuroonkin saa mukavasti makeutta mustikoiden muodossa. En oikeestaan keksi paikkaa, mihin mustikoita ei vois tunkea hyvällä menestyksellä. Kaiken tämän hypetyksen kruunaa tietysti se fakta, että metsät on mustikoita pullollaan ja kerääminen ei maksa itikoiden hätistelyä ja pientä selän jomotusta enempää!
Aion myös mennä haahuilemaan hautausmaalle ja ehkä moikata tuttuja kurrekamuja. Isomummin haudalle vien pitkän tauon jälkeen kynttilän ja lueskelen hautakivistä mielenkiintoisia nimiä. Lontoon hautausmaat on mielenkiintoisia, mutta kyllä se Joensuun hautausmaa on vieläkin se henkilökohtainen lempparini.
Voin olla onnellinen siitä, että kaikki kaverit on pysyny mukana matkassa koko tämän ulkomailla vietetyn vuoden ajan. Melkein kaikilla on uusi elämä toisella paikkakunnalla, mutta siitäkään huolimatta mikään ei oo muuttunu. Tiedän että meillä on tiedossa onnellisia jälleennäkemisiä ja tiedän myös sen, ettei meillä tuu olemaan yhtään vaivautuneita hetkiä. Ainakin riittää tarinoita kerrottavaksi, niin täältä Lontoosta kuin vaikkapa Helsingistä tai Tampereelta. Tuntuu hyvältä tietää olevansa rakastettu. Tällä hetkellä meillä on Valtterin kanssa tiedossa kirppiskierrosta ja pussikaljoittelua, kumpikin aktiviteeteista tekee miut onnelliseksi. Odotan myös uusien tuttavuuksieni tapaamista, sillä tiedän että meidän tapaamisen jälkeen on tiedossa täysin uudet seikkailut.
Täydelliset bikinit jäi nyt löytymättä, mutta aion siitäkin huolimatta heittää talviturkin heti kun osuu sopiva rapakko kohdalle. Lähes täysin vedettömässä kaupungissa eläminen on ainakin näin helteillä kirottua. Ja ei, Thames on niin likainen ettei siinä saa uida. Tiedän täällä yhden ainoan uimapaikan - pienen lammikon - mutta sen saman paikan tietää kaikki muutkin täällä. Eli uintirauhaa ei sieltä juurikaan löydy eikä ainakaan itseäni erityisesti houkuttais jäädä sinne makoilemaan pulahtamisen jälkeen. Haluan kirmata tyyneen järveen iltamyöhällä vailla rihman kiertämää.
Ps. Au pair urani on loppusuoralla ja näin ollen loppu häämöttää myös tälle blogilleni. Oon pyöritellyt ajatusta uuden blogin perustamisesta, kiinnostaiskohan ketään lueskella miun juttuja myös vastaisuudessa pudisteltuani Lontoon pölyt päältäni?
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Let's go, I want to go all the way to the horizon
Viime yö oli yksi tuskien taival. Nukahdan yleensä tosi helposti ja vaivattomasti, mutta viime aikoina oon vaan tuskaisena pyöriny sängyssä ja havahdellut hereille silkkiäkin ohuemmasta unesta puolen tunnin välein. Todella raivostuttavaa, varsinkin kun tiedän mistä tää unettomuus johtuu enkä silti voi tehdä asialle mitään. Meillä on ollu Lontoossa ihan järjettömän tukalat ilmat, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja on vaan halunnu istua jääkylmässä suihkussa aamusta iltaan. Toinen vaikuttava tekijä on luultavasti se, että lento Suomeen lähtee kahdentoista yön päästä.
En osaa enää olla tän host perheeni kanssa. En tiedä mitä sanoa tai mistä puhua. Olo on vaan tosi levoton koko ajan, iltaisin itkettää kun mietin hyvästejä ja päivisin haaveilen vaan siitä että pääsisin jo Suomeen jatkamaan elämää. On suorastaan piinallista olla tässä välivaiheessa, edessä on enää yksi viikonloppu täällä ja silti päiviä on vielä enemmän kuin kahdessa kädessä sormia. Toivottavasti viimeiset päivät menis nopeeta, sillä en todellakaan osaa nauttia niistä yhtään. Asiaa ei myöskään helpota se fakta, että miulla ei oo niin mitään hajua mitä aion antaa näille läksiäislahjaksi. Aion ottaa miusta ja Jackista valokuvan, mutta lähetän sen luultavasti sitten postissa pitkän kirjeen kera. En pysty sanomaan näin naamatusten kaikkea mitä haluaisin (koska oon itkupilli) enkä tässä hämmentyneisyyden vaiheessa pysty kokoamaan ajatuksiani järkeväksi tekstiksi, joten ajattelin ottaa vähän etäisyyttä ja kirjoittaa sitten ajatuksen paperille.
Jackilla on enää kaksi koulupäivää jäljellä, eli pian voin hyvästellä (ainakin toistaiseksi) klo 07:00 aamuherätykset. Mutta toisaalta tää muutos tarkoittaa sitä, että oon Jackin kanssa kahdestaan 24/7 aamusta iltaan. Ei olla vielä pohdittu tekemistä meidän seitsemälle yhteiselle pitkälle päivälle, mutta käydään mahdollisesti retkeilemässä jossain hieman kauempana. Oon ottanu matkalaukun, rinkan ja käsimatkatavararepun tuohon lattialle nököttämään ja heitelly niihin jo vähän täytettäkin. Miulla saa olla lentokoneessa yhteensä 23kg + 23kg + 8kg ja luulen kyllä pärjääväni erinomaisesti. Aika ankaralla kädellä oon karsinu omaisuuttani, mutta en haluu raahata Suomeen mitään mitä en jokaisella solullani palavasti rakasta.
En oo hirveesti ottanu nyt tässä kuvia, mutta miulla oli oikein mainio viikonloppu! Perjantaina aamusta käytiin Roxanen kanssa kaupassa, ostettiin leivontatarpeita ja tultiin meille leipomaan. Saatiin hirveän sotkun lisäksi aikaiseksi mokkapaloja, skonsseja ja sitruunamuffinseja. Illalla kokoonnuttiin sitten Roxanen ja Elinan kanssa meille afternoon tean merkeissä. Syötiin ehkä 1/10 kaikista leipomuksista (kaikki kolmioleivät kyllä syötiin, nam!) haha, mutta parempihan se tietysti on tehdä liikaa kuin liian vähän. Lauantaina lähdettiin Elinan kanssa Westfieldiin vähän kiertämään kauppoja, minä en kyllä luojan kiitos löytäny muuta kuin meikkejä. En vieläkään halua ymmärtää sitä, että saan täältä ostettua meikkivoiteen + ripsivärin + peitevärin samalla rahalla, jolla saan Suomesta pelkästään tuon tismalleen saman ripsivärin. Käytiin myös syömässä Nando'sissa ja sit illalla vielä jossain pubissa Angel Islingtonin kulmilla. Torkuin koko tubematkan ajan ja laahustin järkyttävän väsyneenä kotiin. Sunnuntaina heräsin klo 11:30 ja kerrankin tunsin pirteyden virtaavaan jokaiseen jäseneeni heti kun avasin silmäni. Lähdin vesilasillisen saattamana kohti Wood Greenin Primarkia, koska olin lauantaisella reissulla bongannu täydellisen farkkutakki-mutta-hihat-ja-huppu-kollarikangasta -asian, mutta väärässä koossa. Onneks Wood Green ei pettäny tälläkään kertaa ja lähdin erittäin onnellisena tyttönä Primarkista mukanani tuo kyseinen takki + alusvaatteita. Kipaisin Lidliin ja ostin vähän evästä mukaan, jonka jälkeen suuntasin Hyde Parkiin. Matka ei kyllä sujunu ihan mutkattomasti, sillä pyöräilijä törmäs meidän bussiin. Onneks ei käyny miehelle mitään, sen verran vetreästi hän itsensä keräsi sieltä maasta ja tuli mesoamaan kuskille (joka oli kyllä täysin viaton tähän onnettomuuteen). Illalla löysin kotimatkalla oyster cardin bussista ja kävin tsekkaamassa oisko siellä yhtään rahaa (on täysi mahdottomuus enää saada kadotettua oyster cardia takaisin). Ja olihan siellä, 20 puntaa! Meinasin hyppiä riemusta.
Oon tehny mainioita ostoksia viime aikoina. Kävin hamstraamassa muutamat levyt HMV:ltä, mm. George Ezraa. On varmaan tarpeetonta mainita miten tulisesti rakastunut oon tuohon ihanan matalaääniseen nuoreen mieheen (joka btw on kotoisin näiltä meitsin hoodeilta). Vietettiin muuten edellinen viikonloppu Roxanen kanssa T in the Parkin merkeissä, seurattiin Biffy Clyron keikkaa meidän kotisohvalta. Oli ihan mieletön spektaakkeli ja Roxanekin oli mennyttä naista viimeistään viimeisiin biiseihin mennessä.
Nyt jatkan laiskottelupäivääni tomaattikeitolla ja Supernaturalin merkeissä.
Ps. Jack opetteli "kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut" -vitsin suomeksi.<3
En osaa enää olla tän host perheeni kanssa. En tiedä mitä sanoa tai mistä puhua. Olo on vaan tosi levoton koko ajan, iltaisin itkettää kun mietin hyvästejä ja päivisin haaveilen vaan siitä että pääsisin jo Suomeen jatkamaan elämää. On suorastaan piinallista olla tässä välivaiheessa, edessä on enää yksi viikonloppu täällä ja silti päiviä on vielä enemmän kuin kahdessa kädessä sormia. Toivottavasti viimeiset päivät menis nopeeta, sillä en todellakaan osaa nauttia niistä yhtään. Asiaa ei myöskään helpota se fakta, että miulla ei oo niin mitään hajua mitä aion antaa näille läksiäislahjaksi. Aion ottaa miusta ja Jackista valokuvan, mutta lähetän sen luultavasti sitten postissa pitkän kirjeen kera. En pysty sanomaan näin naamatusten kaikkea mitä haluaisin (koska oon itkupilli) enkä tässä hämmentyneisyyden vaiheessa pysty kokoamaan ajatuksiani järkeväksi tekstiksi, joten ajattelin ottaa vähän etäisyyttä ja kirjoittaa sitten ajatuksen paperille.
Jackilla on enää kaksi koulupäivää jäljellä, eli pian voin hyvästellä (ainakin toistaiseksi) klo 07:00 aamuherätykset. Mutta toisaalta tää muutos tarkoittaa sitä, että oon Jackin kanssa kahdestaan 24/7 aamusta iltaan. Ei olla vielä pohdittu tekemistä meidän seitsemälle yhteiselle pitkälle päivälle, mutta käydään mahdollisesti retkeilemässä jossain hieman kauempana. Oon ottanu matkalaukun, rinkan ja käsimatkatavararepun tuohon lattialle nököttämään ja heitelly niihin jo vähän täytettäkin. Miulla saa olla lentokoneessa yhteensä 23kg + 23kg + 8kg ja luulen kyllä pärjääväni erinomaisesti. Aika ankaralla kädellä oon karsinu omaisuuttani, mutta en haluu raahata Suomeen mitään mitä en jokaisella solullani palavasti rakasta.
En oo hirveesti ottanu nyt tässä kuvia, mutta miulla oli oikein mainio viikonloppu! Perjantaina aamusta käytiin Roxanen kanssa kaupassa, ostettiin leivontatarpeita ja tultiin meille leipomaan. Saatiin hirveän sotkun lisäksi aikaiseksi mokkapaloja, skonsseja ja sitruunamuffinseja. Illalla kokoonnuttiin sitten Roxanen ja Elinan kanssa meille afternoon tean merkeissä. Syötiin ehkä 1/10 kaikista leipomuksista (kaikki kolmioleivät kyllä syötiin, nam!) haha, mutta parempihan se tietysti on tehdä liikaa kuin liian vähän. Lauantaina lähdettiin Elinan kanssa Westfieldiin vähän kiertämään kauppoja, minä en kyllä luojan kiitos löytäny muuta kuin meikkejä. En vieläkään halua ymmärtää sitä, että saan täältä ostettua meikkivoiteen + ripsivärin + peitevärin samalla rahalla, jolla saan Suomesta pelkästään tuon tismalleen saman ripsivärin. Käytiin myös syömässä Nando'sissa ja sit illalla vielä jossain pubissa Angel Islingtonin kulmilla. Torkuin koko tubematkan ajan ja laahustin järkyttävän väsyneenä kotiin. Sunnuntaina heräsin klo 11:30 ja kerrankin tunsin pirteyden virtaavaan jokaiseen jäseneeni heti kun avasin silmäni. Lähdin vesilasillisen saattamana kohti Wood Greenin Primarkia, koska olin lauantaisella reissulla bongannu täydellisen farkkutakki-mutta-hihat-ja-huppu-kollarikangasta -asian, mutta väärässä koossa. Onneks Wood Green ei pettäny tälläkään kertaa ja lähdin erittäin onnellisena tyttönä Primarkista mukanani tuo kyseinen takki + alusvaatteita. Kipaisin Lidliin ja ostin vähän evästä mukaan, jonka jälkeen suuntasin Hyde Parkiin. Matka ei kyllä sujunu ihan mutkattomasti, sillä pyöräilijä törmäs meidän bussiin. Onneks ei käyny miehelle mitään, sen verran vetreästi hän itsensä keräsi sieltä maasta ja tuli mesoamaan kuskille (joka oli kyllä täysin viaton tähän onnettomuuteen). Illalla löysin kotimatkalla oyster cardin bussista ja kävin tsekkaamassa oisko siellä yhtään rahaa (on täysi mahdottomuus enää saada kadotettua oyster cardia takaisin). Ja olihan siellä, 20 puntaa! Meinasin hyppiä riemusta.
Oon tehny mainioita ostoksia viime aikoina. Kävin hamstraamassa muutamat levyt HMV:ltä, mm. George Ezraa. On varmaan tarpeetonta mainita miten tulisesti rakastunut oon tuohon ihanan matalaääniseen nuoreen mieheen (joka btw on kotoisin näiltä meitsin hoodeilta). Vietettiin muuten edellinen viikonloppu Roxanen kanssa T in the Parkin merkeissä, seurattiin Biffy Clyron keikkaa meidän kotisohvalta. Oli ihan mieletön spektaakkeli ja Roxanekin oli mennyttä naista viimeistään viimeisiin biiseihin mennessä.
Nyt jatkan laiskottelupäivääni tomaattikeitolla ja Supernaturalin merkeissä.
Ps. Jack opetteli "kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut" -vitsin suomeksi.<3
perjantai 11. heinäkuuta 2014
"I love San Francisco and Brighton has something of San Francisco about it. It's by the sea, there's a big gay community, a feeling of people being there because they enjoy their life there."
Viime lauantaina tehtiin siis pikainen visiitti Brightoniin. Olin tästä reissusta varsin iloinen, koska en oo aikaisemmin käyny Brightonissa vaikka oon ehkä pienesti halunnutkin. Vietettiin mukavat neljä tuntia meren äärellä, lähinnä Brighton Pierin merkeissä. Käytiin ensin pelihallissa, jossa Jack voitti meille ihan karseet avaimenperät... Miekin yritin parhaani mukaan tunkea kolikoita koneisiin ja voittaa edes jotain, mutta ilmeisesti olin n00b amatööri ja jäin ilman voittoa. Onneks Kyra sitten voitti jonkun vaaleanpunaisen ponin (avaimenperä sekin) ja halus antaa sen miulle. Kelpuutin sen lohdutuspalkinnoksi, se on oikein söpö ja turha muovikrääsä. En tiedä mitä teen sille Jackin voittamalle yksilölle, en ainakaan ota mukaani Suomeen...
Pelihallista siirryttiin ihan Brighton Pierin päähän, jossa sijaitsee pienimuotoinen huvipuisto. En henkilökohtaisesti vihaa mitään niin paljon kuin huvipuistojen laitteita, mutta siinä sit yhtäkkiä huomasin ranteessani violetin rannekkeen ja kuulin Kyran kehotuksen mennä Jackin kanssa laitteisiin. Great. Käytiin sit jossain kauhutalossa (pidin silmiä kiinni tai kiljuin), törmäysautoissa, teekupeissa, karusellissa, tukkijoen tyylisessä vuoristoradassa (ihan kamala, istuit vaan "tukin" sisälle ja pidit reunoista kiinni. SIIS MITÄ, ei minkäänlaisia turvavaljaita etc??!!111) ja sit sellasessa laitteessa, joka nous suht korkealle ja "pomputti" ylös ja alas samalla kun pyöri ympyrää. Kieltäydyin kaikista hirveimmistä laitteista, mutta onneks myöskään Jack ei ollut halukas kokeilemaan niitä. Hyi.
Siinä kun oltiin aikamme pyöritty niissä laitteissa, päätettiin lähteä jatkamaan matkaa. Ennen autoon siirtymistä käytiin heittämässä vähän kevyttä kenttälounasta naamaan ihan kivassa pubissa. Lemppareita oli sipulirenkaat, niitä vois syödä esim. rekkalastillisen yhdeltä istumalta. Meidän viereisessä pöydässä istui turisteja, jotka otti niiden fish&chipseistä kuvia varmaan kymmenen minuuttia ennen kuin kenelläkään oli lupa alkaa syömään haha. Lounaan jälkeen Jack halus vielä käydä ostamassa itselleen söpöstä leipomosta muffinssin, joten koukattiin sinne ennen kuin lähdettiin ajamaan takaisin leirintäalueelle.
Tavallaan on harmi etten päässy kunnolla Brightonin makuun, koska näkemäni perusteella kyseessä on rento ja freesi kaupunki. Kauniita pieniä kujia, lippuja ripustettuna ympäri keskustaa ja tietysti meri ihan siinä vieressä. Ois ollu ihan mielenkiintoista viettää vähän enemmän aikaa uusissa maisemissa Brightonin kaltaisessa kaupungissa, mutta haluun nauttia Lontoosta nyt nämä viimeiset viikonloput. Viikonloppuja on itse asiassa tässä vaiheessa enää kolme jäljellä enkä oikein vieläkään ymmärrä lähestyvää lähtöä. Oon nyt viime aikoina intoillut paljon pääsystä Suomeen, mutta ehkä en vielä tajua mitä kaikkea joudun jättämään taakseni. Onneksi minuu odottaa kotona äiti ja isi, poikaystävä, sisarukset, mummi ja ukki, Nitro, havumetsät (täynnä mustikkaa), uudet tuttavuudet, pyörä(t), kirpputorit, ruisleipä, mustista karkeista koostuvat irttaripussit ja ihana suomen kieli. Miulla on ollu ihana vuosi ja oon varma, että miulla edessä lisää yhtä ihania vuosia olin missä päin maailmaa tahansa.
Ps. The Fault In Our Stars on muuten paljon parempi elokuvana kuin kirjana! Augustus Waters 5/5.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)